keskiviikko 30. marraskuuta 2011

22. Niukkuuteen perustuva yhteiskunta

Yhteiskuntamme rakenteet ovat peräisin luonnollisen niukkuuden aikakaudelta. Luonnollisen niukkuuden aikakaudella – aikana ennen tietokoneita, tietoverkkoja, kehittynyttä teknologiaa ja automaatiota – ihmisten hyvinvointi tuli suoraan konkreettisesta työnteosta. Siksi olikin aivan luonnollista, että yhteiskuntien ja yksilöiden hyvinvointi sidottiin kansalaisten työntekoon. Jokaisen tuli ansaita hyvinvointinsa fyysisen työnteon kautta.

Myöhemmin, teknologian kehittyessä, yhä suurempi osa ihmisten hyvinvoinnista sai syntynsä teknologian kautta. Pysyäkseen elinvoimaisena yhteiskuntarakenteiden olisi täytynyt muuttua olosuhteiden muuttuessa ja yhteiskunnan teknistyessä, mutta niin ei tapahtunut. Yhä edelleen yhteiskunta rakentui niukkuuden ja täystyöllisyyden ihanteen varaan. Suurten rakenteellisten muutosten sijaan yhteiskunnan perusarvot ja niiden varaan rakennetut instituutiot pyrkivät pysymään paikallaan ja muuttumattomina.

Kun yhteiskunnan rakenteet tehdään pysyviksi ja muuttumattomiksi ja kun ne sellaisina kiinnitetään alituisessa liikkeessä ja muutoksessa olevaan maailmaan, ei lopputuloksena voi olla mitään muuta kuin rakenteiden vaikea kieroutuminen. Ja niin siinä juuri kävi.

Sitä mukaa kun yhteiskuntien luonnollinen niukkuus kävi yhä harvinaisemmaksi tieteen, teknologian ja automaation kehittyessä, kieroutuivat myös niukkuuden varaan rakentuneen yhteiskunnan tehtävät. Kun niukkuus uhkasi kadota yhteiskunnista luontaisesti, oli sitä pakko ryhtyä synnyttämään ja ylläpitämään keinotekoisesti. Niukkuuden varaan rakentunut yhteiskunta voi toimia moitteettomasti vain niukkuuden tilassa.

Yhteiskunnalliset instituutiot ja voitonmaksimointiin perustuva liiketoiminta ovat ongelmanratkaisukoneistoja, jotka tarvitsevat ikuista ongelmavirtaa pysyäkseen elinvoimaisina. Niinpä samat tahot ovat vastuussa sekä niukkuuden ylläpidosta että ratkaisujen tarjoamisesta niukkuuden synnyttämiin ongelmiin. Suunnaton määrä energiaa käytetään samanaikaisesti sekä hyvinvoinnin synnyttämiseen että sen hillitsemiseen. Tämä on huippuunsa jalostettua typeryyttä. Vaadimme ja vastustamme hyvinvointia samanaikaisesti. Hyvinvointiyhteiskuntaa voidaan ylläpitää vain hyvinvointia tuhoamalla. Laiskasta ajattelusta kumpuava henkinen velttous on johtanut koko länsimaisen yhteiskunnan pysähtyneisyyden tilaan. Meistä on tullut oman kärsimyksemme ja kurjuutemme omaehtoisia ylläpitäjiä ja suojelijoita.

Lohduton totuus on, että valtaosa maailman työväestöstä tekee nykyaikana työtä, jolla ei pohjimmiltaan ole mitään muuta arvoa kuin tasapainottomien, epäterveiden ja vanhentuneiden yhteiskuntarakenteiden tukeminen – syöpäkasvaimen älykkyyden ylläpitäminen. Yhä useammat ihmiset työllistyivät ammatteihin, joilla on yhä vähemmän tekemistä konkreettisen hyvinvoinnin tuottamisen kanssa. Yhä useammat ihmiset myös tiedostavat tekevänsä täysin merkityksetöntä tai ympäristön ja ihmiskunnan muodostaman kokonaisuuden kannalta suorastaan haitallista työtä, mikä puolestaan heijastuu suoraan heidän kokemukseensa työn mielekkyydestä. Yhä useammat ihmiset voivat työssään pahoin.

Teknologia voisi hyvin luonnollisella tavalla vapauttaa ihmiset raadannasta, antaa heille hyvinvointia ja lisätä perheen, ystävien ja harrastusten parissa vietetyn vapaa-ajan määrää. Tiede ja teknologia eivät sellaisinaan ole ihmisvihamielisiä. Vihamieliseksi ne muuttuvat voitonmaksimointiin perustuvan talous- ja rahajärjestelmän, sotateollisuuden ja erilaisten niukkuutta ja kurjuutta ylläpitävien instituutioiden myötävaikutuksesta. Teknologian vastustamisen sijaan meidän olisi jo korkea aika oppia tiedostamaan vanhanaikaisten yhteiskunnallisten rakenteiden rooli keinotekoisen niukkuuden aiheuttajana ja ylläpitäjänä.

Yhteiskunta, joka ei pysty kaiken nykytietämyksen ja nykyteknologian aikakaudella tarjoamaan kaikille kansalaisilleen kelvollista hyvinvointia, ei ole sivistynyt yhteiskunta. Instituutiot, jotka synnyttävät yhteiskuntiin keinotekoista niukkuutta ylläpitääkseen itse itseään, eivät ole sivistyksen vaan taantumuksen merkki. Se, että ihmisten välttämättömät perustarpeet alistetaan reaalimaailmasta täysin irrallisen rahajärjestelmän alaisuuteen siten, että rahasta itsestään tehdään lähtökohtaisesti niukkaa, minkä seurauksena miljardit ihmiset alistetaan pakkotyöhön ja tuhannet ihmiset kuolevat päivittäin nälkään ja hoidettavissa oleviin sairauksiin, kertoo kaiken sivistyksemme todellisesta tasosta. Emme ole sivistyneitä – vielä.

Sillä, että kaikesta on tehty niukkaa ja maksullista, on suora vaikutus myös siihen, kuinka kansalaiset suhtautuvat yhteiskuntaan. Yhteiskunnan ylläpitämän kollektiivisen mielisairauden tilan tiedostava ihminen on syystäkin epätoivoinen, masentunut ja vihainen. Rahajärjestelmän päälle rakennettu yhteiskunta ei todellisuudessa välitä kansalaisistaan saati ympäristöstään. Yksittäisen ihmisen rooli taloustieteellistä järkevyyttä peräänkuuluttavassa yhteiskunnassa on verrattavissa syöpäsolun rooliin syöpäkasvaimessa. Senhän kertoo jo nimikin: kulutusyhteiskunta koostuu kuluttajista. Ei ole aina helppoa sopeutua ja tulla osaksi yhteiskuntaa, jonka älykkyys on syöpäkasvaimen älykkyyttä ja pohjavireeltään vahvasti elämän vastaista.

Lisää haastetta tuo ihmisille tyypillinen muutosvastarinta. Muutos nähdään niin pelottavana asioiden tilana, että orjuutetut asettuvat puolustamaan orjuuttajaansa. Ilmiötä, jossa orjuutettu auttaa orjuuttajaansa tullakseen vielä enemmän orjuutetuksi, tunnetaan psykologiassa nimellä Tukholma-syndrooma: "Tukholma-syndrooma on arkikielinen nimitys psykologiselle tilalle, jossa panttivangeille tai muulla tavoin vastoin tahtoaan kaapatuille henkilöille kehittyy myötämielinen suhtautuminen kaappaajiinsa. Tämänlaisesta solidaarisuudesta voi seurata monimutkaisia ongelmia, kun vangitut alkavat auttaa vangitsijoitaan toteuttamaan suunnitelmaansa."

Vielä 1980-luvulla kapitalistisessa lännessä naureskeltiin Neuvostoliiton leipäjonoille, valtaeliitin korruptiolle ja kokonaisvaltaisen kehnolle yhteiskuntasuunnittelulle. Nyt tuo täsmälleen sama korruptio syö omaa yhteiskuntaamme. Emme vain näe tätä taantumusta, sillä tällä kertaa käytännössä kaikki maailman maat toimivat saman globaalin velkaperusteisen rahan ja siitä johdettavissa olevien pelisääntöjen alaisuudessa. Olemme tulleet sokeiksi omille ongelmillemme, sillä meillä ei ole enää mitään, mihin omaa yhteiskuntaamme vertaisimme. Syöpäkasvaimen älykkyydelle ei osata nähdä vaihtoehtoa.

Velkaan perustuva raha- ja talousjärjestelmämme on luhistumassa monelta eri suunnalta samanaikaisesti. Koko syvästi korruptoituneen järjestelmän kieroutunut luonne tulee pian räjähtämään yhä useampien ihmisten tietoisuuteen, eikä kerran totuuden makuun päässyt ihminen voi enää koskaan palata tyytyväisenä takaisin vanhaan, harhaiseen maailmankatsomukseensa. Muutos on tulossa, ja se tulee koskettamaan kaikkia.

tiistai 29. marraskuuta 2011

21. Teknologinen työttömyys ja täystyöllisyyden utopia

Ennemmin tai myöhemmin kansakunnan päättäjien on kohdattava tuottavuuden ja työllisyyden kiusallinen kääntäen verrannollisuus. Onhan vain yksinkertainen tosiasia, että mitä enemmän yhteiskunta irtisanoo työntekijöitään ja siirtää työntekoaan koneiden ja automaation varaan, sitä enemmän yhteiskunta tuottaa. Samaan aikaan kun yhteiskunta rikkoo tuotantoennätyksiään, yhä suurempi osa ihmisistä jää työttömiksi, vajoaa köyhyysrajan alapuolelle ja voi pahoin. Kaupat pursuavat tavaraa, joita yhä harvemmilla on rahaa ostaa. Niinpä yhteiskunnallisen hyvinvoinnin ongelma ei ole enää niinkään hyvinvoinnin tuottamisessa kuin alituisen niukkuuden varaan rakentuneessa raha- ja talousjärjestelmässä itsessään.
Markkinatalous pyrkii aina voiton maksimointiin, ja valitettavasti ihminen on kallis, sairasteleva, huolimaton ja epäluotettava tuotannontekijä. Meillä on jo nyt pankkiautomaatteja, lainausautomaatteja, limsa-automaatteja, karkkiautomaatteja, pullonpalautusautomaatteja, maksuautomaatteja, valokuvien kehitysautomaatteja, tilausautomaatteja, pysäköintiautomaatteja ja automaattisia puhelinvaihteita sekä lukuisia internetiin ulkoistettuja palveluita, jotka perustuvat siihen, että asiakas palvelee itse itseään. Esimerkiksi matkalle lähtiessään asiakas voi varata matkan netistä, tulostaa lipun kotonaan ja tehdä lentokentällä lähtöselvityksen automaatilla. Yhä useammissa kaupoissa asiakas voi valita itsepalvelutiskin, skannata tuotteiden viivakoodit tietokoneelle ja hoitaa koko maksutapahtuman itsenäisesti sirukortilla. Suunta on selvä ja väistämätön.

Teknologia korvasi ensin ihmistyövoiman maa- ja metsätaloudessa sekä karjanhoidossa. Maaseutu autioitui, ja ihmiset siirtyivät suurina joukkoina kaupunkeihin tehdastyöhön. Sitä mukaa, kun tehdastyö automatisoitui, työntekijät siirtyivät palvelusektorin palvelukseen. Viime aikoina myös palvelusektoria on automatisoitu alati kiihtyvällä vauhdilla. Mihin ihmiset työllistyvät palvelusektorin jälkeen? Turvapalveluiden, sotateollisuuden, vankeinhoidon, juridiikan, pankki- ja vakuutusalan, sosiaaliturvan vai jonkun muun ihmisongelmista elinvoimansa saavan elinkeinon piiriin? Jos ongelmalähtöinen yhteiskuntamme pyrkii työllistämään myös jatkossa kaikki kansalaisensa, tulee ihmisongelmien määrän kasvaa lähitulevaisuudessa räjähdysmäisesti. Sillä jos kaikki ihmisten peruspalvelut tulevat tyydytetyksi teknologian keinoin, mitä muuta jää enää jäljelle kuin ihmisongelmista elinvoimansa saava teollisuus? Ja siinä vaiheessa kun teollisuus saa voimansa ihmisongelmista, on ihmisongelmilla myös ihmeellinen taipumus lisääntyä. Se kaikki tapahtuu kuin itsestään, kuin näkymättömän käden ohjaamana. Täystyöllisyyden ihanne on kääntymässä kiroukseksemme.

Rahan ja markkinatalouden varaan rakennetussa yhteiskunnassa jokaisella tulee olla palkkatyö. Yhteiskuntamme toiminta on rakennettu täysin työnteon varaan. Työikäisten ihmisten täystyöllisyydestä on tehty käytännössä kaikkien nykyisten yhteiskuntajärjestelmien standardi – itsestään selvä tavoite, jota kohti pyrkiä. Vielä nykyteknologiankin aikana meidän oletetaan tekevän 8 tunnin työpäiviä viitenä päivänä viikossa yli 40 vuoden ajan – eikä se edes riitä. Jatkuvasti saamme lukea uutisia siitä, kuinka ihmisten eläkeikää ja verotusta tulisi nostaa vastapainona kansakunnan alati kiihtyvälle velkaantumiselle. Mikä pahinta, olemme tulleet täysin sokeiksi näiden yhteiskunnallisten mekanismien edessä. Vasta hieman pidempi tarkasteluväli asettaa asiat oikeaan perspektiiviin.

Kuvitelkaamme, että sata vuotta sitten elänyt yhteiskuntatieteilijä olisi saanut näynomaisena ilmoituksena tietoonsa nykyisen modernin teknologiamme, mutta ei tietäisi mitään tulevasta yhteiskunnallisesta kehityksestä. Millaiseksi hän olisi kuvitellut yhteiskunnan, jossa lihastyötä säästävät koneet ja automaatio ovat tehneet välttämättömyyshyödykkeiden valmistamisen naurettavan helpoksi verrattuna siihen, kuinka suuria ponnistuksia pelkästään ravinnon tuottaminen hänen aikanaan vaati?

Yhteiskuntatieteilijämme olisi varmaankin olettanut, että yhteiskunnassa, joka olisi päässyt irti niukkuuden ongelmista, taloutta ja tuotantoa koskevat kysymykset olisivat väistyneet ihmisten mielissä ja puheissa taka-alalle. Miksi yhteiskunta, jolla on tarpeeksi kaikkea, olisi edes kiinnostunut, saati huolestunut, taloudellisista kysymyksistä? Varmaankin kulttuuria, filosofiaa, leikkiä, urheilua ja puutarhanhoitoa koskevat uutiset ja pohdinnat olisivat lehtien etusivuaineistoa; taloutta ja tuotantoa koskevat artikkelit olisivat siirtyneet omiin erikoislehtiinsä.

Hän olisi varmaan myös kuvitellut, että köyhyys ja aineellinen puute poistuvat yhteiskunnasta, joka pystyy helposti tuottamaan tarpeeksi kaikille.

Erityisen mahdotonta yhteiskuntatieteilijällemme olisi ollut ennustaa elämän kiireisyyttä. Miten kenelläkään voi olla kiire, kun työn tuottavuus on neljätoistakertaistunut – teemme muutamassa tunnissa työt, jotka hänen aikanaan veivät koko viikon. Eikö sen pitäisi antaa mahdollisuus nautinnolliseen joutilaisuuteen?

Osmo Soininvaara, Vauraus ja aika, 2007

Kaikki fyysisten perustarpeiden tuotanto on käytännössä jo automatisoitu. Loputkin työtehtävät voitaisiin automatisoida helposti, jolleivät raha- ja talousjärjestelmämme käänteiset mekanismit hidastaisi tai jopa suoranaisesti estäisi tätä prosessia.

Rahan ja palkkatyön varaan rakennetussa yhteiskunnassa rutiininomaiset työtehtävät automatisoidaan vain siinä tapauksessa, että työn automatisointi tulee edullisemmaksi kuin edullisimman tarjolla olevan halpatyövoiman palkkaaminen. Niin kauan kuin halpatyövoima on automaatiota edullisempaa, tulevat ihmiset raatamaan helposti automatisoitavissa, rutiininomaisissa työtehtävissä vuodesta toiseen. Tämä teknologista kehitystä tukahduttava mekanismi on hidastuttanut yhteiskunnallista kehitystämme arvatenkin jopa kymmenillä vuosilla – puhumattakaan sellaisten tieteen ja teknologian alojen rappiosta, joista ei ole minkäänlaista taloudellista hyötyä millekään voitonmaksimointiin tähtäävälle liiketoiminnalle. Monet tällaiset tieteen ja teknologian alat ovat lamautuneet jopa vuosikymmeniksi lähes täydellisen pysähtyneisyyden tilaan. Hyvänä esimerkkinä avaruusmatkailu ja -tutkimus. Ainoa takuuvarma keino, jolla rahan paradigmassa rypevä, taloustieteellisesti järkevä ihminen voitaisiin saada kiinnostumaan avaruustutkimuksesta, olisi esitellä kuu, asteroidit ja naapuriplaneetat potentiaalisina kaivosteollisuuden kohteina. Louhittuaan ensin oman planeettansa tyhjäksi homo economicus jatkaa leviämistään naapuriplaneetoille ja myöhemmin lähimpiin aurinkokuntiin. Syöpäkasvaimen älykkyys levittäytyy etäpesäkkeitä lähettämällä.

Täystyöllisyyden lähtökohtaan sidotulle yhteiskunnalle lisääntyvä automaatio ja teknologia näyttäytyvät uhkana, eivät mahdollisuutena. Jos nyky-yhteiskunnassa jotain tuotetta tai palvelua opitaan tuottamaan tai kopioimaan jonkin teknologisen innovaation keinoin yllin kyllin ja täysin automatisoidusti, ilman ihmistyövoimaa ja kustannuksia, pyritään tuota yltäkylläisyyttä tavalla tai toisella rajoittamaan joko verotuksen tai lainsäädännön keinoin. Raha- ja markkinatalous voivat toimia vain alituisen niukkuuden tilassa. Tästä nykyinen tekijänoikeuslainsäädäntömme ja sähköisestä kopioinnista syntyneet ongelmat ovat erinomainen esimerkki. Nyky-yhteiskuntamme on rakennettu niukkuuden varaan. Siinä vaiheessa kun luonnollinen niukkuus uhkaa kadota, ryhdytään sitä ylläpitämään keinotekoisesti. Sen sijaan että olisimme dynaamisessa, jatkuvan kehityksen ja hyvinvoinnin kasvun tilassa, olemme lukinneet itsemme ikuiseen niukkuuteen, köyhyyteen ja kurjuuteen – aivan kuin ne apinat tämän kirjan johdannossa.

Kuka tahansa voi intuitiivisesti ymmärtää, kuinka helposti esimerkiksi ihmisten asunnottomuuden ongelma olisi ratkaistavissa, ellei asuntojen niukkuutta tahdottaisi ylläpitää tarkoituksellisesti. Asuntojen rakentaminen ei ole äärimmäisen vaativaa nykyteknologian aikakaudella. Kaikki voivat helposti myös ymmärtää, kuinka nykyteknologian keinoin kaikille ihmisille voitaisiin tuottaa yllin kyllin ruokaa, lääkkeitä ja hyvinvointia, jos niin vain haluttaisiin tehdä. Kaikki myös ymmärtävät, ettei julkiseen terveydenhoitoon pääsyn tarvitsisi välttämättä edellyttää 3–5 tunnin jonotusta. Asunnottomuus, nälänhätä, jonotus ja ylipäänsä kaikki yhteiskunnallinen niukkuus on tyypillistä vain niukkuudesta elinvoimansa saaville yhteiskunnille.

maanantai 28. marraskuuta 2011

20. Kertakäyttökulutuskulttuurimme

Markkinoilla on käynnissä jatkuva omituinen ristiriita hyödykkeiden kuluttajien ja hyödykkeiden tuottajien välillä. Siinä missä kuluttajaa hyödyttäisivät mahdollisimman pitkään, jopa vuosikymmeniä, kestävät tuotteet – jotka olisi rakennettu kestävimpien tunnettujen materiaalien ja huoltovapaimman teknologian varaan; jotka olisi tuotettu ekologisesti kestävällä tavalla ja päivitettävissä uuden veroisiksi vain pienin muutoksin – olisi tällaisten tuotteiden valmistus nykyjärjestelmän puitteissa haitaksi paitsi valtiontaloudelle myös liiketoiminnalle itselleen.

Tuotteiden täytyy hajota ja tulla korvatuksi uusilla alati kiihtyvään tahtiin. Tätä tarkoitusta varten talousjärjestelmämme on suunniteltu ja tähän kaikkien markkinoilla toimivien toimijoiden on sopeuduttava. Markkinatalouden mekanismeihin ei kuulu niinkään ongelmien ratkaiseminen kuin ongelmien varaan rakentaminen ja ongelmista hyötyminen.

Mielenkiintoisen käytännön esimerkin tästä tarjoaa laatu- ja kestävyysongelmien kanssa paininut 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun hehkulampputeollisuus – ja etenkin tuon teollisuudenalan laatu- ja kestävyysongelmien nurinkurisuus. Tuohon aikaan oli nimittäin huomattavasti helpompi valmistaa kuluttajaystävällisiä, jopa vuosikymmeniä kestäviä hehkulamppuja kuin saada ne hajoamaan vain parin vuoden kuluttua ostohetkestä, mikä puolestaan olisi ollut ihanteellisinta liiketoiminnan ja voitonmaksimoinnin kannalta. Kumpihan aate markkinataloudessa määrää tahdin, kun vastakkain ovat kuluttajaystävällisyys ja voitontavoittelu? Ei liene vaikea arvata?

Vuonna 1924 maailman merkittävimmät hehkulamppujen valmistajat kokoontuivat Sveitsin Genevessä järjestettyyn, ulkomaailmalta salassa pidettyyn konferenssiin, jonka tarkoituksena oli saattaa kaikki hehkulamppujen tuottajat saman pöydän ääreen sopimaan alan yhteisistä pelisäännöistä. Liian kova hintakilpailu ei ollut kenenkään etu. Se pienensi kaikien alan toimijoiden tuottoja. Ei ollut myöskään mitään järkeä kilpailla liikaa tuotekehityksen saralla. Hehkulamppujen alati kasvava käyttöikä söi perustaa kannattavalta liiketoiminnalta. Kartellin nimi oli Phoebus ja siihen kuuluivat suurimmat lamppujen valmistajat Euroopassa ja Yhdysvalloissa sekä Aasian ja Afrikan siirtomaissa. Kartelli määritteli hehkulamppujen pisimmän sallitun käyttöiän ja siirsi tuotekehityksen painopisteen hehkulamppujen käyttöiän kasvattamisesta hehkulamppujen käyttöiän tarkoitukselliseen lyhentämiseen.

Myöhemmin kulutustuotteiden pitkäikäisyyden ongelmaan törmättiin myös muilla teollisuudenaloilla, ja ajan saatossa tuotteiden suunniteltu lyhytikäisyys (englanniksi planned obsolescence) mukautui rahan mekanismien ”näkymättömän käden” ohjauksessa kiinteäksi osaksi kaikkea teollista suunnittelua. Syntyi kulutusyhteiskunnan käsite, jonka puitteissa kaikkien tuotteiden tuli ajan saatossa hajota ja tulla korvatuksi uusilla tuotteilla alati kiihtyvään tahtiin.

Näin ei suinkaan tapahtunut siksi, että ihminen olisi pohjimmiltaan läpensä ahne ja saisi erityisen suurta nautintoa kehnojen tuotteiden suunnittelusta, vaan koska rahaan perustuva resurssienhallintajärjestelmämme tarjoaa välittömän palkinnon sellaiselle toimijalle, joka on valmis tinkimään tuotteidensa asiakasystävällisyydestä voitonmaksimoinnin hyväksi. Tällä tavoin voitonmaksimointiin perustuva markkinatalous pakottaa kaikki markkinoiden toimijat ennemmin tai myöhemmin osaksi samaa eettisesti arveluttavaa käyttäytymistapaa. Joko sopeudut pelin henkeen tai katoat markkinoilta. Näin rahan älykkyys – markkinoiden ”näkymätön käsi” – ohjaa kehitystä.

"Kehittynyt talousjärjestelmämme vaatii, että teemme kuluttamisesta kiinteän osan elämäntapaamme, että muunnamme tuotteiden ostamisen ja kulutuksen rituaaleiksi, että haemme kuluttamisesta henkistä tyydytystä sekä tyydytystä egollemme. [...] Tuotteiden tulee kulua, palaa loppuun, tulla korvatuiksi ja pois heitetyiksi alati kiihtyvään tahtiin."

– Victor Lebow, 1955

Maailman pisimpään palanut hehkulamppu valmistettiin jo kauan ennen kartellin perustamista, noin vuonna 1895. Se on palanut yhtäjaksoisesti vuodesta 1901 alkaen – siis jo yli 115 vuoden ajan – ja tosiaikaista kuvaa lähettävästä nettikamerasta voimme todeta sen palavan yhä tänäkin päivänä Kalifornian Livermoressa.

Kuvittele kuinka erilaiselta maailma voisikaan näyttää, jos kaikki tuotteet ja palvelut suunniteltaisiin voiton maksimoinnin sijaan ihmisten hyödyn maksimoinnin lähtökohdasta. Raha planeettamme resurssienhallintajärjestelmänä muodostaa nykypäivänä valtavan jarrun ihmiskunnan hyvinvoinnin kehitykselle. Olemme vain tulleet täysin sokeiksi sen mekanismien edessä.

Nykyaikana tuotteiden takuuaika määrittää hyvin usein myös niiden kestoiän. Jokainen päivä, jonka tuote toimii yli takuuaikansa, lykkää samalla korvaavan tuotteen hankintaa ja tuottaa siten yritykselle laskennallista tappiota. Siksi monet tuotteet ohjelmoidaan hajoamaan tietyn käyttöajan jälkeen. Tuotteen tulee rikkoutua määräajassa, jotta ihmiselle syntyisi tarve ostaa tilalle uusi korvaava tuote.

Ohjelmoitu hajoaminen on keskeisessä osassa kaikkea nykypäivän teollista suunnittelua. Jos jotain tuotetta on mahdoton ohjelmoida hajoamaan määräaikaan mennessä, muodostetaan sen ympärille tehokas mielikuvabisnes, jolloin viimeistään sosiaalinen paine pakottaa ihmiset hankkiutumaan eroon muodista pois jääneistä – vielä täysin käyttökelpoisista – hyödykkeistä. Syytä on kuitenkin turha lähteä hakemaan yrityksistä tai yksilöistä niiden johdossa. Kaikki tämä on kiinteä osa rahan, voitonmaksimoinnin ja markkinatalouden luonnollisia mekanismeja. Ongelma on rakenteellinen ja sen ydin piilee paljon syvemmällä kuin tahtoisimme myöntää.

Koska nykyinen järjestelmämme ei palkitse vaan päinvastoin rankaisee yrityksiä, jotka tuottavat kestäviä tuotteita, ei ihmisillä ole minkäänlaista käsitystä siitä, kuinka kestäviä tuotteet voisivat olla, jos ne todella suunniteltaisiin kestämään. Tämä vääristää nykyihmisen uskoa teknologiaan. Ihmiset alkavat vältellä teknologiaa ja kaivata takaisin vuosikymmenten takaiseen maailmaan, jossa kaikki kaupasta ostetut laitteet olivat yksinkertaisia ja kestäviä. Syy tuotteiden lyhytikäisyyteen ei kuitenkaan ole teknologiassa eikä vastaus nykyisin ongelmiin löydy menneisyyteen palaamisesta. Tuotteet kyllä osattaisiin suunnitella kestämään, jos ihmisten käyttäytymistä ohjaavat rahajärjestelmän rakenteelliset palkkiomekanismit eivät nimenomaisesti palkitsisi yrityksiä kehnosti suunniteltujen kertakäyttötuotteiden valmistamisesta.

Autoteollisuuden ympärille kasvanut merkkikorjaamoiden huoltopalvelubisnes saa elinvoimansa autojen kuluvista osista ja autoissa ilmenneistä vioista. Jos auton huoltovälin standardi on 20 000 kilometriä, tulee insinöörien suunnitella osien kestävyys vain 20 000 kilometrin tavoitetta silmälläpitäen. Kaikilla ei kuitenkaan ole varaa huollattaa autoaan säännöllisesti. Niinpä ihmiset ajavat huoltamattomilla ja turvattomilla autoilla, minkä vuoksi syntyy lukematon määrä turhia onnettomuuksia, loukkaantumisia ja kuolonkolareita. Sama ongelma koskee kaikkea liikennettä; lentokoneita, laivoja, linja-autoja ja junia. Taloudellisen ahdingon edessä ihmiset ja yritykset pyrkivät säästämään kaikesta – myös turvallisuudesta. Turvallisuuden ei tarvitsisi olla kustannuskysymys.

Alati lyhyemmäksi käyvä tuotteiden elinikä tarkoittaa luonnollisesti myös alati kiihtyvää luonnonresurssien tuhlausta ja kasvavaa jäteongelmaa. Tuhannet samankaltaiset keskenään kilpailevat tehtaat ympäri maailmaa työntävät jatkuvasti ulos miljoonia samankaltaisia kehnosti suunniteltuja ja mahdollisimman edullisista raaka-aineista valmistettuja halpatuotteita, jotka parin vuoden kuluttua makaavat jo jätteinä kaatopaikoillamme. Kilpailuasetelman vuoksi teknologiayhtiöt joutuvat puristamaan ulos yhä monimutkaisempia laitteita yhä nopeammin, minkä vuoksi tuotteet kiirehditään ulos keskeneräisinä ja testaamattomina. Laitteet toimivat huonosti ja hajoavat ennen aikojaan. Rikkoutuneen laitteen huoltaminen maksaa tyypillisesti aina enemmän kuin uuden korvaavan laitteen hankkiminen.

Nykyjärjestelmän puitteissa valtiot voivat ylläpitää kansalaisten hyvinvointia vain elinvoimaista talousjärjestelmää ylläpitämällä. Koska valtioiden ensisijainen tarkoitus on ylläpitää elinvoimaista talousjärjestelmää, täytyy heidän tukea maan teollisuutta kaikin mahdollisin keinoin. Näin markkinoiden paine heijastuu suoraan myös poliittiseen tahtoon lyhentää tuotteiden sallittua kestoikää.

Valtaosa käyttämistämme kulutushyödykkeistä ovat hehkulamppujen tapaan jo aikaa sitten saavuttaneet toiminnallisen maksiminsa. Lampun toiminnallinen funktio täyttyy, kun se valaisee riittävästi. Myöskään esimerkiksi silitysrauta ei ole kokenut suuria teknisiä mullistuksia vuosikymmeniin. Sama koskee kaikkia perinteisiä työkaluja, kotitalouskoneita ja kulkuvälineitä – kaikkia fyysisen hyvinvointimme peruslähtökohtia. Kun tuotteen toiminnallinen maksimi on saavutettu, olisi seuraava luonteva tavoite (normaalioloissa) pyrkiä pidentämään sen käyttöikää. Kodinkoneiden ei tarvitsisi kestää vain kolmea vuotta. Nykykokemuksen ja tieteen keinoin olisi helppoa rakentaa kodinkoneita, jotka kestäisivät huoltovapaina kokonaisen ihmisen eliniän. Tuotteiden käyttöikä voisi kasvaa loputtomasti ilman, että niiden toiminnalliset ominaisuudet siitä kärsisivät. Tuotteet voitaisiin myös suunnitella helposti päivitettäviksi, jolloin uuden teknologian voisi liittää jo olemassa olevaan laitteeseen ilman, että vanhaa toimivaa laitetta tarvitsisi heittää pois. Valitettavasti syöpäkasvaimen älykkyyteen perustuva yhteiskunta ei synnytä luontaista kannustinjärjestelmää tasapainoiselle ja älykkäälle resurssienhallinnalle vaan palkitsee ihmisiä ja yrityksiä täysin päinvastaisesta käytöksestä.
Myös monet perinteiset tietokoneohjelmistot ovat jo aikaa sitten päässeet lähelle toiminnallista maksimiaan. Esimerkiksi tekstinkäsittelyssä, taulukkolaskennassa ja lukemattomissa muissa toimistosovelluksissa ei ole enää aikoihin tapahtunut sellaisia perustavanlaatuista muutoksia, mitä ei oltaisi voitu hoitaa verkosta ladattavalla ilmaisilla päivityksillä niin haluttaessa. Voitonmaksimoinnin tavoitteiden pakottamina näistä ohjelmistoista julkaistaan kuitenkin säännöllisesti uudet versiot, joissa sama vanha ohjelmistokoodi myydään uusissa kuorissa yhä uudestaan kuluttajille. Digitaaliset tuotteet myydään naarmuuntuvilla cd- ja dvd-levyillä, vaikka internet mahdollistaisi täysin virheettömän tiedonsiirron ilman ylimääräistä vaivaa tai ekologista kuormitusta. Eräässä mielessä myös koulukirjat ovat hyvin lähellä toiminnallista maksimiaan, ja ne vähäiset päivitykset, joita kirjojen tietoihin täytyisi aika ajoin tehdä, voitaisiin toteuttaa internetin kautta kätevästi reaaliajassa täysin ilman kustannuksia.

Lainsäädäntö on nyky-yhteiskunnassamme ainoa tapa hillitä ihmisten ja ympäristön kannalta yhä haitallisimmaksi käyviä rahan ja markkinoiden mekanismeja. Lainsäädäntöä tuottavat kansanedustajat, joiden vaalikampanjoita rahoitetaan avoimesti maan teollisuuden ja elinkeinoelämän taholta. Koska ihmisten hyvinvointi on rakenteellisesti sidottu työhön, rahaan ja talouskasvuun, ei elinkeinoelämä luonnollisestikaan tahdo hillitä talouden ja markkinoiden toimintaa. Niinpä jokainen voi ymmärtää, kuinka rahan varaan rakennettu yhteiskunta aivan huomaamatta ylläpitää itse itseään. Kaikki se vaikuttaa täysin järkevältä ja kaikki se tapahtuu aivan kuin itsestään. Silti se kaikki on kuitenkin vain näennäisesti järkevää, vain näennäisesti älykästä. Kaikki se on pohjimmiltaan syöpäkasvaimen älykkyyttä.

Yhteiskunnan toiminnan rationalisointi ei ajatuksen tasolla ole mikään erityisen suuri haaste. Nykyisten rakenteiden puitteissa kaikki nämä muutokset kuitenkin vähentäisivät yhteiskunnissa rahan kiertoa, talouden dynaamisuutta ja työllisyyttä, joihin olemme oman hyvinvointimme sitoneet. Niinpä tämä umpisolmu ei voi koskaan aueta perinteisen ajattelun puitteissa. On kyseenalaistettava kaikki yhteiskunnalliset rakenteet, raha ennen kaikkea – ja sitä myötä kaikki sen päälle rakentuneet mekanismit. Joskus joudumme joka tapauksessa päästämään irti kaikesta vanhasta ja suunnittelemaan koko resurssienhallintajärjestelmämme uusiksi. Miksi emme aloittaisi muutosta jo nyt?

lauantai 26. marraskuuta 2011

19. Kilpailuyhteiskunnan paradoksi

Taloustieteellinen älykkyys perustuu vapaan kilpailun periaatteille. Wikipedian määritelmä sanalle kilpailu: "Kilpailu on tapahtuma, jossa useat osanottajat pyrkivät pääsemään sovittuun kohteeseen mahdollisimman nopeasti tai taidokkaasti, taistellen toisiaan vastaan." Sovittuun kohteeseen pääseminen tarkoittaa maalia. Kilpailun voittaa se, joka pääsee ensimmäisenä maaliin. Tieto maalin olemassaolosta motivoi kilpailijaa. Kilpailu ilman maalia ei ole kilpailu. Kilpailu ilman maalia on pelkkää tavoitteetonta ponnistelua.

Kilpailun voittaminen tarkoittaa kanssakilpailijoiden kukistamista annettujen pelisääntöjen puitteissa. Markkinataloudessa kilpailun voittanutta tuotantoyksikköä kutsutaan monopoliksi. Mutta kuinka ollakaan, markkinataloudessa voittaminen on kielletty lailla. Niinpä kilpailuyhteiskunta motivoi kansalaisiaan sillä samalla mekanismilla, jolla kepin päähän sidottu porkkana motivoi aasia liikkumaan eteenpäin. Riippumatta tehdyn työn määrästä porkkana pysyy ikuisesti aasin tavoittamattomissa. Markkinatalouden tarkoitus ei ole etsiä voittajia saati päästä maaliin. Sen pääpyrkimys on ikuisesti jatkuvassa kuluttavassa liikkeessä. Sen pyrkimys on ylläpitää kilpailua, joka markkinatalouden tapauksessa ei tarkoita ainoastaan ihmiskunnan tavoitteetonta ponnistelua vaan myös sen itsetuhoa.

Koska kilpailu tähtää aina voittamiseen mutta monopolin estävä lainsäädäntö estää maaliin pääsyn, ovat yritykset taipuvaisia hakeutumaan monopolia lähinnä olevaan markkinarakenteeseen, joka lain sallimissa puitteissa maksimoi voiton. Oligopoli on monopolista seuraava, ensimmäinen laillisesti hyväksytty markkinarakenne, jossa muutama suuri yritys hallitsee suvereenisti jonkun tietyn hyödykkeen tuotantoa. Tämän asetelman pitäisi talousteoreetikkojen laskelmissa johtaa suuryritysten väliseen vapaaseen kilpailuun ja kuluttajan hyötyyn, mutta voiton maksimointiin perustuvassa talousjärjestelmässä oligopoli tarkoittaa sen sijaan käytännössä aina hiljaista kartellia.

Oligopolin muodostama hiljainen kartelli on kuin ennalta määrätty showpainiottelu. Riittää, että yleisölle luodaan vaikutelma kovasta kilpailusta. Koska markkinatalous perustuu voiton maksimointiin, oligopolissa kaikille sen piiriin kuuluville yrityksille on kannattavinta muodostaa hiljainen kartelli, jossa suurimmat yritykset jakavat markkinat keskenään ja pyrkivät siten välttämään liian rajua keskinäistä kilpailua. Hiljaisen kartellin keinoin yritykset pystyvät keskimäärin 20 prosenttia suurempaan tulokseen kuin mihin he pääsisivät ilman vastaavaa järjestelyä.

Jos joku uusi tulokas yrittää vallata markkinaosuutta, kartelli kiristää yhteisellä sopimuksella hinnoitteluaan ja pudottaa yhteisvoimin uuden tulokkaan ulos markkinoilta. Kun ulkopuolinen uhka on torjuttu, hinnat palautetaan alkuperäisille tasoilleen. Markkinatalous ja vapaa kilpailu toimivat käytännössä vain talousteoreetikkojen laskelmissa. Järjestelmä perustuu voiton maksimointiin, ja sen se lopulta myös aina tekee lain hengestä tai moraalisäännöistä riippumatta.

Hiljaisen kartellin synergiaedut pätevät myös muihin voiton maksimoinnin tavoitteisiin. Esimerkiksi tuotteiden pisin sallittu käyttöikä kannattaa sopia yhteistyössä kaikkien markkinoilla toimivien yritysten kesken. Myös lainsäädännöstä päättäviä poliitikkoja kannattaa lähestyä yhteistyössä, jotta tuotteiden valmistaja saadaan vapautettua virhevastuusta mahdollisimman pian. Onhan kaikkien toimialalla kilpailevien yritysten yhteisenä etuna hyödykkeiden mahdollisimman nopea vaihtuvuus ja niiden mahdollisimman alhainen takuuaika. Myös poliitikot ja virkamiehet ymmärtävät tämän – kiihdyttäähän tuotteiden nopea kierto paitsi rahan kiertoa myös talouskasvua, joka taloustieteen logiikan mukaan kääntyy lopulta aina kaikkien ihmisten eduksi.

perjantai 25. marraskuuta 2011

18. Rahan tulee kiertää

Raha on luotu kiertämään. Rahan tulee kiertää, koska tilillä tai käteisenä makaava passiivinen raha ei voi palata pankin varantoihin luottolaajentumaan, eikä se sellaisena edistä rahan määrän kasvua ja siitä seuraavaa talouskasvua. Yhä edelleen useimmat taloustieteen oppikirjat ottavat huomioon yleisön hallussa olevan käteisen rahan kiertoa hidastavana tekijänä, mutta nyt luottokorttien, pankkikorttien ja nettipankkien aikana ollaan vihdoin tultu tilanteeseen, jossa käteistä rahaa on enää häviävän pieni osuus kaikesta liikkeellä olevasta rahasta, vain alle kaksi prosenttia. Pankkijärjestelmän tehokkuus hipoo jo täydellisyyttä.

Käteisen rahan käsittely aiheuttaa kustannuksia ja on esteenä täysin automatisoiduille itsepalvelukassoille. Talouden ja pankkijärjestelmän toiminnan kannalta ihanteellisinta olisi, jos käteistä ei olisi käytössä lainkaan vaan kaikki raha virtaisi bitteinä tietokonejärjestelmissä. Rahaa käytettäisiin luottokorteilla ja se kiertäisi mahdollisimman nopeasti mahdollisimman monta kertaa järjestelmän läpi luottolaajentuen yhä uudelleen ja synnyttäen markkinoille maksimaalisen määrän uutta rahaa ikuisen talouskasvun ravinnoksi.

Viime vuosina monet kauppaketjut ovat siirtyneet yhä automatisoidumpaan rahastukseen. Myyjän tarvitsee enää vain lukea tuotteen viivakoodi viivakoodinlukijallaan, jonka jälkeen asiakas hoitaa maksutapahtuman kortillaan itsenäisesti. Paikoin on jo käytössä henkilökunnasta vapaita itsepalvelukassoja. Lopulta tarvitaan enää vartijoita, jotka valvovat ja tarvittaessa opastavat asiakkaiden itsepalvelua. Nettikaupoissa ei tarvita vartijoitakaan.

Jos finanssimaailma saa päättää asioista – kuten se lopulta aina tekee – tulevaisuudessa kaikki raha on abstraktia, pankkien tyhjästä synnyttämää virtuaalirahaa. Jos luotonlaajennuksen tehokkuus ja pankkien liiketoiminnan voitot halutaan maksimoida, on käteinen raha viimeinen este tämän tavoitteen tiellä.

Siinä missä ihmiset menneinä aikoina pitivät säästäväisyyttä hyveenä, on siitä velkaan perustuvan rahajärjestelmän myötä tullut suoranainen synti. Yhteiskunta on jatkuvassa sotatilassa kulutuksen hidastumista ja talouden näivettymistä vastaan. Kun raha on velkaa ja hyvinvointi sidoksissa taloudessa liikkuvan rahan määrään, on velan ottamisesta ja kuluttamisesta tullut suorastaan isänmaallinen teko. Taloussotaa käydään luottokorteilla.

Jos velkaantuminen ja kuluttaminen on isänmaallista, on velkojen poismaksu ja säästäväisyys tulkittava epäisänmaalliseksi. Näin asiat ja arvostukset voivat muuttua päälaelleen hyvinkin lyhyessä ajassa. Kulutusyhteiskunnassa, jossa raha on velkaperusteista, sankari ei ole enää työn raskaan raataja vaan raskaan sarjan kuluttaja. Tarkemmin ottaen velaksi kuluttaja. Sillä kun kaikki raha on velkaa ja ihmisten hyvinvointi sidottu kiinni rahaan, täytyy jonkun aina velkaantua, jotta toiset voisivat käyttää rahaa ja päästä siten osalliseksi hyvinvoinnista. Näin velan ottajan voidaan nähdä uhrautuvan isänmaansa puolesta uuden lainan allekirjoittaessaan. O tempora, o mores – voi aikoja, voi tapoja!

torstai 24. marraskuuta 2011

17. Yhteiskunnallisen hyvinvoinnin mittarit

Kansakunnan menestyksen virallinen mittari, bruttokansantuote eli BKT, mittaa kansakunnan kykyä tuottaa. Tuottava kansakunta tarvitsee ostovoimaisia kuluttajia. Kuluttaja voi kuluttaa vain siinä tapauksessa, että hänellä on ostovoimaa. Niinpä kansakunnan kyky tuottaa on suoraan verrannollinen ihmisten käytettävissä olevan rahan määrään.

Kun ihmisillä ei ole rahaa, heidän kulutuksensa laskee. Samassa suhteessa vähenee myös kansakunnan tuotanto. Näin ollen BKT ei todellisuudessa kerro mistään muusta kuin liikkeellä olevan rahan määrästä. Mitä enemmän ihmiset ja valtiot ottavat lainaa, sitä enemmän heillä on rahaa käytettävissään ja sitä enemmän he sitä kuluttavat. Nousukausina kasvanut rahan määrä näkyy kasvavana kulutuksena ja BKT:n kasvuna. Laskukausina vähentynyt rahan määrä näkyy vähentyneenä kulutuksena ja BKT:n laskuna. Siinä kaikki.

Koska keskeisin talouden tilaa kuvaava mittarimme näyttää todellisuudessa vain käytössämme olevan velkarahan määrän, tulee meidän kysyä, mitä hyötyä sellaisesta mittarista lainkaan on? Entä mitä järkeä on mitata kansakunnan hyvinvointia mittarilla, jossa kaikki yhteiskunnan rahankäyttö – kuten ihmisten lisääntyneestä henkisistä ja fyysisestä sairauksista koituvat hoitokulut, huonosti suunniteltujen hyödykkeiden korjaus- ja korvauskulut, aseita ja pommeja tuottavaan sotateollisuuteen sijoitetut miljardit, luonnonresurssien holtiton tuhlailu ja ahnehtiminen, ympäristökatastrofien siivous, lisääntynyt pelko ja turvattomuus, ja niin edelleen – lisää rahan kiertoa ja siten bruttokansantuotetta? Entä mitä ylipäänsä ovat talouskasvun ja taloustaantumien ajanjaksot, kun kaikki loppujen lopuksi perustuu vain taloudessa virtaavan rahan määrään? Jos nousu- ja laskukausien vaihtelu ja siten myös ihmisten hyvinvointi on kiinteästi sidoksissa vain liikkeelle lasketun rahan määrään, niin eikö raha jo sellaisenaan ole valtava inhimillisen kärsimyksen lähde ja kehityksen hidaste?

Kun tsunami iski Japanin rannikolle keväällä 2011, sai se aikaan valtavaa aineellista tuhoa ja inhimillistä kärsimystä. Ei mennyt kuitenkaan montakaan päivää, kun ekonomit jo laskeskelivat, kuinka suuren piristysruiskeen tuhojen korjaaminen ja uudelleenrakentaminen aiheuttaisi Japanin BKT:lle ja siten hyvinvoinnille. Ongelmalähtöisessä yhteiskunnassa perinteinen hyvinvoinnin mittari, bruttokansantuote, onkin muuttumassa yhä enemmän yhteiskunnallisen pahoinvoinnin mittariksi. Taloustieteellisestä näkökulmasta tarkasteltuna kaikki sodat, luonnonkatastrofit ja ihmiskärsimys on nähtävissä vain hyvänä bisneksenä. Mitä muuta voisimmekaan odottaa syöpäkasvaimen älykkyydeltä? Nykyjärjestelmässä ihmistä jopa kutsutaan kuluttajaksi ja ihmiset kutsuvat myös itseään kuluttajiksi näkemättä tässä nimityksessä mitään ihmistä alentavaa tai kieroutunutta. Niin sokeita meistä on tullut.

Yhteiskunnassa, jossa valtaosa ihmisten perustarpeista tulee tyydytetyksi pääasiassa automaation keinoin ja vain hyvin vähäisellä työvoimalla, työllistyy valtaosa ihmisistä ihmisongelmien varaan rakentuneen teollisuuden ja palveluiden työpaikkoihin. Mitä useampi ihminen saa hyvinvointinsa toisten ihmisten pahoinvoinnista, sitä enemmän myös bruttokansantuote muuttuu ihmisten pahoinvoinnin mittariksi.

Bruttokansantuotteeseen tuijottavaa talous- ja yhteiskuntajärjestelmää ohjaavat täysin vääristyneet signaalit suhteessa siihen, mikä ihmisten mielissä on todella arvostettua ja tärkeää. Tarkastelun ulkopuolelle jäävät lähes kaikki ihmisten todelliseen hyvinvointiin olennaisesti vaikuttavat tekijät, kuten elämänlaatu, kiireettömyys, stressittömyys, oman ajankäytön hallinta, luonnon puhtaus, ruuan puhtaus ja terveellisyys, perhesuhteet ja niin edelleen.

On kuitenkin olemassa myös mittareita, jotka mittaavat todellista hyvinvointiamme pelkän rahan kierron sijaan. GPI (Genuine Progress Indicator) eli aidon kehityksen mittari on eräs uusista hyvinvoinnin kehityksen mittauksen menetelmistä, joka riisuu BKT:n alastomaksi ja osoittaa, mitä todelliselle hyvinvoinnillemme on tapahtumassa.

Siinä missä Yhdysvaltojen bruttokansantuote on noussut lähes keskeytyksettä aina 1950-luvun alusta tähän päivään, on aidon kehityksen mittarin nousu katkennut jo 1970-luvun puolivälin tienoilla ja jäänyt sille tasolleen. Yhdysvalloissa BKT:n kasvu ei siis ole enää lähes neljäänkymmeneen vuoteen lisännyt kansalaisten todellista hyvinvointia. Sama kehitys on pääpiirteissään tyypillistä kaikille länsimaille. Suomessa huippu saavutettiin myöhemmin, vasta 1980-luvun lopulla, jonka jälkeen hyvinvointimme on hiipunut takaisin 1970-luvun tasolle.

Näyttäisi siis vahvasti siltä, ettei yhteiskunta voi rahan paradigmassa kehittyä kuin tiettyyn pisteeseen saakka. Tämän jälkeen rahan mekanismit kääntyvät itseään vastaan. Markkinoiden näkymätön käsi ei enää suostukaan yhteistyöhön vaan nostaa keskisormensa pystyyn ja pysäyttää kehityksen. Jotta hyvinvoinnin kehitys voisi jatkua nousujohteisena, tulee meidän irrottautua rahan paradigmasta ja löytää uusi, tasapainoisempi ja älykkäämpi resurssienhallintamekanismi, jossa yhteiskunnan jäsen ei enää ole kuluttaja, vaan pikemminkin eheyttäjä.

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

16. Tieto on valtaa

Kun puhumme rahasta, puhumme välittömästä vallan välineestä, joka takuulla vaikuttaa kaikkien ihmisten elämään, mutta jota mikään valtiollinen instituutio, media tai koulujärjestelmä ei vahingossakaan kyseenalaista.

Raha on kaikkien muiden uskontojen ja valtainstituutioiden yläpuolella. Meidät on opetettu puhumaan rahasta ja sen ikuiseen voitonmaksimointiin ja talouskasvuun perustuvasta ideologiasta kuin auringon kaltaisesta, elämälle ja hyvinvoinnillemme välttämättömästä kaiken hyvän luojasta. Media yhdessä poliitikkojen, instituutioiden ja finanssieliitin kanssa pitävät yllä ja vahvistavat tämän globaalin uskonnon ilosanomaa ja sen kehäpäätelmiin perustuvaa logiikkaa lähes naurettavuuteen saakka.

Aikana, jolloin poliittiset puolueet ja kirkko ovat menettäneet otteensa kansasta, usko rahaan toimii viimeisenä ja ainoana todellisena vallan välineenä. Raha on nykyajan uskonto ja taloustieteen professorit tämän uskonnon ylipappeja. Kyse on vallasta, kuten aina. Mutta rahan tapauksessa tuo valta on näkymätöntä ja ujutettu kuin salaa jokaisen ihmisen arkipäivään. Ihmisen ei tarvitse kuulla uskonnollisten johtajien saarnoja siitä, kuinka mahtava rahan jumala on. Jokainen, joka on joskus käyttänyt rahaa – tai tullut rahan käyttämäksi – ymmärtää rahan sisältämän voiman ilman saarnojakin.

Tulkitessaan latinankielistä Raamattua tavalliselle luku- ja kielitaidottomalle rahvaalle keskiajan kirkonmiehet nostivat itsensä kaiken arvostelun yläpuolelle. Heitä saattoivat arvostella vain toiset lukutaitoiset, latinaa ymmärtävät ihmiset – siis vain toiset papit ja muu yhteiskunnan yläluokka – jotka kaikki osaltaan hyötyivät rahvaan oppimattomuudesta, eivätkä siksi tahtoneet julkisesti arvostella asemaansa väärinkäyttäviä kollegoitaan.

Tieto on valtaa, ja nykyisin tätä valtaa käyttää finanssieliitti. Mitä monimutkaisempaa finanssitermistöä käytetään, sitä vähemmän kansa ymmärtää rahan todellisesta luonteesta ja sitä suurempaa valtaa finanssieliitti pitää käsissään. Onko siis mikään ihme, jos peruskouluissamme, lukioissamme tai korkeakouluissamme ei käsitellä juuri lainkaan rahan historiaa, rahan syntymekanismia tai sen perimmäistä luonnetta, puhumattakaan että ymmärrettäisiin koskaan edes vahingossa kyseenalaistaa itse raha tai miettiä sille vaihtoehtoja? Jos valtiollinen koulujärjestelmämme kertoisi oppilailleen totuuden, sahaisi se vain oksaa itsensä alta. On turha odottaa hallitsevien valtainstituutioiden opettavan kansalaisilleen oman järjestelmänsä heikkouksia. On turha odottaa muutosta järjestelmän taholta.

Kansa on kyllä oppinutta, mutta perin toispuoleisesti. Kouluissa opetettu maailmankatsomus pyrkii kaikin tavoin ylläpitämään ja edistämään vallitsevaa asiantilaa. Koululaitoksen pääasiallinen tehtävä onkin sopeuttaa ihminen osaksi yhteiskuntaa. Mitä tietämättömämpänä kansa pidetään järjestelmän epäkohdista, sitä helpompi sitä on hallita. Ne taas, jotka rahan, talouden ja politiikan kieroutuneen logiikan tiedostavat, ovat yleensä siinä määrin oman asemansa korruptoimia, ettei heillä ole mitään henkilökohtaista intressiä puuttua järjestelmän epäkohtiin.

tiistai 22. marraskuuta 2011

15. Rahan ja politiikan liitto

Nykyaikana puhumme poliitikkojen lobbaamisesta – aivan kuin uusi termi sanalle ”lahjonta” tekisi korruptiosta jotenkin hyväksyttävämpää. Olemme myös oppineet pitämään kansanedustajien vaalirahoitusta jotenkin asiaan kuuluvana, vaikka kyse on päivänselvästä korruptiosta. Poliitikko, joka saa rahoitusta finanssimaailmalta, ei tietenkään edusta kansaa vaan finanssimaailmaa. Mitä suurempi osa edustajan vaalibudjetista on ulkopuolista rahoitusta, sitä suuremmalla todennäköisyydellä kansanedustaja kuuntelee päätöksiä tehdessään rahoittajiaan äänestäjiensä sijaan. Rahan ja politiikan liitossa suunnan ja tahdin määrää lopulta aina raha.

Edustuksellinen demokratia on rakentunut rahajärjestelmän päälle ja on sen vuoksi rahan mekanismeille alisteinen. Se voi ohjata pelin kulkua vain sille annettujen valtuutusten puitteissa. Itse rahaan tai globaalin markkinatalouden pelisääntöihin presidentillä, pääministerillä, eduskunnalla tai virkamiehillä ei ole mitään sananvaltaa. Rahan mekanismien ajama globalisaation kasvoton mörkö ei välitä siitä, kuinka yksittäiset valtiot hoitavat omat sisäiset asiansa, kunhan ne kaikki pelaavat samaa peliä ja käyttävät samaa velkaperusteista rahaa. Niin on kaikkialla. Kaikkien kansojen kaikki ihmiset ovat pohjimmiltaan osa yhtä ja samaa talous- ja rahajärjestelmää riippumatta kielestä, kulttuurista, valuutasta, valtioiden rajoista tai siitä, nimitämmekö yhteiskuntaamme kommunistiseksi, kapitalistiseksi, fasistiseksi, sosialistiseksi tai demokraattiseksi. Politiikka on pelkkää valtioiden sisäistä hienosäätöä. Olemme osa samaa velkaan perustuvaa rahajärjestelmää, ja äänestämme sen puolesta joka ikinen kerta kun käytämme rahaa. Me elämme maailmassa, jossa rahan valta määrää yhteiskuntien suunnan ja on kaiken muun vallan yläpuolella. Rahan älykkyys – syöpäkasvaimen älykkyys – on kaiken käytännön tason päätöksenteon perusta.

Niinpä kansa, joka ei osaa kyseenalaistaa rahajärjestelmäänsä, ei ole pohjimmiltaan vapaa. Kansa, joka ottaa rahan kaikkine mekanismeineen ennalta määrättynä ja annettuna ja pitää sitä sellaisenaan luonnollisena ja muuttumattomana tosiasiana, kohdistaa kaiken yhteiskunnallisen katkeruutensa poliitikkoja kohtaan. Näin heidät on valtion koululaitoksen taholta opetettu tekemään. Heille on uskoteltu, että kaikki kansakuntaa koskeva päätösvalta on poliitikoilla. Mutta poliitikot voivat tehdä päätöksiä vain raha- ja talousjärjestelmän määräämän kapean putken sisällä. Tuo putki osoittaa aina samaan suuntaan täysin riippumatta siitä, mikä poliittinen puolue on vallassa. Vaikka rahan ja talouden mekanismit määräävät yhteiskunnan suunnan ja pelin hengen täysin suvereenisti, ei tavallinen kansa näe niin pitkälle. Sen perspektiivi ulottuu vain poliitikkoihin asti.

Niinpä taloudellisten kriisien yhteydessä poliittiset johtajat vaihtuvatkin tiuhaan ja kansa saa tuntea omaavansa valtaa sitä itseään koskevissa asioissa. Silti mikään ei todellisuudessa muutu poliitikkojen vaihtuessa. Kansakunta taivaltaa yhä edelleen täsmälleen samaan suuntaan kuin ennenkin, yhdessä kaikkien muiden kansakuntien kanssa. Tokihan ymmärrämme, ettei kansakunnan edustuksellinen demokratia voi muuttaa koko finanssimaailman pelisääntöjä – sääntöjä, jotka pohjimmiltaan ovat rahassa itsessään.
Siihen saakka, kun tämä oivalletaan, on poliitikkojen pääasiallisena tehtävä toimia iskuja pehmentävänä puskurina ja näkyvyyden estävänä sumuverhona kansan ja finanssimaailman välillä. Poliitikkojen tärkeimpänä tehtävänä on ylläpitää kansanvallan illuusiota, ottaa finanssimaailmalle tarkoitetut iskut vastaan ja estää rahvasta näkemästä vallan kulissien taakse; ettei maailmantalous olekaan pohjimmiltaan kenenkään hallinnassa; ettei kukaan todellisuudessa tiedä, miten itsetuhoinen, alati kiihtyvä noidankehä pysäytetään.

Poliitikoille maksetaan hyvin siitä hyvästä, että he jaksavat kärsiväisesti kuunnella kansalaisten valituksia, lohdutella heitä epämääräisillä lupauksilla ja valaa uskoa huomispäivään. Näin toimiessaan he antavat täydellisen työrauhan rahan mekanismeja palvelevalle kasvottomalle finanssieliitille ja sitä ohjaavalle taloudelliselle älykkyydelle – syöpäkasvaimen älykkyydelle.

maanantai 21. marraskuuta 2011

14. Syöpäkasvaimen älykkyys

Jos nykyajan poliitikoille, virkamiehille, talousalan vaikuttajille ja muille yhteiskunnan toimijoille tulisi etsiä jokin heidän käyttäytymistään selittävä, kulttuurista ja kansallisuudesta riippumaton yhteinen nimittäjä, täytyisi sen olla heidän tapansa ottaa rahainstituutio annettuna ja nähdä kaikki rahan synnyttämät ja ylläpitämät mekanismit ikään kuin osana luonnollista järjestelmää. Tähän annettuun varmuuteen nojautuen he tarkastelevat maailmaa, ja tätä annettua varmuutta he myös viimekädessä pitävät kaiken päätöksentekonsa perustana. Mutta mistä tuo annettu varmuus on peräisin? Minkä suuren viisauden ja ikuisen totuuden varaan tämä yhteiskuntia, ihmisiä ja koko planeetan luonnonvaroja liikutteleva voima pohjimmiltaan on rakennettu?

Taloustieteellisen ajattelun lähtökohtana voidaan pitää oletusta kaikkien talousyksiköiden pyrkimyksestä ikuiseen ja alati kiihtyvään kasvuun, kulutukseen ja omaneduntavoitteluun suljetussa ja rajallisessa järjestelmässä, vailla minkäänlaista sisäänrakennettua kunnioitusta planeetan omaa älykkyyttä – elämää ylläpitävää tasapainon ja harmonian älykkyyttä – kohtaan. Tämä taloustieteisiin perustuva resurssienhallinnan älykkyys on yhteistä kaikille maailman valtioille riippumatta siitä, nimittävätkö ne yhteiskuntaansa kapitalistiseksi, kommunistiseksi, demokraattiseksi, fasistiseksi, sosialistiseksi tai joksikin sekoitukseksi niiden väliltä. Jotain hyvin perustavanlaatuista on siis mennyt pieleen jo hyvin varhaisessa vaiheessa; jo paljon ennen kuin ensimmäistäkään yhteiskunnallista instituutiota on pystytetty; jo paljon ennen kuin ensimmäistäkään poliittista tai taloudellista päätöstä on tehty; jo paljon ennen kuin yksikään byrokratian ratas on pyörähtänyt.

Ongelma on rahassa ja rahan mukana tulevassa resurssienhallinnan älykkyydessä – taloudellisessa älykkyydessä – joka otetaan kulttuurista ja kansallisuudesta riippumatta aina annettuna, kuin luonnonlakien veroisena kyseenalaistamattomana tosiasiana. Rahan älykkyys määrittää paitsi yhteiskunnan perusrakenteet myös yhteiskunnan pelin hengen. Kaikki, mitä yhteiskunnassa tapahtuu, tapahtuu lopulta aina rahan määrittämän taloudellisen järkevyyden ja taloustieteellisen älykkyyden hengessä. Mitä sitten on taloustieteellinen älykkyys? Minkälaiselle perustalle rahajärjestelmän päälle rakentuneet yhteiskuntamme ovat todellisuudessa rakentuneet?

Ainoa luonnossa tavattu elämänmuoto, joka taloustieteellisen älykkyyden ihanteen tavoin pyrkii ikuiseen ja loputtomaan kasvuun vailla minkäänlaista kunnioitusta elämää ylläpitäviä tasapainon ja harmonian lakeja kohtaan, on syöpä. Rajattomaan kasvuun pyrkivä taloustieteellinen älykkyys on pohjimmiltaan syöpäkasvaimen älykkyyttä.

maanantai 14. marraskuuta 2011

13. Kurkistus verhon taakse

Kun valtioiden rahajärjestelmät olivat vielä sidoksissa kultakantaan, keskuspankit määrittelivät pankeille niin sanotun vakuusvarantovaatimuksen, joka määräsi sen suhteen, jonka puitteissa pankki saattoi painaa kultaan oikeuttavia kuitteja maan keskuspankin todellisiin kultavarantoihin nähden. Jos tuo suhdeluku oli esimerkiksi 1:9, ilmoitettiin pankin vakuusvarantovaatimuksen olevan 10 prosenttia. Näin ollen yhtä pankkiin talletettua kultakiloa vastaan pankkiiri saattoi täysin laillisesti painaa 9 kultakilon edestä kultaan oikeuttavia kuitteja ja myydä tätä tyhjästä luotua rahaa asiakkailleen koron hinnalla.
Nykypäivänä tavalliset voittoa tavoittelevat liikepankit synnyttävät yli 98 prosenttia kaikesta järjestelmässämme kiertävästä rahasta. Toimintaan tarvitaan pankkitoimilupa, asiakkaan fyysistä omaisuutta velan vakuudeksi sekä keskuspankin vaatiman vakuusvarannon verran omaisuutta pankin kirjanpidossa. Kun nämä ehdot täyttyvät, voivat pankit luoda järjestelmään niin paljon uutta velkarahaa kuin uusille lainoille löytyy kysyntää sekä velvoittaa asiakkaat maksamaan korkoa kaikista synnytetyistä lainoista.

Jos pankkien harjoittamaa luottolaajennusta sovellettaisiin jonkin fyysisen esineen kauppaan, esimerkiksi autokauppaan, voisi sitä kuvata toimintana, jossa automyyjä myy yhden ja saman auton samanaikaisesti sadalle eri asiakkaalle. Se, mitä pankkimaailmassa kutsutaan luottolaajennukseksi, tarkoittaisi reaalimaailmassa törkeää petosta.

Kuinka tämä rahan synnyttäminen menee läpi kirjanpidossa? Kun pankkiin kävelee asiakas ja hän ottaa itselleen velan, pankin taseen toiselle puolelle kirjataan velan vakuudeksi asetettu omaisuus ja toiselle puolelle vakuutta vastaava summa luottolaajennettua velkarahaa. Nyt pankin tilikirjoissa näyttää siltä, että pankki olisi lainannut jo olemassa olevia varojaan, vaikka todellisuudessa pankki – sinä samana hetkenä, jona myönsi lainan – synnytti pelkän lupauksen maksaa. Tuo lupaus näkyy pankkitilin saldona ja tuosta lupauksesta – jota pankkiiri ei edes teoriassa voisi koskaan konkreettisesti lunastaa – maksaa asiakas pankille korkoa.

Koska pankkien vakuusvarantosäännöt käskevät pankkia tallettamaan jokaisen lainaustapahtuman yhteydessä tietyn määrän pakolliseen vakuusvarantoon (edellisessä esimerkissä 10 prosenttia), tasekirjoissa oman pääoman suhde vieraaseen pääomaan on lähtökohtaisesti aina 10 prosenttia suurempi, mikä antaa ulospäin kuvan järkevästi toteutetusta taloudenhoidosta. Täydellinen rikos.

Velan myöntävä pankkivirkailija voi elää koko työuransa siinä uskossa, että pankit lainaavat edelleen asiakkailtaan lainaamia varoja. Se tuntuisi järkevältä. Tavallisen kansalaisen oikeustajuun ei nimittäin mahdu se, että millekään yksityiselle voittoa tavoittelevalle taholle annetaan oikeus synnyttää rahaa tyhjästä ja periä siitä korkoa. Tätä asiaa ei opeteta kouluissamme.

Pankit perustavat rahalainansa jopa kymmenien vuosien takaisinmaksusuunnitelmiin. Koko tämän ajan velan ottaja roikkuu pankin asettamassa löysässä hirressä ja on pakotettu työntekoon. Pitkän maksuajan johdosta velkapääoman synnyttämä korko voi helposti kasvaa jopa moninkertaiseksi alkuperäiseen pääomaan verrattuna.

Kaupassa, jossa asiakas riskeeraa kaikki oman elämänsä perusedellytykset velkansa vakuudeksi, pankki ei anna mitään omastaan. Se vain toteuttaa valtion ja oikeuslaitoksen sille myöntämää oikeutusta synnyttää rahaa tyhjästä.
Kaikki raha, jota velallinen työllään ansaitsee ja jolla hän omaa velkaansa lyhentää, on myös synnytetty velkaa vastaan. Kaikki liikkeellä oleva raha on aina jonkun maksamatonta velkaa pankeille. Sitä mukaa kun lainaa maksetaan pois ja velkamäärä vähenee, myös kierrossa olevan rahan määrä vähenee.

Kun asiakas ottaa lainan, hän laskee järjestelmään sisään uutta rahaa. Kun hän maksaa lainansa takaisin pankkiin, vastaava summa rahaa poistuu kierrosta. Mutta maksettavaksi jää vielä lainasta lankeava korko. Mistä rahat korkojen maksuun?

Velan ottaja voi maksaa velkansa korkoineen pois ainoastaan sillä edellytyksellä, että ihmiset myös hänen jälkeensä ottavat velkaa ja laittavat tuon velkarahan kiertoon. Näin ollen rahan määrä on "terveessä" taloudessa ikuisessa kiihtyvässä kasvussa. Käytännössä se tarkoittaa valtioiden ja kansalaisten ikuista ja kiihtyvää velkaantumista. Kiihtyvä velkaantuminen on siten kiinteä osa nykyistä rahajärjestelmäämme. Tämä tosiasia olisi hyvä tiedostaa, ennen kuin ryhdymme syyllistämään velkaongelmiin ajautuneita maita huolimattomasta ja laiskasta taloudenpidosta. Se kaikki on sisäänrakennettuna nykyiseen velkaperusteiseen rahajärjestelmäämme. On vain ajan kysymys, milloin koko järjestelmä romahtaa omaan mahdottomuuteensa.

Jatkuva rahan määrän kasvun vaatimus tarkoittaa samalla kiihtyvää inflaatiota eli rahan arvon alenemista. Rahan arvon heikentyminen on siten sisäänrakennettuna nykyiseen rahajärjestelmäämme – siitä huolimatta, että yksi rahan tärkeimmistä tehtävistä tulisi nimenomaan olla rahan arvon, eli ostovoiman säilyttäminen. Niinpä rahaa ei kannata enää säästää. Inflaatio onkin eräänlainen kansalta piilotettu vero, joka omalta osaltaan vauhdittaa rahan nopeaa kiertoa ja kiihtyvää kulutusta.

Jos tämä alati kiihtyvä lainaaminen joskus häiriintyy, eivätkä ihmiset enää ota uusia lainoja vaan keskittyvät pikemminkin maksamaan vanhoja lainojaan pois, vähenee taloudessa kiertävän rahan määrä samassa suhteessa. Pian talouden kierrosta ei löydy enää riittävästi rahaa kaikkien lainojen takaisinmaksuun. Kun raha taloudessa vähenee, myös rahan kierto vähenee. Ja kun raha ei kierrä, yritykset irtisanovat ja ihmiset joutuvat työttömiksi. Pankit, jotka koko kuplan luottolaajennuksellaan alunperin aiheuttivat, ottavat nyt haltuunsa maksukyvyttömien ihmisten velan vakuudeksi asettaman reaaliomaisuuden.

Valtio hellii pankkeja niitä suosivalla lainsäädännöllä. Talouden taantuman aikaan, kun rahan määrä talousjärjestelmässä vähenee ja kun asuntojen ynnä muun reaaliomaisuuden arvot alenevat, voi pankki itsekin joutua vaikeuksiin. Se voi joutua myymään asiakkaiden velan vakuudeksi panttaamaa omaisuutta kirjanpitoarvoa huomattavasti alempaan hintaan, minkä seurauksena pankki voi ennen pitkää ajautua jopa konkurssiin. Mutta kaikki se tapahtuu vain kirjanpitomaailmassa. Todellisuudessa pankit eivät koskaan edes lainanneet omaa pääomaansa. Ne synnyttivät rahaa luottolaajennuksen keinoin tyhjästä asiakkaan panttaamaa omaisuutta vastaan. Ainoastaan kirjanpidon luoman illuusion ansiosta pankkien liiketoiminta saadaan ulospäin näyttämään oikeutetulta.

Niinpä etenkin suurten pankkien kohdalla pankkien liiketoimintariski on vain näennäinen, sillä jos pankki todella joutuisi vaikeuksiin, tulisi valtio apuun ja pelastaisi sen konkurssilta kansalaisten verovaroilla. Yksityinen velan ottaja sen sijaan kantaa vastuunsa aina yksin.

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

12. Kultakannasta luopuminen ja rahan uusi luonne

Vuosien saatossa ja erinäisten vaiheiden jälkeen edellä kuvatun kuplan varaan rakentunut pankki- ja rahajärjestelmä laajeni maailmanlaajuiseksi. Länsimaisen talousjärjestelmän standardi siitä tuli maailmansotien yhteydessä, sotilasmenojen lisäämän rahantarpeen pakottamana. Ajan saatossa liikkeelle lasketun setelirahan – siis kultaan oikeuttavien kuittien – määrä keskuspankkien todellisiin kultavarantoihin nähden kasvoi kasvamistaan. Se oli väistämätöntä. Rahajärjestelmään sisäänrakennetun koron ja säästäväiseen käytökseen ohjaavien rahan sisäisten palkkiomekanismien johdosta järjestelmä kaipasi polttoaineekseen jatkuvasti uutta painotuotetta. Rahan näennäinen kultaperusteisuus kasvoi pian suoranaiseksi taakaksi.

Ajan saatossa todellisen kullan määrä liikkeelle laskettuihin kultaan oikeuttaviin kuitteihin nähden supistui niin mitättömäksi, ettei kultakannasta irrottautuminen muodostunut käytännön tasolla juurikaan periaatepäätöstä hankalammaksi operaatioksi. Ajatuksena se oli sitäkin hurjempi. Mutta niin lopulta kuitenkin tapahtui. Lupaus fyysiseen kultaan vaihdettavissa olevasta paperirahasta jäi ilman kultaansa. Lupaus muuttui tyhjäksi. Jäi pelkkä paperi. Mutta pian myös paperiraha sai väistyä uuden sähköisen rahan tieltä. Jäi pelkkä tyhjä lupaus.

Nyt raha oli puhtaasti pelkkää pankin myöntämää lupausta vailla mitään fyysistä takausta. Rahan arvo perustui pankin lupaukseen maksaa, mutta kun kulta oli otettu pois rahan arvoa takaamasta, oli samalla poistettu väline, jolla pankki olisi voinut lupauksensa lunastaa. Jäi pelkkä irrallinen lupaus. Lupaus maksaa. Mutta millä? No tietysti uudella lupauksella, jota pankki puolestaan takasi taas uudella lupauksella, jota se yhä takasi uudella, ja niin edelleen. Rahan luonne muuttui tyhjien lupausten loputtomaksi sarjaksi.

Aina kun valtio, yritys, yhteisö tai yksityinen henkilö ottaa velkaa, syntyy talousjärjestelmään vastaava määrä uutta rahaa. Pankkien lupaus maksaa – siis velka – on nykyihmiselle käypää rahaa. Digitaalinen raha on aina jonkun maksamatonta velkaa jollekin. Näin ollen aina kun velka kuitataan maksetuksi, yhtä paljon rahaa poistuu talouden kierrosta. Toisin kuin kultarahan aikaan, jolloin rahan määrä oli aina lähes vakio, nyt taloudessa kiertävän rahan – siis velan – määrä vaihtelee jatkuvasti.

lauantai 12. marraskuuta 2011

11. Pankkijärjestelmä institutionalisoituu

Saatuaan maistaa kuplan varaan noussutta talousjärjestelmää valtiolla ei ollut enää mitään hinkua palata takaisin rahan niukkuuteen ja hitaan kasvun aikaan. Valtio tarvitsi pankkien tyhjästä loihtimaa varallisuutta pitääkseen korkoon perustuvan rahajärjestelmän elinvoimaisena, eikä se nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin laillistaa tämä pankkiirien petoksesta alkunsa saanut toiminta.

Pankkitoiminnan uskottavuus saatiin palautettua siirtämällä pankkien valvonta valtiojohtoisen instituution alaisuuteen. Perustettiin niin sanottu keskuspankki – kaikkien pankkien pankki – jonka tehtäväksi jäi valvoa kaikkia muita pankkeja. Yksityiset pankit saivat toimia vastaisuudessa vain keskuspankin valvonnan alaisuudessa. Rahan tyhjästä synnyttäminen sai luottamusta henkivän nimen "luottolaajennus" ja sen petollinen luonne kätkettiin monimutkaisen finanssitermistön, erilaisten vakuusvaatimusten ja kaksinkertaisen kirjanpidon taakse.

Tavoitteena oli luoda hallittu kupla ja pitää se sopivan pulleana, mutta kuitenkin ilman räjähdysvaaraa. Rahan määrää markkinoilla valvottaisiin ja säädeltäisiin valtion valvovan silmän alla suurella varovaisuudella, eikä ylilyöntejä annettaisi tapahtua. Valtion mukaan tulo rauhoitti kansalaisia ja luottamus pankkijärjestelmää kohtaan palautui.

Mukaan juoneen tarvittiin myös oikeuslaitos. Lainsäädäntöä uudistettiin ja pankkitoiminta sulautettiin oleelliseksi osaksi uuden ajan yhteiskuntajärjestelmää. Kansalaisille kohdistettiin valtion taholta määräys hyväksyä keskuspankin leimaama paperi virallisena rahana, ja vastaisuudessa myös kaikki verot tulisi maksaa uuden rahan muodossa.

Paperi toimi siis kuittina kultaan, jota todellisuudessa oli keskuspankin holveissa huomattavasti vähemmän kuin mihin kuittien kokonaismäärä oikeutti. Toisin sanoen: jos riittävän suuri määrä ihmisiä vaatisi saada haltuunsa setelien oikeuttaman määrän fyysistä kultaa, koko pankkijärjestelmä kaatuisi. Jos tämä ei jostain syystä miellyttänyt kansalaisia, tai jos asian johdosta syntyi jotain ongelmia, oikeuslaitos puolustaisi pankkien ylläpitämää rahajärjestelmää laillisena.

Pankkiireille valtioiden mukaantulo tuli siunauksena, vaikka he eivät pitäneetkään siitä, että heidän oikeutensa painaa rahaa ulkoistettiin nyt valtiojohtoiselle keskuspankille. Pääasia oli kuitenkin, että heidän asemansa oli virallistettu ja pankkitoiminta laillistettu.

Pankki oli nyt virallinen instituutio, aivan niin kuin kirkko tai valtio itse. Samalla myös liiketoiminnan riski hävisi olemattomiin. Nimittäin jos keskuspankin toiminta ei jostain syystä olisi pystynyt pitämään kuplataloutta pystyssä ja pankkien myöntämien lainojen vakuudeksi asetetun omaisuuden arvonalennukset uhkaisivat jo itse pankkitoimintaa, valtio ei antaisi suurten pankkien kaatua. Vaikka pankit olivat yksityisomisteisia, niistä oli tullut osa valtiojärjestelmää. Hyvinä aikoina pankkitoiminta tuotti omistajilleen huikeita voittoja, kun taas huonoina aikoina pankkeja pelastettiin kansalaisten verovaroilla. Pankkiirina olit aina voittajien puolella. Kävi mitä tahansa, et voinut koskaan hävitä.

perjantai 11. marraskuuta 2011

10. Valtiot pankkien takaajiksi

Kun kansa vaati pankkiireja tilille törkeästä petoksestaan, viranomaiset joutuivat hankalan tilanteen eteen. Oikeuslaitos ja valtakoneisto kyllä myönsivät huijauksen tapahtuneen, mutta samalla he myös näkivät talouteen virranneen rahan aikaansaaman vaikutuksen ihmisten käytökseen.

Pelkkä usko siihen, että tavallinen paperi oli kullan arvoista, oli saanut ihmiset paiskomaan töitä aamusta iltaan. Ja mitä enemmän kansalaisille oli paperia jaettu, sitä suurempia laivastoja oli rakennettu, massiivisempia armeijoita varustettu ja kaukaisempia maita valloitettu. Käsissä oli nyt liian suuri vallan väline hukkaan heitettäväksi.

Rahan tuli olla niukkaa, mutta vain näennäisesti. Nimittäin jos raha olisi ollut aidosti niukkaa, eikä sitä voitaisi synnyttää keinotekoisesti lisää – kuten aidon kultakannan aikaan vielä oli ollut – korkoon perustuva rahajärjestelmä olisi johtanut lopulta aina talouden näivettymiseen, sillä korko olisi ennen pitkää siirtänyt kaiken varallisuuden vain harvojen käsiin. Mutta pitämällä raha vain näennäisen niukkana ja luomalla sitä sopivassa suhteessa lisää oli talous mahdollista pitää jatkuvassa tasaisessa nousukiidossa. Ajatus oli lisätä talouteen rahaa samassa suhteessa sen "luonnollisen kasvun" kanssa. Se, mikä oli ennen ollut mahdotonta konkreettiseen fyysiseen kultaan perustuvassa taloudessa, olisi nyt mahdollista tässä uudessa ja abstraktissa paperirahataloudessa.

Vuosisatojen ajan olivat alkemistit yrittäneet luoda kultaa keinotekoisesti taivuttaakseen kansakunnat polvilleen edessään, mutta vielä koskaan aikaisemmin ei kenenkään päähän ollut pälkähtänyt kirjoittaa paperilapulle "kulta" ja kävellä sitten tuon paperin kanssa ostoksille aivan kuin paperi todella olisi ollut oikeaa kultaa. Ajatuksena se oli pähkähullu, mutta käytäntö osoitti jotain aivan muuta.

Kulta oli ihmisen arkielämän kannalta täysin hyödytön materiaali. Niinpä se paperille painettuna oli täsmälleen yhtä hyödytöntä kuin konkreettisena fyysisenä kultanakin, ja niin paradoksaalista kuin se onkin, nimenomaan juuri tuo kullan hyödyttömyys teki siitä arvokkaimman mahdollisen rahamuodon. Nimenomaan juuri kullan hyödyttömyys sellaisenaan mahdollisti yhdessä rahamäärän jatkuvaan laajentamiseen perustuvan pankkitoiminnan kanssa korkoon perustuvan rahajärjestelmän toiminnan ja ikuisen talouskasvun ideologian.

Todellisessa maailmassa paperilapulle painettu mikä tahansa muu asia ei olisi toiminut. Rahan täytyi olla ihmiselle sellaisenaan täysin hyödytöntä, jotta sen varaan voitiin rakentaa onnistunut kupla. Paperille painettu maito, liha, kala, saha, vasara tai hevonen eivät olisi käyneet rahasta, sillä niillä oli ihmiselle todellista hyötyarvoa. Kuka tahansa olisi heti ymmärtänyt, ettei paperilapulle kirjoitetulla sahalla pystynyt työstämään puuta. Työkalujen arvoa ei ollut mahdollista siirtää paperille. Samasta syystä paperille kirjoitettu "ruoka" ei maistunut ruualta, kuten ei myöskään paperille piirretty lehmä lypsänyt maitoa. Se oli kaikki yhä vain pelkkää paperia. Mutta pankkijärjestelmän luoman illuusion keinoin paperille painettu kulta todella muuttui ihmisten mielissä kullaksi. Olihan raha kaikkina aikoina perustunutkin vain ihmisten mielissä syntyvään luottamukseen rahan sisältämästä arvosta. Rahan asia on kaikkina aikoina ollut ennen kaikkea uskon asia.

Mutta olipa raha käsitteenä miten hullu ja hutera tahansa, kansa joka tapauksessa tarvitsi rahaa vaihdon välineeksi, arvon mitaksi ja arvon säilyttäjäksi. Rahalle ei ollut vaihtoehtoa. Tämä teki tilanteesta erityisen herkullisen valtion hallinnolle. Enää ei tarvittu pappeja kansan paimentajaksi. Papisto sai mennä. Raha korvasi nyt uskonnon suurimpana vallan välineenä, ja mikä parasta, tuo valta oli kansaan päin täysin näkymätöntä. Kansalle voitiin nyt antaa näennäinen vapaus. Todellista vapautta sillä ei kuitenkaan ollut. Niin kauan kuin kansa pysyi riippuvaisena hallinnon liikkeelle laskemasta rahasta, oli se myös täysin hallittavissa. Niinpä valtio katsoi tärkeäksi alistaa pankkijärjestelmän oman valvontansa alaisuuteen.

torstai 10. marraskuuta 2011

9. Rahan illuusio

Samaan aikaan, kun rikkaat rikastuivat ja tavallinen väestö kärvisteli alati pahenevassa rahanpuutteessa, valtaosa olemassaolevasta kullasta seisoi vuodesta toiseen koskemattomana pankkien holveissa. Vain hyvin harva ihminen kävi koskaan vaihtamassa kultaan oikeuttavia seteleitään fyysiseksi kullaksi.

Pankkiiria ajatus kullan seisottamisesta kiusasi. Hän kyllä tiesi, että kaikkea tuota kultaa vastaan oli painettu seteleitä, jotka nyt kiersivät järjestelmässä. Pankkiiri ymmärsi, että vaikka holveissa lepäävä kulta näytti seisovan tyhjän panttina, täytti se sellaisenaan silti tärkeää tehtävää liikkeelle laskettujen seteleiden arvon säilyttäjänä. Silti kullan panttaaminen tuntui järjettömältä.

Jos kullan ainoa tehtävä oli seistä hievahtamatta holvien pimeydessä, paksujen panssariovien takana kansan katseilta piilossa, niin mitä hyötyä kullasta ylipäänsä edes oli? Mikä teki siitä niin arvokasta? Vaikka pankkiiri upottaisi nyt kaiken kullan meren pohjaan ja pitäisi asian vain omana tietonaan, ei mikään maailmassa muuttuisi. Ihmiset käyttäisivät edelleen paperirahaa kuten ennenkin. Meren pohjassa tuo kulta hyödyttäisi ihmisiä tasan yhtä paljon kuin pimeissä holveissa panssariovien takana. Raha itsessään ei perustunut mihinkään muuhun kuin ihmisten uskoon rahan arvosta. Ei kultaa voinut syödä tai juoda. Ei kultaa sellaisenaan voinut käyttää talon tai vaatteiden valmistukseen. Rahalla itsellään ei ollut todellista arvoa. Rahan arvo perustui uskoon rahan arvosta, ja joka kerta kun ihminen teki palveluksia rahaa vastaan, tuosta uskosta tuli todellisuutta. Rahalla oli arvoa vain, koska rahalla uskottiin olevan arvoa ja koska ihmiset vapaaehtoisesti ottivat osaa tähän yhteiseen leikkiin. Kaikki rahaan sidottu valta oli vain näennäistä. Köyhät valittivat rikkaiden tehneen heistä orjiaan, vaikka todellisuudessa köyhät itse tekivät itsestään orjia hyväksymällä pelin säännöt ja alistumalla niiden alaisuuteen. Tosin mitään muutakaan mahdollisuutta ei ollut tarjolla.

Raha ei ollut todellista. Se, mikä oli todellista ja mihin kaikki perustui, oli ihmisiä ympäröivä luonto ja sieltä työn ja teknologian keinoin haalittu hyvinvointi. Luonnosta ihminen oli kaikkina aikoina saanut kaiken tarvitsemansa. Niin kauan kuin aurinko paistaisi, ei ihmisellä olisi todellista hätää. Pellot tuottivat viljaa ja metsät kasvoivat riistaa; lapio söi maata ja kirves puri puuta riippumatta siitä, oliko ihmisillä käytössään rahaa tai ei. Mitä tehokkaampia työvälineitä ihminen kykeni valmistamaan, sitä paremmin hän pystyi luonnon resursseja hyväksikäyttämään ja sitä paremmaksi kasvoi hänen hyvinvointinsa.

Mitä useampi ihminen muutti kaupunkeihin ja mitä vieraantuneemmaksi luonnosta ihmiset tulivat, sitä helpompi heidät oli kahlita näkymättömin kahlein rahan vallan alaisuuteen. Rahan arvo perustui pelkkään uskoon rahan arvosta, ja ne harvat, jotka tämän ymmärsivät, pitelivät käsissään suunnatonta vallan välinettä.

Rahan lainaaminen oli pankkiirille hyvää liiketoimintaa. Mitä enemmän lainoja pankkiiri myönsi, sitä enemmän hän sai korkotuottoa itselleen. Ainoa asia, mikä rajoitti liiketoiminnan kasvua, oli kullan rajallinen määrä pankin holveissa. Uusia lainoja kun sai myöntää vain holveissa makaavaa kultaa vastaan. Yhteiskunnan sujuvan toiminnan kannalta rahaa olisi kuitenkin saanut olla liikkeellä hieman enemmän.

Kukaan muu kuin pankkiiri ei ollut tietoinen holvien sisältämän kullan todellisesta määrästä. Kukaan ulkopuolinen ei myöskään kyennyt selvittämään liikkeelle laskettujen setelirahojen todellista suhdetta holveissa makaavaan fyysisen kultaan verrattuna. Pankkiiri sai idean. Mitähän tapahtuisi, jos hän painaisi kultaan oikeuttavia seteleitä hieman kultavarantoja enemmän? Näin hän voisi lainata ihmisille yhä enemmän rahaa ja kasvattaa paitsi yhteiskunnassa liikkuvan rahan määrää, myös omaa liiketoimintaansa. Jos joku tulisi vaihtamaan setelit fyysiseen kultaan, vaihto ei tuottaisi ongelmaa. Valtaosa kullastahan seisoi vuodesta toiseen holveissa täysin koskemattomana. Kultaa olisi kyllä riittävästi suuriinkin nostoihin.

Kun kultaan oikeuttavia seteleitä painettaisiin enemmän, saataisiin holveissa tyhjänpanttina makaava kulta tehokkaammin liikkeelle. Rahan määrän lisääminen talouteen vähentäisi koron aiheuttamaa kroonista köyhyyttä ja mahdollistaisi uusien projektien rahoituksen, mikä puolestaan kasvattaisi talouden dynaamisuutta ja lisäisi pankkiirin liiketoiminnan tuottoja.

Kukaan ulkopuolinen ei saisi tietää. Huijaus voisi paljastua vain siinä tapauksessa, että kaikki asiakkaat tulisivat jostain syystä yhtä aikaa vaihtamaan seteleitään takaisin kullaksi. Niin ei kuitenkaan koskaan kävisi. Pankkiiri ei voinut kuvitella mitään sellaista syytä, mikä saisi ihmiset vaihtamaan uuden ja helpon paperirahan takaisin vanhanaikaiseen ja hankalaan kultarahaan. Ei kukaan tahtoisi palata takaisin menneisyyteen. Niinpä pankkiiri kääri hihat, käynnisti painokoneet ja ryhtyi toteuttamaan rohkeaa suunnitelmaansa.

Seteleiden painamisen ansiosta talous todellakin piristyi ja ihmisten hyvinvointi kääntyi kasvuun. Niin helppoa se oli. Lisääntynyt raha sai ihmiset kuluttamaan ennen näkemättömällä innolla. Jopa ennen tappiollisiksi todetut liikeideat menestyivät ja tuottivat nyt omistajilleen voittoa. Konkurssit väistyivät, kun maksuvaikeuksiin joutuneet liikemiehet saivat lisäaikaa lainojensa maksuun. Lisärahan synnyttämät uudet liiketoimet ja rakennushankkeet imivät maaseudulta työvoimaa kaupunkeihin. Rakennuksia kohosi ja kauppa kukoisti. Ihmiset tekivät töitä ja heille myös maksettiin kohtuullisesti. Kaikki tahtoivat rikastua, ja yhtäkkiä se tuntui myös täysin mahdolliselta. Aina kun vanhat lainat erääntyivät korkoineen, ihmiset ottivat uusia. Ja niin kupla kasvoi kasvamistaan.

Myös valtio hyötyi edullisesta lainarahasta talouden aktiivisuuden ja lisääntyneiden verotulojen muodossa. Niiden turvin voitiin nyt rakentaa laivastoja ja perustaa kauppa-asemia ja orjaplantaaseja uusiin siirtomaihin. Muinaisilta sivilisaatioilta opittu tietotaito ja tekniset innovaatiot sekä uudet viljelyskasvit ja -tekniikat näkyivät suoraan ihmisten elintason ja hyvinvoinnin kasvuna. Alkuperäiskansoilta ryöstetty kulta toi talousjärjestelmään lisää sen kipeästi kaipaamaa polttoainetta. Maailmankuvan avartuminen ja vieraiden sivilisaatioiden tutkimus kyseenalaistivat vanhat käsitykset. Puhtaan järjen ihanne vapautti tieteet uskontojen ikeen alta, murtaen näin tieltään monta kehitystä rajoittanutta estettä.

Kun kriittisyys, loogisuus ja puhdas järki nostettiin ihanteiksi ja kirkon kahlitseva auktoriteettiusko kyseenalaistettiin, syntyi itseään ruokkiva positiivinen kehä. Jatkuvasti kehittyvä luonnon parempi tuntemus johti uusiin teknologisiin innovaatioihin, jotka yhdessä avokätisen rahoituksen kanssa saatiin myös toteutettua. Ennen pitkää kehitys johti teolliseen vallankumoukseen.

Pankkiirien suunnitelma toimi alussa hienosti. Pienessä mittakaavassa pankkien tyhjästä luoma katteeton setelirahoitus antoi talouteen mukavan piristysruiskeen, mutta mitä pidempään rahanpainaminen jatkui ja mitä useampi henkilö siitä pääsi osalliseksi, sitä suuremmiksi myös ongelmat paisuivat.

Rahan määrän lisääntyminen kasvatti nopeasti hyödykkeiden kysyntää. Sen sijaan hyödykkeiden tarjonta kasvoi huomattavasti rahan määrän kasvua hitaammin. Kun kysyntä ylitti tarjonnan, tuotteiden hinnat lähtivät nousuun, mikä kosketti kipeimmin köyhää väestönosaa, joka ei ollut lainkaan päässyt osallisiksi halvan rahan ja kuplatalouden riemuista.

Setelirahoituksen aiheuttaman hintojen nousun riistäydyttyä käsistä pankkiirit ymmärsivät menneensä liian pitkälle. Pian huijaus paisui hallitsemattomiin mittasuhteisiin, mutta ei uuden rahan painamista voinut yhtäkkiä lopettaakaan. Koron aiheuttama krooninen rahan puute pakotti pankkiirin myöntämään yhä uusia katteettomia lainoja talouden kiertoon pelatakseen itselleen aikaa ja viivyttääkseen kuplan puhkeamista. Ei ollut enää epäilystäkään, etteikö rahan arvo ja siten koko talousjärjestelmä tulisi romahtamaan. Kyse oli enää vain siitä, milloin ja miten se kaikki tulisi käytännössä tapahtumaan.

Hintojen jo hallitsemattomaksi muuttuneen nousun seurauksena yhä useampi kauppias kieltäytyi vastaanottamasta pankin myöntämiä setelirahoja vaihdon välineenä. Sen sijaan monet alkoivat taas vaatia maksua fyysisessä kullassa. Ihmisten epäluottamus pankkeja kohtaan näyttäytyi nyt konkreettisesti heidän pyrkimyksissään hankkiutua eroon arvoaan jatkuvasti menettävistä seteleistä. Koska kultaan oikeuttavia kuitteja oli painettu huomattavasti todellisia kultavarantoa enemmän, alkoivat pankkien holvit pian ammottaa tyhjyyttään.

Pankkiirien pahin pelko toteutui, kun pankkien eteen syntyi vihaisten kansalaisten muodostamia pitkiä jonoja. Asiakkaita oli tulossa liikaa. Kultavarat eivät enää riittäisi kattamaan heidän kaikkien nostoja. Niinpä pankit päättivät pitää konttorinsa suljettuina erilaisiin tekosyihin vedoten. Kupla oli puhjennut.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

8. Rahalainasta perittävän koron ongelma

Pankkijärjestelmän seurauksena ihmisten kannatti tallettaa kaikki ylimääräinen kulta pankkeihin ja haalia siten tarjolla ollut korkotulo itselleen. Tallettajan pankkikirjaan tehtiin pano-merkintä, ja niin asiakkaan kulta siirtyi pankin hallintaan. Vastineeksi pankki antoi asiakkaalle lupauksen koron maksusta ja siitä, että talletettu kulta maksettiin takaisin asiakkaan niin halutessa.

Kaikkea holveihin talletettua kultaa vastaan pankit painoivat kultaan oikeuttavia kuitteja, joita kutsuttiin seteleiksi. Kun pankkiin saapui asiakas, joka tahtoi lainata rahaa, hän sai käteensä fyysisen kullan sijaan paperisia painotuotteita. Holveissa makailevan kullan tehtäväksi jäikin enää rahajärjestelmän perustana toimiminen. Pankkien holveissa kultavaranto oli kaiken liikkeellä olevan paperirahan arvon takaaja, minkä vuoksi sen oli välttämätön olla olemassa. Jokaista liikkeelle laskettua kultaan oikeuttavaa seteliä vastaan holveista tuli löytyä vastaava määrä konkreettista, fyysistä kultaa.

Rahalainasta perittävä korko kätki sisäänsä kuitenkin perustavanlaatuisen ongelman. Kun rahoituksen hakija sai pankista lainan, hänen tuli määräajan kuluttua maksaa pankkiin takaisin lainan pääoman lisäksi myös lainasta langennut korko. Niinpä kaikkien kullan lainaajien tuli lainan takaisinmaksun yhteydessä haalia kokoon enemmän kultaan oikeuttavia seteleitä kuin mitä oli itse järjestelmään laskenut. Syntyi kestämätön tilanne. Koska pankeilla oli runsaasti lainanottajia, koron johdosta yhä suurempi osa kierrossa olevasta rahasta virtasi pankkeihin korkotuloina.

Jotta tämä mekanismi olisi voinut olla pidemmällä aikavälillä edes jossain määrin kestävä, olisi se edellyttänyt kaiken liikkeellä olevan rahan jatkuvaa, täydellistä kiertoa. Saatuaan korkotulot itselleen olisi pankkiirin pitänyt välittömästi laskea kaikki raha takaisin liikenteeseen, jotta kierrossa olevan rahan määrä ei olisi vähentynyt ja vaikeuttanut siten velkataakan alla kärvistelevien ihmisten lainojen takaisinmaksua. Valitettavasti rahajärjestelmä ei lähtökohtaisesti kannusta tuhlailuun.

Rahajärjestelmässä tuhlaileva ihminen löytää itsensä pian rahattomana ja kodittomana kaduilta kerjäämästä. Rahaa on aina järkevämpää säästää kuin pistää surutta menemään. Rahajärjestelmässä, jossa ihmisten valta, sosiaalinen status sekä oma ja läheisten ihmisten terveys ja hyvinvointi ovat suoraan sidoksissa omistetun rahan määrään, säästäväisyys muodostuu hyvin luonnolliseksi hyveeksi.

Raha sellaisenaan ei ole puolueeton eikä neutraali käsite. Rahalla on oma älykkyytensä. Kun ihmisyhteisö päättää rakentaa yhteiskuntansa rahajärjestelmän varaan, ottaa se samalla rahan älykkyyden – ja sitä myötä koko joukon yhteiskunnallisia pelisääntöjä – annettuna. Yksi tällainen rahaan kiinteänä kuuluva kannustin on säästäminen. Koska raha on luonteeltaan niukkaa, on sitä kannattavaa säästää pahan päivän varalle. Säästäväiset ihmiset rikastuvat. Rikastuminen tarkoittaa kasvanutta vapautta, valtaa ja hyvinvointia. Rikas ihminen herättää kanssaihmisissä kunnioitusta, pelkoa ja ihailua. Niinpä rahaa ei voi olla koskaan liikaa. Järkevä ihminen pyrkii aina elämään säästeliäästi ja – jos suinkin mahdollista – rikastumaan.

Tämä järjestelmän sisäsyntyinen ristiriita, joka toisaalta edellytti jatkuvaa rahan kiertoa ja kulutusta mutta toisaalta armotta rankaisi kaikkia tuhlailevia ihmisiä, muodosti yhteiskuntaan säästäväistä käyttäytymistä suosivan palkkiojärjestelmän, mikä väistämättä johti rajallisten rahavarojen kasautumiseen yhä harvempien käsiin.

Uusi pankkijärjestelmä muodosti yhteiskuntaan nyt eräänlaisen näkymättömän pyramidirakenteen. Pyramidin huipulla korko toimi kuin jättimäisenä imurina, joka imi rahaa pyramidin lukuisten vähäosaisten laajoista alakerroksista ylöspäin pienelle hyväosaiselle eliitille. Uutta kultaa virtasi järjestelmään liian vähän, jotta siitä olisi riittänyt kattamaan koron järjestelmään aiheuttama krooninen rahanpuute.

Köyhät ihmiset olivat valmiita paitsi kovaan työhön ja rikoksiin myös valtaeliitin toimeenpanemiin sotiin ja ryöstöretkiin. Laajojen ihmisjoukkojen alituinen puute ja köyhyys muodostivat siten vallan välineen harvoille hyväosaisille. Mitä suurempaa puutetta rahvas kärsi, sitä suurempana tuntui valta vauraan käsissä. Se taho, joka hallitsi yhteiskunnassa rahaa, hallitsi kaikkea muutakin.

tiistai 8. marraskuuta 2011

7. Ensimmäiset pankit syntyvät Euroopassa

Varsinainen korkotuottoon perustuva pankkitoiminta oli keskiajalla papiston toimesta vielä ankarasti kiellettyä. Koronkiskonta oli kirkollisen lainsäädännön mukaan rahan hankkimista ilman työtä. Rahan lainaamisesta ei saanut periä minkäänlaista lisämaksua.

Rahan tehtävä oli toimia kaupankäynnin helpottajana ja edesauttaa siten ihmisten tyydyttävää elintasoa ja hyveellistä elämää. Koron periminen rahasta oli epäeettistä ja soti ihmisten oikeuskäsitystä vastaan. Kaikki ymmärsivät, että ihmisten – myös koron perijöiden – hyvinvointi syntyi ja oli riippuvainen tavallisen kansan tekemästä työstä, joten ylellistä elämää viettävät koronperijät nähtiin ahkeran ja rehellisen kansan verta imevinä vapaamatkustajina, eräänlaisina parasiitteina.

Ei ollut oikein tehdä rahaa rahalla. Suljetussa rahajärjestelmässä, jossa rahaa oli kierrossa vain rajattu määrä, koron periminen rahalainasta keskittäisi rajalliset rahavarat yhä harvempien käsiin, mikä johtaisi väistämättä tavallisen kansan köyhtymiseen. Jokaista, joka harjoitti koronkiskontaa, oli kohdeltava kerettiläisenä, vääräoppisena, ja rangaistava olemassa olevan lainsäädännön mukaan, mikä ei keskiajalla tarkoittanut erityisen lempeää kohtelua.

Keskiajan Italiassa katolilaiset papit olivat kuitenkin näiden sääntöjen suhteen huolettomampia. Kun korko puettiin taidokkaaseen valeasuun ja kun samalla huolehdittiin siitä, että papitkin saivat oman osansa, koronperijöiden toimintaa katsottiin läpi sormien. Ajan saatossa koron perimisestä tuli yhä vain julkisempaa, ja lopulta katolinen kirkko joutui myös virallisesti tinkimään koron perinnän ehdottomasta kiellosta. Syntyi teoria, jonka mukaan vain määrätyn prosenttimäärän ylittävä korko oli koronkiskontaa. Mitään muuta pankkijärjestelmä ei syntyäkseen tarvinnutkaan.

Päätös koron perimisen sallimisesta sai aikaan perinpohjaisen muutoksen kultaseppien ja tallettajien välisiin suhteisiin. Vanhan järjestelmän aikaan holveihin talletettu kulta oli säilytyksessä ollessaan jatkuvasti tallettajan henkilökohtaista omaisuutta, jonka säilyttämisestä tallettaja maksoi asiaan kuuluvaa vuokraa säilytyspalvelun ylläpitäjälle. Uuden järjestelyn myötä sopimus kullan säilyttämisestä vaihtui kultasepälle – nyt siis pankkiirille – myönnetyksi lainaksi. Tehtiin pano-merkintä pankkikirjaan, ja niin kulta siirtyi pankkiirin määräysvallan alaisuuteen. Vaikka muutos saattaa käytännössä tuntua pieneltä, on kysymys varsin merkittävästä asiasta. On eri asia omistaa omaisuutta konkreettisesti kuin lainata se toiselle osapuolelle ja saada vastineeksi pelkkä lupaus takaisinmaksusta. Silti tallettajat ottivat riskin. Olihan järkevämpää lainata tallelokeroiden kulta pankkiirille ja saada samalla korkotuloa kuin seisottaa kultaa tallelokerossa tyhjän panttina ja maksaa siitä hyvästä säilytyspalkkiota.

Pankkiirit lainasivat asiakkaidensa kultaa koron hinnalla omaan käyttöönsä. Lainaamalla kultaa eteenpäin hieman suuremmalla korolla he tekivät summien erotuksen verran tuottoa itselleen.

Vaikka uusi järjestely lisäsi huomattavasti kultatalletusten riskiä, oli kullan tallettaminen pankkeihin silti äärimmäisen houkuttelevaa, sillä talletusta vastaan maksettu korko mahdollisti varakkaille tallettajille hyvän elintason ilman työponnisteluja. Kun pelkkä rahan tallettaminen pankkiin tarkoitti varallisuuden lisääntymistä ilman vaivaa ja työntekoa, vain hyvin harva varakas ihminen jätti tällaisen mahdollisuuden hyödyntämättä. Vähintään osa varallisuudesta kannatti siirtää tallelokeroista pankkitalletuksiksi.

Ajan saatossa pankkien holveihin virtasi yhä enemmän kultaa. Kun rahoituksen hakija pyysi pankista lainaa, hän ei saanutkaan käteensä konkreettista fyysistä kultaa vaan kultaan oikeuttavia kuitteja, seteleitä. Setelit olivat tulleet aiemmin tunnetuksi varakkaiden kauppiaiden keskinäisessä kaupanteossa, jota tavallinen rahvas oli hieman ihaillen seurannut sivusta. Sen vuoksi paperirahalle oli luontaista kysyntää – onhan rahvas aina tahtonut jäljitellä menestyvämpien ihmisten toimia – eikä setelirahan käyttöönottoa siksi tarvinnut juuri tyrkyttää tavalliselle kansalle. Paperiraha oli uuden ajan ja edistyksen merkki, josta jokainen aikaansa seuraava ihminen tahtoi päästä osalliseksi. Näin seteliraha korvasi pikkuhiljaa fyysisen kullan vaihdon välineenä.

Aluksi jokaista pankin liikkeelle laskemaa seteliä vastaan pankin holveista löytyi vastaava määrä fyysistä kultaa. Kun asiakas toi setelin pankkiin ja tahtoi muuttaa sen kullaksi, oli pankkiiri velvoitettu myös tekemään niin. Näin ollen seteliraha oli käytännössä täsmälleen saman arvoista kullan kanssa. Vielä 1900-luvun alussa myös Suomen Pankin liikkeelle laskemissa seteleissä luki "tätä seteliä vastaan Suomen Pankki maksaa X markkaa kullassa".

Koska seteliraha oli jo yleisesti korvannut kullan maksuliikenteessä eikä kullalla ollut sellaisenaan ihmiselle mitään luonnollista arvoa, vain hyvin harva tahtoi enää vaihtaa paperirahansa kultarahaan. Niinpä kulta sai maata pankkien holveissa kaikessa rauhassa. Paperi oli korvannut kullan vaihdon välineenä.

Pikaisesti tarkasteltuna järjestelmä vaikutti oikeudenmukaiselta ja näytti hyödyttävän kaikkia osapuolia. Kullan omistajat olivat parhaassa asemassa. He saivat turvallisen säilytyspaikan kullalleen ja korkotuloa talletuksilleen. Raha tuli rahan luo. Nyt ihminen saattoi rikastua, vaikka hän ei olisi koskaan tehnyt mitään tuottavaa. Pankkiirit taas keräsivät saadun ja maksetun koron erotuksesta muodostuneen voiton itselleen. Rahoituksen hakijat puolestaan saivat tyydytyksen rahoituksen tarpeelleen. Yrittämisen ja riskinoton kautta myös tavallinen työväestö sai mahdollisuuden rikastua. Jos tavallinen työnteko tai yrittäminen ei kiinnostanut kansalaista, tuntui ihan oikeudenmukaiselta, ettei tällaisella ihmisellä ollut niin hyvä elintaso kuin häntä ahkerammalla kansalaisella. Pankkijärjestelmä nopeutti rahavirtojen hakeutumista tuottavimpiin kohteisiinsa, mikä yhdessä heikentyneen kirkon määräysvallan kanssa edesauttoi tieteen ja teknologian nopeaa kehitystä, johtaen yleiseen elintason ja hyvinvoinnin nousuun.

Jos peruskouluista, lukioista tai jopa kaupallisen alan korkeakouluista valmistuneilta nuorilta kysytään heidän käsityksiään pankki- ja talousjärjestelmän toiminnan peruslogiikasta, he suurella todennäköisyydellä selittävät kysyjälle juuri edellä esitetyn mekanismin. On loogista olettaa, että pankit todella lainaisivat eteenpäin toisten ihmisten pankkeihin tallettamia rahoja. Tällä tavoin ymmärrettynä pankkijärjestelmä todella tuntuu järkevältä ja pankkien toiminta on helppo oikeuttaa. Valitettavasti tämä ei kuitenkaan ole totuus nykypäivän pankkitoiminnasta.

Jos nykyajan pankkijärjestelmä todella perustuisi pelkkään olemassa olevan rahan edelleen lainaamiseen, niin kuinka sitten selitetään kaikki talouteen syntyvät kuplat? Kuinka saavat alkunsa nousu- ja laskukaudet? Entä kuinka selitetään maailman talouksien jatkuva velkaantuminen yhdessä alati lisääntyvän köyhyyden kanssa? Miksi maailmassa on huomattavasti enemmän yhteenlaskettua velkaa kuin yhteenlaskettua rahaa? Miksi planeettamme on niin ylivelkaantunut, että se on käytännöllisesti katsottuna konkurssissa? Kenelle planeettamme on velkaa? Kenen syytä on, että juoksemme ikuisessa ja alati kiihtyvässä oravanpyörässä pakoon joko omaa henkilökohtaista köyhyyttämme tai valtion talouden velkaa? Miksi työelämän sääntöjä ja tahtia kiristetään jatkuvasti? Miksi hyvinvointipalveluitamme leikataan? Miksi verotusta ja eläkeikää korjataan pääasiassa vain ylöspäin, vaikka lisääntyneen teknologian tulisi päinvastoin vapauttaa meidät yksitoikkoisesta työstä ja turhasta aherruksesta? Miksi voimme niin kokonaisvaltaisesti niin pahoin? Miksi olemme pakotettuja tekemään aina vain enemmän työtä perustoimentulomme eteen?

Kaikki hyvinvointimme on peräisin luonnosta. Eikö jatkuvassa kiihtyvässä kasvussa olevan luonnontieteellisen ja teknologisen ymmärryksemme pitäisi näkyä suoraan lisääntyneenä kiireettömyytenä ja parantuneena hyvinvointina? Miksi näin ei ole? Missä vaiheessa meitä on huijattu? Onko jotain hyvin oleellista jätetty kertomatta? Mikä on talous- ja rahajärjestelmämme todellinen luonne?

maanantai 7. marraskuuta 2011

6. Ensimmäiset velkapaperit

Kun kauppiaat – joista yhä useammat säilyttivät omaisuuksiaan kultaseppien holveissa – tekivät keskenään kauppaa, ei tarvetta fyysisen kullan käsittelyyn enää ollut. Sovittuaan kaupasta kauppiaat marssivat yhdessä kultasepän puheille, jota sitten pyydettiin siirtämään sovittu määrä kultaa tallelokerosta toiseen. Näin vältyttiin paljolta vaivalta ja kaikilta niiltä riskeiltä, joita suurten kultamäärien käsittelyyn liittyi.

Maksujärjestelmän kehittyessä myös fyysisen läsnäolon pakko jäi pois maksutoimenpidettä hankaloittamasta. Lopulta kauppiaat saattoivat hoitaa maksutapahtuman keskenään pelkällä arvopapereiden vaihdolla. Suorittaessaan maksun kauppias luovutti kultaan oikeuttavan kuitin lisäksi henkilökohtaisella sinetillä vahvistetun valtakirjan, jota vastaan kaupan toinen osapuoli saattoi käydä kultansa lunastamassa.

Kaupantekojärjestelmien kehityksen myötä myös lainsäädäntöä tuli muuttaa. Kun tavara vaihtoi omistajaa ja kaupan toinen osapuoli vastaanotti kultaan oikeuttavan valtakirjan, hän vastaanotti velkapaperin, joka toimi lupauksena tulevasta maksusta. Tämä oli merkittävä askel kohti velkaan perustuvaa paperirahaa, sillä nyt kultaan oikeuttava velkakirja todettiin ensimmäisen kerran oikeuden päätöksellä lailliseksi maksuvälineeksi ja saman arvoiseksi todellisen fyysisen kullan kanssa. Valtakirjan allekirjoitus ja luovutus olivat nyt virallinen ja sitova maksutapahtuma, aivan samoin kuin fyysisen kullan antaminen, eikä kumpikaan kaupan osapuoli voinut sitä jälkikäteen yksipuolisesti perua.

Kultaan oikeuttavien arvopapereiden käsittely oli helppoa. Enää varakas liikemies ei tarvinnut omaisuutensa siirtoon hevosvankkureita ja omaa pientä armeijaa. Suuretkin kaupat saatettiin hoitaa nyt pelkkien kultatodistusten vaihdolla. Mutta vieläkään kyse ei ollut nykyaikaisesta pankkijärjestelmästä. Yhä edelleen kultasepät tarjosivat liikemiehille pelkkää kullan säilytyspalvelua. Tallelokeroissa makaava kulta oli aina kullan tallettajan henkilökohtaista omaisuutta, johon holvien ylläpitäjällä ei ollut mitään oikeutta.