49. Perinteisen journalismin rappio

Kun yleisesti ottaen pohdiskelemme kaikkea sitä, mikä liittyy rahan, vallan ja politiikan todelliseen olemukseen sekä historiasta kumpuavaan laajempaan ymmärrykseen, ei nykyistä valtamediaa vaivaa yksinomaan pelkkä ylhäältä tuleva toimituspoliittinen itsesensuuri ja terveen skeptisyyden puute vaan myös aivan puhdas naiivius.

Jos niin sanotun tutkivan journalismin piiristä pudotetaan automaattisesti pois kaikki sellainen, joka vähänkään viittaa vallitsevien taloudellisten ja poliittisten instituutioiden perustoja kalvavaan kehäpäättelyyn, velkaan perustuvan rahajärjestelmän absurdiin – suorastaan idioottimaiseen – luonteeseen ja yleensäkin ottaen kaikkeen yhteiskunnalliseen rakenteelliseen kieroutuneisuuteen, nousee esiin kysymys, onko meillä ylipäänsä olemassa mitään sellaista kuin vapaa lehdistö? Mitä hyötyä sellaisesta toimijasta on, joka jättää kyseenalaistamatta kaiken sellaisen, mikä loukkaa yleisesti ylläpidettyä virallista näkemystä maailman tilasta ja asioiden syy–seuraus-suhteista? Kuinka tällainen journalismi eroaa muinaisten ja nykyisten diktatuurien propagandasta?

Itsesensuuri on journalistien itse suorittamaa julkisen keskustelun valvontaa, jossa vallitsevaa asiantilaa liiaksi kyseenalaistava aineisto joko yksinkertaisesti sivuutetaan ilman suurempaa huomiota tai vaihtoehtoisesti mustamaalataan ja luokitellaan salaliittoteorioiksi, mihin vedoten sen julkaisemisesta voidaan pidättäytyä hyvällä omatunnolla.

Journalistin tärkein tehtävä on totuuden etsiminen. Valitettavasti totuuden etsiminen on lopetettava välittömästi siinä vaiheessa, kun asiat ylittävät yleisesti hyväksytyn virallisen totuuden rajan. Ei siksi, etteikö niin voisi olla, vaan koska tiettyjä asioita ole poliittisesti tai taloudellisesti järkevää nostaa esille. Jotkin asiat voisivat paljastuessaan aiheuttaa niin suuria mullistuksia yhteiskunnan perusrakenteissa, ettei kaikkea tietoa yksinkertaisesti voida laskea julkisuuteen. Siksi media keskittyykin paljastamaan vain pientä ja keskisuurta vallan väärinkäyttöä. Yhteiskunnan perusrakenteisiin pesiytyneen mädännäisyyden paljastaminen jää auttamatta itsesensuurin kynsiin. Siksi todellinen muutos tulee ulkoapäin. Tässä prosessissa internetin kaltaisella uudella sensuroimattomalla medialla tulee olemaan merkittävä rooli.

Ennen internetin aikakautta kaikki virallisesta totuudesta poikkeava informaatio voitiin helposti sivuuttaa jättämällä se yksinkertaisesti kaiken uutisoinnin ulkopuolelle. Enää tämä ei ole mahdollista. Internetin aikakaudella kuka tahansa voi saada äänensä kuuluviin ja puuttua näkemiinsä yhteiskunnallisiin epäkohtiin.

Nykypäivänä jokainen ihminen voi itse ryhtyä tutkivaksi journalistiksi, julkaista tutkimuksensa internetissä ja kantaa siten oman kortensa kekoon paremman maailman puolesta. Jos puhut totta, sanomasi resonoi ihmisten terveen järjen kanssa ja nousee ennemmin tai myöhemmin laajan yleisön tietoisuuteen riippumatta siitä, näytetäänkö kasvojasi televisiossa tai kirjoitetaanko ajatuksistasi lehdissä. Jos puhut totta, et tarvitse massamedian tai valtakunnan virallisen totuuden hyväksyntää sanoillesi. Saat äänesi kuuluviin virallisesta totuudesta huolimatta.

Tulevaisuudessa valtamedian ylläpitämä maailmankatsomus tulee resonoimaan yhä heikommin keskivertoihmisten maailmankatsomuksen kanssa. Valtamediaan suhtaudutaan yhä enenevässä määrin vain yhtenä vahvasti puolueellisena, taloudellisesti ja poliittisesti latautuneena mielipiteenmuokkaajana. Mitä siis tapahtuu, kun ihmisten ymmärrys yhteiskunnallisista mekanismeista kasvaa ja valtakunnan virallinen totuus paljastuukin pelkäksi illuusioksi? Luonnollisesti yhä useammat irtisanovat lehtitilauksensa, jättävät uutiset katsomatta ja hylkäävät korruptoituneen uutistarjonnan. Tuskinpa kukaan haluaa tulla tietoisesti suggeroiduksi ja vieläpä maksaa omasta aivopesustaan.


---------