sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Johdanto Kaaos ja Kosmos -kirjasarjaan






KAAOS JA KOSMOS -KIRJASARJA:


1. Osa: Kaaos ja Ajan Henki

Siirry kirjan sisällysluetteloon

 

 

Tilaa painettu kirja: 

Kaaos ja Ajan Henki, BoD, 2017

ISBN: 978-952-339-546-6

Zeitgeist - Ajan henki, Into Kustannus, 2011

ISBN: 978-952-264-095-6

--- 

 

2. Osa: Kosmos ja Totuuden Tie

Siirry kirjan sisällysluetteloon

 

 

Tilaa painettu kirja: 

Kosmos ja Totuuden Tie, BoD, 2017

ISBN: 978-952-339-668-5

---






Johdanto: Mitä on metafysiikka?


Metafysiikka totuutta ja todellisuuden olemusta tutkiva juuritieto, joka tulee ennen kaikkia muita tieteen aloja. Metafysiikka kertoo keitä olemme ja mikä on asemamme suhteessa maailmankaikkeuteen. Millään ei ole niin suurta ja kokonaisvaltaista vaikutusta ihmisten arkielämään ja yhteiskunnan toimintaan, kuin perinpohjaisella muutoksella metafyysisessä maailmankuvassamme.

Metafysiikka ei ole uskonto. Metafysiikka ei edellytä uskonnollista mieltä. Päin vastoin – selkeä metafyysinen maailmankatsomus on puhtaasti järkiperäinen. Silti se tarjoaa tien syvällisesti henkiseen maailmankatsomukseen. Ei kuitenkaan uskon, vaan totuuden kautta.

Metafysiikka on korkein tiede ja kuten kaikkia tieteitä, myös metafysiikkaa voidaan testata kokeellisesti. Tosin tässä tapauksessa koelaboratoriona toimii koko maapallo. Metafyysinen ymmärryksemme tai ymmärtämättömyytemme näkyy näet suoraan siinä, kuinka suhtaudumme toisiimme ja ympäristöömme. Se määrittää kuinka järjestämme yhteiskuntamme, kuinka suhtaudumme tieteeseen ja kuinka käytämme teknologiaa. Ymmärrys metafyysisen perusjärjestyksen säännöistä ja lainalaisuuksista pitää sisällään kokonaisvaltaisen ymmärryksen ihmisen asemasta, tehtävästä ja tarkoituksesta osana maailmankaikkeutta. Niinpä metafyysiikka tulee ennen kaikkia muita tiedon ja ymmärryksen tasoja. Se on ensimmäinen tiede, joka asettaa, järjestää ja määrittää kaiken mitä sen jälkeen tulee.

Metafyysisen perusjärjestyksen ymmärrykseen kuuluu tietoisuus kahden todellisuudentason – kaaoksen ja kosmoksen – olemassaolosta, sekä niiden keskinäisestä arvojärjestyksestä. Aistein havaittava arkitodellisuus on todellisuuden alhaisempi taso ja rinnastuu kaaokseen. Kaikki mikä on ajassa syntynyttä on ajalle alisteista ja ikuisen muutoksen tilassa. Kaaoksen takana vaikuttaa kuitenkin myös korkeampi aistein havaitsematon, vakaa ja muuttumaton järjestys, joka ei ole ajalle alisteinen ja jonka korkeasti järjestäytyneen luonteen ihminen saattaa tavoittaa järkensä keinoin, ja jonka peruslainalaisuudet hän voi pukea matemaattisten yhtälöiden muotoon.

Mikäli oivallamme todellisuuden metafyysisen perusjärjestyksen oikein ja rakennamme yhteiskuntamme tätä korkeampaa järjestystä sekä siitä kumpuavaa ajatonta viisautta ja ymmärrystä noudattaen, asettuu myös ihminen ja ihmisyhteiskunta tällöin luonnollisella tavalla osaksi luonnon korkeampaa järjestystä. Todellisuuden metafyysisen perusjärjestys oikein oivallettuna tarjoaa ihmiskunnalle paitsi korkean tiedon ja teknologian, myös korkean elintason ja symbioottisen vuorovaikutussuhteen ympäristöönsä.

Mutta mikäli metafyysinen perusjärjestys on kadotettu; mikäli sen olemassaoloa ei tunnusteta eikä sen etsimistä tai arvostamista pidetä edes tärkeänä – edustaa yhteiskunta ja kaikki mitä ihminen sen osana tekee tekee tällöin alhaisempaa järjestystä eli kaaosta. Tällöin yhteiskunta on rakennettu kaaoksen perustalle, mikä väistämättä johtaa yhteiskunnan ennemmin tai myöhemmin syvällisen epätasapainon ja epävakauden tilaan, sekä suureen inhimilliseen kärsimykseen.

Tässä blogissa kokoan liki vuosikymmenen kestäneen tutkimukseni pähkinänkuoreen ja pyrin esittämään sen niin selkeässä ja johdonmukaisessa muodossa kuin suinkin mahdollista.

Jani Laasonen

Kaaos ja Kosmos -kirjasarja




1. OSA: KAAOS JA AJAN HENKI

Siirry kirjan sisällysluetteloon

 

 

Tilaa painettu kirja: 

Kaaos ja Ajan Henki, BoD, 2017

ISBN: 978-952-339-546-6

Zeitgeist - Ajan henki, Into Kustannus, 2011

ISBN: 978-952-264-095-6

--- 

 

2. OSA: KOSMOS JA TOTUUDEN TIE

Siirry kirjan sisällysluetteloon

 

 

Tilaa painettu kirja: 

Kosmos ja Totuuden Tie, BoD, 2017

ISBN: 978-952-339-668-5

---

  

Taustatietoa kirjasarjan syntyhistoriasta


 

Sisällys: Kosmos ja Totuuden Tie

 

Sisällys 



OSA I: Totuus ajan testissä


50. Totuudenetsijä havahtuu
51. Kaaos
52. Kosmos
53. Kaaos ja ajan hengen harhautus
54. Ajattoman totuuden aikaan saattajat
55. Kosmoksen ajaton järjestys


OSA II: Tietoisuus ja elämänvoima


56. Tietoisuus ja aivot
57. Elämänvoima: voima yli kosmisen järjestyksen
58. Tietoisuus fysiikassa


OSA III: Totuuden ja tiedon hierarkia


59. Esisokraatikot ja metafysiikka
60. Ajaton symbolikuvasto
61. Muinaiset sadut, tarinat ja mytologiat
62. Ajattoman tiedon alkuperä
63. Totuuden ja tiedon hierarkia


OSA IV: Vapautus ajan orjuudesta


64. Katsaus ihmiskunnan yhteiskuntaevoluutioon
65. Valistuksen projektin korkeimman periaatteen kirkastaminen
66. Valistuksen projektin loppuun saattaminen









50. Totuudenetsijä havahtuu



Niin kauan, kun Homo sapiens ('järkevä ihminen') on kävellyt maan päällä, hän on etsinyt totuutta. Hän on etsinyt maailmasta jotain, johon voisi varmasti luottaa. Hän on etsinyt kestävää perustaa, joka olisi kaikkina aikoina vakaa, eikä alituisessa muutoksessa ajan vaikutuksesta. Hän on etsinyt ajattoman totuuden paljastavaa menetelmää, joka kykenisi puolueettomasti ja riittävällä varmuudella erottamaan todellisuudesta sen, mikä siinä on ajatonta, pysyvää ja ikuisesti totta pelkän hetkellisen ja harhauttavan sijaan. Totuudenetsijä etsii totuutta, sillä selkeimpinä hetkinään hän on oivaltanut kaiken kärsimyksen olevan seurausta harhasta, ja että vasta aidosti kestävän perustan löytäminen totuudesta voisi tuoda ihmiselle kokonaisvaltaisen vapautuksen myös kärsimyksestä.

Totuudenetsijää kiinnostaa nimensä mukaisesti vain totuus, eikä totuus voi koskaan olla mitään aikaan sidottua, suhteellista tai muutokselle alisteista. Totuus ei voi koskaan olla mitään väliaikaista. Totuus ei voi olla vain hetken totta ja jonain toisena hetkenä jotain toista, vaan sen mikä on totta, täytyy olla totta aina ja ikuisesti, eikä aito totuudenetsijä voi tyytyä mihinkään vähempään. Totuudenetsijä – sanan varsinaisessa merkityksessä – on kiinnostunut vain todellisuuden ajattomasta tasosta. Hän on kiinnostunut ainoastaan siitä, mikä on ikuisesti totta.

Matematiikka on kautta aikojen ollut tärkein totuudenetsijäin työkalu. Matematiikassa totuudenetsijää kiehtoo paitsi sen universaali- ja ajaton luonne, myös matemaattisen tradition kriittinen ankaruus ja looginen järkiperäisyys. Matematiikka on ajaton järjen kieli. Se on ainoa ihmisen tuntemista kielistä, jolla on mahdollista ilmaista asioita täsmällisesti ja tarkasti ilman pelkoa tulkintojen vääristymisestä aikojenkaan kuluessa. Myös luonnon kirja on kirjoitettu matematiikan kielellä. Niinpä totuudenetsijä on valinnut työkalukseen matematiikan, sillä jos ihminen tulisi joskus löytämään alituisen muutoksen ja pysymättömyyden takaa jotain ikuista, muuttumatonta ja vakaata, olisi matematiikan kieli ainoa tapa kirjata se ylös niin, että tuo tieto voisi säilyä ja välittyä vääristymättömänä aikakausienkin yli.


51. Kaaos


Elämme keskellä kaoottista aistitodellisuutta, jossa kaikki aistein havaittava on ikuisen muutoksen ja pysymättömyyden tilassa. Muutos on elimellisesti kytköksissä aikaan. Muutos antaa merkityksen ajalle ja määrittää ajan suunnan. Kaikki mikä on ajassa syntynyttä, on ikuisen muutoksen tilassa, eikä mikään ikuisen muutoksen tilassa oleva voi tarjota kestävää perustaa millekään pysyväksi ja kestäväksi tarkoitetulle.

Aika nostaa eteemme jatkuvasti uusia muotoja ja ilmiöitä, ja kaikki ne kestävät aikaa ja muutosta eri tavoin. Jokin muoto saattaa kestää aikaa vain sekunnin murto-osan, kun taas jokin toinen muoto voi kestää muuttumattomana jopa miljoonia vuosia. Kaikille muodoille ja ilmiöille on kuitenkin yhteistä niiden ajallisuus. Kaikki ne ovat ajassa syntyneitä. Niinpä kaikki ne ovat myös perimältään ajalle alisteisia, ja ajalle alisteisina ne ovat kaikki tuomittuja noudattamaan yhtä ja samaa syntymän, kukoistuksen ja katoamisen kiertokulkua.

Millään ajassa syntyneellä ja ajassa esiintyvällä muodolla tai ilmiöllä ei ole todellista pysyvyyttä. Kaikki ajassa ilmenevä on virtaavan veden kaltaista. Mistään ajassa esiin nousevasta on mahdoton saada pysyvää otetta. Mikään siinä ei pysy ikuisesti samana. Millekään ajalliselle muodolle on mahdoton antaa pysyvää määritelmää. Kaikki pysyvyys on vain näennäistä. Mikään ajalle alisteinen ei ole koskaan valmista. Kaikki ajassa esiintyvä ilmenee aina vain jossain muutoksen vaiheessa. Nekin aistimaailman muodot, hahmot ja ilmiöt, joita tottumuksesta opimme pitämään pysyvinä, vakaina ja muuttumattomina, paljastuvat ajan testissä olemukseltaan epävakaiksi ja muodoltaan määrittelemättömiksi. Mistään, mikä kuuluu ajalle, on mahdoton sanoa mitään varmaa.

Jos asetamme yhdelle ja samalle aikajanalle koko maailmankaikkeuden historian alkuräjähdyksestä aina tähän hetkeen saakka ja tästä hetkestä aina miljardien vuosien päähän tulevaisuuteen, ja jos liikumme sitten tällä aikajanalla nopeutetusti siten, että yksi sekunti vastaa tuhansia tai jopa miljoonia vuosia, viimeistään tällöin myös kaikki pysyviltä ja vakailta vaikuttavat ajalliset ilmiöt paljastuvat vain hetkellisiksi.

Ennen pitkää kaikki ajallisessa aistitodellisuudessa alkaa virrata – mukaan lukien jopa ikuisilta ja ajattomilta vaikuttavat vuoristot. Aikaa nopeutettaessa ja virran voimistuessa voimme nähdä kuinka kokonaiset mantereet alkavat liikkua ja muovautua yhä uudelleen; kuinka taivaan tähdet vuorollaan syttyvät ja sammuvat, kuinka vakaina pitämämme tähtikuviot ovat jatkuvassa liikkeessä ja kuinka kaikki minkä arkielämässä käsitämme muuttumattomaksi, pysyväksi, varmaksi ja vakaaksi, paljastuu ajan testissä varsin hetkelliseksi, hauraaksi ja hajoavaksi. Yksikään kasvi- tai eläinlaji ei ole lopullinen saati pysyvä, vaan myös kaikki lajit ja niiden tunnusomaiset piirteet ovat ikuisen muutoksen tilassa ja muuttuvat ympäristön olosuhteiden muuttuessa. Jopa ikuisiksi uskotut timantit muuttuvat lopulta vain pelkäksi grafiittipölyksi ajan ja entropian lakien vaikutuksesta.

Niinpä kaikki muodot ja hahmot joita näemme ympärillämme ovat vain eräänlaisia pysäytyskuvia ikuisesti liikkuvasta ja alati uusia muotoja hakevasta ajan virrasta – mukaan lukien ihminen itse. Yksikään ajallisista muodoista ei ole perustavalla tavalla pysyvä, eikä perustavassa mielessä todellinen. Sama koskee myös omaa planeettaamme ja aurinkokuntaamme.

Meidän ei tarvitse kulkea kuin muutama miljardi vuotta ajassa taaksepäin, kun nyt niin pysyviltä ja vakailta vaikuttavia valtameriä tai vuoristoja ei ollut vielä lainkaan olemassa. Mitään, mitä voimme nyt maapallolla liikkuessamme aistein havaita ei ollut olemassa, sillä edes maapalloa itseään ei vielä ollut olemassa. Myöskään mitään siitä, mitä nyt näemme tai koemme ympärillämme, ei tule olemaan täällä enää miljardien vuosien kuluttua tulevaisuudessa. Näin ollen mikään, mitä saatamme ympärillämme ajassa aistein havaita, ei perimmäisessä mielessä ole pysyvää, eikä mitään pysymätöntä voida pitää aidosti todellisena. Kaikki muodot nousevat ajan virrasta ja katoavat ajan virtaan. Kaikki aistein havaittava on katoavaa.

Entä sitten maapallon ulkopuolinen avaruus? Voisimmeko löytää avaruudesta jotain, joka olisi varmasti ja luotettavasti totta kaikkina aikoina?

Ihminen voi uskoa tähyilevänsä ikuisuuteen tähyillessään taivaan tähtiä ja kaukaisuudessa himmeästi hehkuvia galakseja – mutta myös kaikki ne ovat ajassa syntyneitä ja siten ajalle ja muutokselle alisteisia. Edes avaruus ei ole vakaa ja muuttumaton, vaan myös avaruus laajenee jatkuvasti. Myös avaruuden laajenemiselle voidaan määrittää syntyhetki ajassa, joten myös avaruus vaikuttaisi olevan ajalle alisteinen.

Niinpä aivan kaikki mitä voimme ajassa ja tilassa aistein havaita; kaikki mitä aistein havaittavissa avaruudessa ilmenee – jopa avaruus itse – on ajalle ja muutokselle alisteista, eikä mistään muutoksen alaisesta voida koskaan sanoa mitään, mikä olisi varmasti ja luotettavasti totta kaikkina aikoina. Tämän johdosta moni onkin päätellyt, ettei mitään korkeampaa muuttumatonta perustaa ole lainkaan edes olemassa; että ikuinen muutos on maailmankaikkeuden korkein laki, ja että tähän on myös ihmisen tyytyminen.

Kaikesta näkyvästä muutoksesta huolimatta jotain hyvin perustavanlaatuista on pysynyt aikojen alusta asti kuitenkin myös täysin muuttumattomana.

Jotta todellisuus voisi ilmetä ja jotta kukaan voisi sitä ylipäänsä tarkkailla, täytyy todellisuuden taustalta löytyä ajaton ja muuttumaton perusta. Jonkin todellisuuden ajattomalla ja perustavalla tasolla on oltava ikuisesti totta ja muuttumatonta, jotta kaikki se mikä ajallisessa maailmassa on hetkellistä, muuttuvaa, epätodellista, epävakaata ja epävarmaa, saisi vakaan näyttämön jolla esiintyä.

Vaikka kaikki se, mitä ajallisen aistitodellisuuden näyttämöllä ilmenee, on alituisen liikkeen ja muutoksen tilassa, eivät näyttämön perustukset kuitenkaan ole muutokselle alisteisia. Todellisuutta ylläpitävät kosmoksen ajattomat, muuttumattomat ja näkymättömät luonnonlait ovat ainoa asia, joihin ajalla ei ole mitään vaikutusta. Kosmoksen korkeampi järjestys määräytyi jo kosmisen inflaation hetkellä – siis jo ennen näkyvän maailmankaikkeuden aloittanutta kuumaa alkuräjähdystä – eikä tuo järjestys ole enää sen jälkeen kokenut muutoksia. Kaikki muu, paitsi kosminen järjestys, on ajalle alisteista. Vasta tämän muuttumattoman, ajattoman ja näkymättömän perustan päälle asettuu alituisessa muutoksessa oleva ajallinen aistitodellisuus.

Niin sanottu kaaosteoria on parhaiten näkyvää aistitodellisuutta kokonaisuutena kuvaileva teoria. Kaaosteorian puitteissa kaikki ajallisen ilmiömaailman muodot ovat viime kädessä entropian voimille alisteisia. Lähtökohtaisesti kaikki mitä kaikkeudessa ilmenee, on luonnollisia teitään matkalla kohti alati suurempaa hajetta ja epäjärjestystä – entropian lainalaisuudet pitävät huolen tästä. Entropian lainalaisuuksista puolestaan pitää huolen kosminen järjestys, joka ainoana ikuisena, muuttumattomana ja pysyvänä järjestyksenä pysyy itse kaiken muutoksen ulottumattomissa. Niinpä kosminen järjestys sijoittuu universaalissa totuuden ja tiedon hierarkiassa aina kaaoksen yläpuolelle. Kosmos on universaalisti kaaosta korkeampi totuuden, tiedon ja järjestyksen taso.

Miljardien vuosien aikaperspektiivistä tarkasteltuna aika ja ajassa tapahtuva muutos – kaaos – on näkyvän aistitodellisuuden ehdoton yksinvaltias. Kaaoksen esittelemät säännöt ja lainalaisuudet eivät maalaile inhimillisestä olemassaolosta järin merkityksellistä saati lohdullista kuvaa, eikä kaaos ole sellaista ihmiselle koskaan tarjonnutkaan. Ajan herra on paitsi armoton ja ankara, myös varsin petollinen hallitsija sillä mikään, mitä ajan herra meille ajassa ja tilassa esittää, ei perimmäisessä mielessä ole luotettavaa eikä todellista. Se mikä tänään on yhtä, voi jo heti huomenna olla jotain toista.

Ajan herra on kuin suuri silmänkääntäjä, joka nostaa hatustaan yhä uusia ajallisia muotoja, ilmiöitä, sääntöjä, lakeja ja mekanismeja, ja uskottelee meille niiden olevan totta ja todellisia, vaikka todellisuudessa mikään, mitä aika tässä maailmankaikkeudessa eteemme nostaa ja mitä se ajassa ilmentää, ei perimältään ole muuta kuin muotojen ikuista leikkiä alati muuttuvassa ajan virrassa. Tässä mielessä ajallinen aistitodellisuus rinnastuu petolliseen harhautukseen.

Kaikki mitä rakennamme ajan petolliselle perustalle, on tuomittu vähitellen kieroutumaan, vääntymään, vääristymään ja vinoutumaan ajan vaikutuksesta. Ennen pitkää kaikki ajan virrasta nousseet muodot ja ilmiöt katoavat takaisin ajan virtaan ja alkunsa saa uusia muotoja ja ilmiöitä. Kaaoksen jatkuva luomisen, kukoistuksen ja tuhoutumisen kierre on ikuinen ja omalla tavallaan kaunis ja ihmeellinen – mutta ei missään nimessä järkevä perusta ihmisyhteiskunnalle. Ihmisyhteiskunta tulisi ilman muuta laskea kosmoksen ajattomalle ja vakaalle perustalle – mikäli suinkin vain mahdollista.

Vielä fyysistäkin maailmaa ja sen muotoja vähemmän pysyvyyttä löytyy inhimillisistä ajatusmuodoista: ajallisista kulttuureista, sekä niiden uskomus- ja sopimusjärjestelmistä. Saippuakuplan tavoin jokainen ajatusmuoto ja sopimusjärjestelmä hajoaa ajallaan ja samassa myös kaikki se, mitä ihmiset ovat ajan harhaiselle perustalle rakentaneet, pyyhkiytyy olemattomiin. Tämän tosiasian perinpohjaisessa ymmärryksessä lepää suuri viisaus.

Ei siis ihme, että ihmisistä viisaimmat ovat kaikkina aikoina varoittaneet ihmisiä nimenomaan ajan herruuden ja maallisen onnentavoittelun petollisuudesta ja kannustaneet ihmisiä etsimään korkeampaa totuutta, viisautta, järkeä ja järjestystä ajan ja kaaoksen takaa ajattomuudesta. Vasta ajattomuudesta ihminen voi löytää jotain, joka ei ole ajalle ja kaaokselle alisteista, vaan säilyy muuttumattomana ja vakaana ajasta aikaan.

Vasta ajattoman totuuden muuttumattomalle perustalle tulee ihminen lopulta myös laskemaan aidosti kestävän ja tasapainoisen yhteiskunnan perustan. Tämä on itsestään selvä oivallus jokaiselle, joka tarkastelee todellisuutta ikiaikaisesta metafyysisestä perusjärjestyksestä käsin, sillä kaaoksen perustalle tasapainoista ja vakaata yhteiskuntaa on kerta kaikkiaan mahdoton perustaa. Tällöin ainoaksi kestäväksi perustaksi paljastuu kosmos.




52. Kosmos


Akseliaika on saksalaisen filosofi Karl Jaspersin kehittämä termi, joka kuvaa 800-luvun ja 200-luvun eaa. välistä aikaa, jolloin maailman silloiset korkeakulttuurit ottivat toisistaan riippumattomia mutta silti lähes samanaikaisia ja yhdensuuntaisia harppauksia kohti täysin uudenlaista henkisyyttä ja täysin uudenlaista ajattelua.

Samanlaisia ajattelutapojen muutoksia koettiin yhtä aikaa niin Kiinassa, Intiassa, Lähi-idässä kuin Euroopassakin. Akseliajan vaikutuksesta eri puolille pohjoista pallonpuoliskoa alkoi saman aikaisesti ilmestyä kokonaan uudenlaisia henkisiä traditioita: kungfutselaisuus ja taolaisuus Kiinassa, buddhalaisuus ja hindulaisuus Intiassa, zarathustralaisuus Persiassa, juutalainen mystiikka Lähi-idässä, sekä niin sanottujen esisokraatikkojen (antiikin filosofeja edeltäneiden viisaiden opettajien) edustama länsimainen rationalismi Euroopassa. Jaspers katsoi, että ihmiskunnan uusi henkinen perusta luotiin akseliajalla; että se luotiin samanaikaisesti eripuolilla Euraasiaa ja että tältä samalta perustalta käsin se toimii käytännössä yhä vielä tänäkin päivänä.

Kaikkia akseliajan maailmankatsomuksia yhdistää perimältään hyvin samankaltainen näkemys todellisuuden metafyysisestä perusjärjestyksestä. Aistein havaittava maailma on kaoottinen – tämä oli jo esisokraatikkojen perusymmärrys – mutta kaaos ei suinkaan ollut se perimmäinen todellisuuden taso, johon ihmisen tuli kytkeytyä ja jonka varaan hänen tuli yhteiskunnallinen elämänsä ja hyvinvointinsa lopullisesti rakentaa. Kaaos oli alituisen muutoksen tilassa ja siksi varsin petollinen ja harhauttava perusta kestävälle yhteiskunnalliselle hyvinvoinnille. Kaikki kestäväksi ja pysyväksi aiottu oli kaaoksen perustalle laskettuna omiaan vääristymään, kieroutumaan ja vinoutumaan ajan vaikutuksesta. Kaikki kaaoksen alati muuttuvalle perustalle rakennettu oli tuomittu vääntymään lopulta aina alkuperäisen tarkoituksensa irvikuvaksi asti.

Koska mikään kaaoksen perustalle rakennettu ei voinut kestää ajan vääristävää vaikutusta, tuli ihmisen kääntää katseensa pois ajallisesta ja etsiä kestävää, vakaata ja muuttumatonta perustaa ajattomuudesta. Kaoottisen aistitodellisuuden taustalla näet vaikutti – näin jo esisokraatikot opettivat – perustavampi korkeamman järjestyksen taso, jota he nimittivät kosmokseksi. Kosmos oli ainoa aidosti vakaa ja luotettava perusta, joka ei ollut alisteinen sen enempää ajalle kuin muutoksellekaan. Vasta kosmoksen ajattomalle perustalle ihminen tulisi lopulta perustamaan aidosti kestävän ja vakaan yhteiskunnan.

Paitsi esisokraatikot, myös monet muut akseliajan edustajat, opettivat ajan herruuden ja kaoottisen aistitodellisuuden olevan mahtavasta vaikutusvallastaan huolimatta vain eräänlainen näkökyvyn peittävä verho korkeamman ja perimältään vakaan ja muuttumattoman järjestyksen edessä. Ongelmana kuitenkin oli, ettei todellisuuden vakaa ja muuttumaton perusjärjestys ollut suoraan aistein havaittavissa, minkä vuoksi siihen kytkeytyminen ja sen perustalle rakentaminen oli vuosituhansien ajan käytännössä täysin mahdotonta.

Kosmisen järjestyksen periaatteista ja ominaisuuksista oli mahdollista saada tietoa vasta huolellisen, järkiperäisen ja järjestelmällisen luonnontutkimuksen keinoin. Tosin silloinkaan kosminen järjestys ei paljastunut ihmiselle silmin nähtävissä tai käsin kosketeltavassa muodossa, vaan kosmos oli puhtaasti abstrakti käsite ja tavoitettavissa ainoastaan puhtaan järjen ja matematiikan keinoin. Vasta matemaattisina yhtälöinä ilmaistu kosminen järjestys – logos – oli korkein, pysyvin ja muuttumattomin todellisuus, joka fyysisen aistitodellisuuden takaa oli tavoitettavissa. Se oli ainoa todellinen – ainoa aidosti pysyvä ja muuttumaton – laki ja järjestys koko universumissa, ja sellaisena se koski yhtä lailla niin ihmistä kuin kaikkea muutakin elollista ja elotonta koko maailmankaikkeudessa.

Tämä perustavanlaatuinen ymmärrys siitä, että kaikkeuden taustalla vaikuttaa viime kädessä vain yksi ajaton totuus – vain yksi ikuinen laki ja järjestys ylitse muiden – on perimältään paitsi esisokraattisten ja itämaisten filosofioiden, myös kaikkien monoteististen maailmankatsomusten kantava perusta. Vuosituhansien ajan korkeampi järjestys kuitenkin pysytteli ihmisiltä piilossa. Koska tarjolla ei ollut muutakaan perustaa, täytyi ihmisen rakentaa yhteiskuntansa väliaikaisesti kaaoksen epävakaalle perustalle.

Jonain päivänä – näin muinainen henkinen traditio tiesi kertoa – kaaoksen sumuverho tulisi kuitenkin väistymään todellisuuden ajattoman tason edestä. Vielä jonakin päivänä ihminen tulisi löytämään kosmoksen korkeamman järjestyksen ja valjastamaan sen myötä vapautuvat korkeammat voimat palvelemaan kaaoksesta ylösnousua. Vielä jonakin päivänä ihminen tulisi irroittautumaan ajasta ja kytkeytymään tasapainoiseksi osaksi luonnon ajatonta järjestystä. Tämä lupaus sisältyy muodossa tai toisessa paitsi kaikkien akseliajan edustajien henkiseen opetukseen, myös lukemattomiin ikivanhoihin satuihin, kansantarinoihin, mytologioihin ja uskontoihin.

Se mikä kreikkalaisessa filosofiassa tunnettiin kosmoksen korkeampana matemaattisena järjestyksenä ja kauneutena – logoksena, rinnastuu suoraan siihen, mikä kristillisessä hengellisyydessä rinnastettiin myöhemmin taivaalliseen kauneuteen ja järjestykseen. Tämä on ilmiselvää, sillä olemassa on vain yksi ylimaallinen, yliajallinen, yliaistillinen ja universaali kosminen järjestys. Niinpä kaikki hengelliset traditiot – viitatessaan korkeampaan luonnolliseen lakiin ja järjestykseen – viittaavat aina yhteen ja samaan ajattomaan järjestykseen.

Aivan kuten esisokraatikot – myös kristityt pitivät ajallista lakia ja järjestystä vain eräänlaisena välivaiheena ihmiskunnan kehityshistoriassa. Aikojen lopulla kaikki ajalliset lait väistyisivät ja yhteiskunta perustettaisiin suoraan ajattoman lain ja järjestyksen perustalle, jolloin myös ihminen löytäisi vihdoin oman paikkansa osana kaikkeuden korkeampaa järjestystä. Näin metafyysisen perusjärjestyksen ymmärrykseen, korkeamman järjestyksen selvitystyöhön ja matemaattisen luonnontiedon löytämiseen on aina liitetty myös lupaus kaaoksen vallan alaisuudesta vapautumisesta. Henkisellä totuudenetsinnällä ja matemaattisella luonnontieteellä on näin ollen paitsi yhteinen perusta, myös yhteinen päämäärä.

Vuosituhansien ajan paitsi monet hengelliset yhteisöt ja traditiot, myös lukemattomat yksittäiset totuudenetsijät ja ajattelijat pyrkivät määrätietoisesti etsimään merkkejä aistitodellisuuden takaisesta korkeammasta henkisestä todellisuudesta löytääkseen tiensä ulos kaaoksen petollisesta taikapiiristä. Ihmiskunnan historia tuntee kuitenkin vain yhden totuudenetsinnän tradition, joka lopulta kykeni todistetusti lunastamaan tuon vuosituhansia vanhan lupauksen; joka todella kykeni läpäisemään vuosituhansia läpäisemättömänä pysytelleen harhautuksen verhon ja pääsemään käsiksi todellisuuden syvällisempään ja perustavampaan tasoon: ajattomaan matemaattiseen luonnontietoon.

Ennen Newtonin matemaattisia luonnonlakeja ja teorioita oli yleisesti ottaen täysin hullua edes kuvitella, että todellisuuden taustalta olisi voinut löytyä matemaattinen rakenne, puhumattakaan että ihminen olisi voinut siitä mitään ymmärtää, saati että hän olisi voinut rakentaa sen perustalle teknologiaa, joka konkreettisesti parantaisi ihmisten hyvinvointia ja vähentäisi työn määrää. Aistein havaittava entropian lakien alainen todellisuus ei suinkaan sisällä mitenkään itsestään selvää lupausta siitä, että näkyvän aistitodellisuuden taustalla vallitsisi jokin pysyvämpi ja korkeampi ajaton järjestys, joka olisi yhtäältä tyystin aistiemme ulottumattomissa, mutta toisaalta järkemme keinoin saavutettavissa, puhumattakaan siitä, että ihminen voisi jotenkin hyötyä tuosta tiedosta ja valjastaa sen avulla kosmoksen salaiset voimat omaan käyttöönsä.

Vuosituhansien ajan tämänkaltainen epämääräinen salaoppi oli kuitenkin kulkenut eri mysteeritraditioiden mukana ja lukemattomat hengenmiehet, mystikot ja totuudenetsijät pyrkivät vuorollaan keksimään keinoja läpäistä ajallisen aistitodellisuuden harhautus päästäkseen sitä kautta käsiksi todellisuuden ajattomaan tasoon. Erityisen hedelmälliseksi tämä ajatus kehittyi vasta Euroopassa niin sanottujen renessanssifilosofien keskuudessa – siis vasta noin 2 000 vuotta esisokraatikkojen jälkeen.

Kun Kopernikus löysi muinaiset antiikin kirjoitukset uudestaan ja havaitsi niiden selittävän planeettojen liikkeet vallitsevia teorioita paremmin, alkoi esisokraatikkojen pohjustama työ vihdoin tuottaa todellista tulosta. Noin sata vuotta tämän jälkeen Galileo Galilei kehitti Aristoteleen esittelemän periaatteen pohjalta tieteellisen menetelmän. Näin alkunsa saanut kehitys johti 1600-luvun lopulla Isaac Newtonin tekemiin läpimurtoihin matematiikan, mekaniikan ja optiikan saralla. Niinpä oikeastaan vasta Newtonin, mutta viimeistään Maxwellin, Bohrin ja Einsteinin kaltaisten tiedemiesten myötä esisokraatikkojen ja lukemattomien ikivanhojen mysteeritraditioiden välittämä lupaus korkeammasta, vain järjen keinoin saavutettavissa olevasta perustavammasta todellisuudentasosta, alkoi hitaasti nousta esiin kaaoksen keskeltä. Lopulta kaikki kulminoituu kuitenkin Isaac Newtoniin.

Kun Isaac Newton syksyllä 1666 kykeni ensimmäisenä pukemaan painovoiman ja liikkeen peruslainalaisuudet matemaattisten yhtälöiden muotoon, tuli hän samalla avanneeksi vuosituhansia lukittuina pysytelleet tiedon sulut ja käynnistäneeksi kehityksen, jolle ei löydy vertaa koko ihmiskunnan tunnetusta historiasta. Samalla hän tuli todistaneeksi oikeaksi lukuisten mysteeritraditioiden esittämän ennustuksen aistitodellisuutta korkeamman todellisuudentason olemassaolosta; kuinka sen salaisuudet olisivat ihmisjärjen keinoin ymmärrettävissä ja matemaattisten yhtälöiden muotoon puettavissa, ja kuinka niiden paljastuminen toisi ihmisen ulottuville luonnon salaiset voimat ja niihin kätkeytyvän valtavan potentiaalin.

Vuosituhansien ajan ihmisen näkökyky ja ymmärrys olivat rajoittuneet vain todellisuuden pinnalliseen havainnointiin ja ymmärrykseen, mutta nyt tutkijoiden eteen alkoi hiljalleen avautua myös aisteille näkymätön perustavanlaatuinen todellisuus.

Läpi vuosituhansien ihmistä on ympäröinyt esimerkiksi sähkömagneettinen kenttä, joka on täysin todellinen ja täyttää koko avaruuden, mutta jonka täsmällistä olemusta emme pysty havaitsemaan emmekä kuvailemaan mitenkään muuten, kuin vain matemaattisten yhtälöiden keinoin. Nuo matemaattiset yhtälöt kuvailevat sen olemuksen aaltoilevaksi ja värähteleväksi kuin vedenpinta, minkä ansiosta se kantaa näkymättömiä radioaaltoja ja kuljettaa näkymätöntä sähkömagneettista voimaa, mikä puolestaan mahdollistaa lukemattomien erilaisten teknologioiden valmistamisen ja kytkemisen osaksi tätä näkymätöntä todellisuutta.

Einsteinin neronleimaus oli, että myös avaruus on samalla tavoin eräänlainen kenttä – gravitaatiokenttä – joka kuljettaa gravitaatioaaltoja ja jota suuret massiiviset kappaleet kaareuttavat matemaattisesti johdonmukaisella tavalla. Avaruuden ohella kaareutuminen koskee myös aikaa. Siellä täällä avaruudessa on olemassa niin raskaita kappaleita, että avaruus ja aika niiden ympärillä romahtaa mustiksi aukoiksi, joiden vetovoimakentästä edes valo ei pääse pakenemaan.

Kaikki tämä on hyvin perustavalaatuisella tavalla totta, mutta ei kuitenkaan aistein havaittavissa. Voimme tavoittaa korkeamman abstraktin todellisuuden tason vain järkemme ja henkemme keinoin – aivan kuten ihmiskunnan ikiaikainen henkinen traditio on aina tiennyt kertoa. Aistein havaittavaksi ja konkreettisesti hyödylliseksi tämä korkeampi tieto ja ymmärrys tulevat kuitenkin vasta erilaisten käytännöllisten tieteellisten ja teknologisten sovellusten kautta.







Jo esisokraatikkojen kuvauksissa todellisuus koostui johdonmukaisesti kahdesta tasosta. Yhtäältä se koostui aikaan sidotusta ja muutoksen alaisesta aistitodellisuudesta, eli kaaoksesta. Toisaalta se koostui kaaoksen taustalla vaikuttavasta perustavanlaatuisesta, abstraktista ja universaalista järkiperäisestä järjestyksestä, kosmoksesta.

Ajaton, abstrakti ja muuttumaton todellisuus, kosmos, oli näistä kahdesta todellisuuden tasosta ainoa aidosti kiinnostava ja arvokas – joskin jo lähtökohtaisesti ihmisaisteilta piilotettu ja salattu – todellisuuden, tiedon ja ymmärryksen taso. Ihminen saattoi ymmärtää sitä vain järjellään ja kuvailla sitä täsmällisesti vain matematiikan kielellä. Se sisälsi ajan-, tilan- ja aistien tuonpuoleista – yliajallista, ylimaallista ja yliaistillista – tietoa todellisuuden perimmäisestä luonteesta ja olemuksesta, josta myös termi okkultismi (occult = salattu, piilotettu) viimekädessä juontaa juurensa.

Näkymättömään todellisuuden tasoon on aina yhdistetty myös mielikuvia salaperäisistä voimista ja valtavasta piilotetusta potentiaalista – mikä toki pitää myös paikkansa, kuten kaikki tähän salattuun ja piilotettuun todellisuuden tasoon korkean teknologian kautta kytkeytyneet ja sen myötä sitä jatkuvasti hyväkseen käyttävät nykyihmiset voivat helposti ymmärtää.

Salatun todellisuudentason tuntemuksen turvin voimme tehdä asioita, jotka vielä 300 vuotta sitten olisivat kuulostaneet täysin uskomattomilta. Kaikki tieteen ja teknologian mahdollistamat ihmeet ja edistysaskeleet ovat seurausta aistitodellisuuden tuonpuoleisen todellisuuden tason – salatun ja piilotetun kosmisen järjestyksen – tuntemuksesta, sekä sen tarjoaman tiedon ja teknologian käyttöönotosta ja hyödyntämisestä.

Tiede ja teknologia antavat ihmisille mahtavia kykyjä ja valtavan potentiaalin. Vaikka kyse on yliaistillisesta, yliajallisesta ja ylimaallisesta todellisuuden tasosta ja siihen kytkeytymisestä, ei korkeaan tietoon ja teknologiaan kuitenkaan liity mitään maagista saati yliluonnollista. Päin vastoin: kaikki aistien tuonpuoleisesta saatu korkeampi tieto ja teknologia on varsin selkeää, suoraviivaista, järkiperäistä ja luonnollista.

Mikä sen sijaan on luonnotonta ja mikä lopulta myös kierouttaa kaikki tieteen ja teknologian tarkoitusperät, on lähtöisin ihmisten luomista ajallisista ja keinotekoisista laki- ja sääntöjärjestelmistä, jotka eivät ole osa ajatonta järjestystä, vaan ovat syntyneet ajassa ja noudattavat siten ajallista järkeä ja älykkyyttä.

Ihmisen luoma ajallinen järjestys ei ole metafyysisessä katsannossa saman arvoista universaalin kosmisen järjestyksen kanssa, vaan on yksiselitteisesti sitä alempiarvoisempaa. Sen sijaan että ihminen pyrkisi epätoivoisesti ylläpitämään omaa ajallista järjestystään universaalin ajattoman järjestyksen rinnalla, on hänen viisaampaa erottaa ajaton ajallisesta, luopua ajallisesta ja rakentaa yhteiskuntansa suoraan ajattoman järjestyksen perustalle. Samalla ihminen lakkaa elämästä korkeamman järjestyksen vastaisesti ja löytää oman paikkansa osana luonnollista järjestystä.

Kosmoksen erottaminen kaaoksesta ei suinkaan sattumalta muodosta keskeisintä osaa ihmiskunnan ajattomasta ikirunoudesta. Muinaiset runot ja mytologiat kätkevät sisäänsä ajatonta viisautta, joka ei vanhene ajassa, ja joka on erityisen ajankohtaista juuri omassa ajassamme. Palaamme aihepiiriin tarkemmin hieman myöhemmin tässä esityksessä.

Mielikuvat salatun todellisuuden tason paljastamasta piilotetusta potentiaalista, kuvailut sen tietämyksen ja tuntemuksen tuomista mahdollisuuksista, sekä puheet tuon potentiaalin valjastamisesta ihmisten tarkoitusperien palvelukseen – kuulostivat entisaikojen ihmisten korvissa takuuvarmasti yliluonnollisilta ja vahvasti arveluttavilta taikavoimilta. Tämä käsitys okkultismista ikään kuin ihmisen yliluonnolliset kyvyt mahdollistavana magiana on jäänyt elämään meidän aikoihimme asti.

Aisteilta salatun abstraktin todellisuudentason tutkimuksella ei kuitenkaan ole mitään tekemistä yliluonnollisuuden saati magian kanssa. Itse asiassa aidoimpia okkultisteja nykyaikana ovat matemaatikot, fyysikot, kemistit, insinöörit ja muut luonnontieteilijät, jotka työnsä puolesta ovat jatkuvasti tekemisissä tuon salatun, piilotetun, yliaistillisen ja korkeamman todellisuudentason kanssa. Kuinka ollakaan, he jotka todella tietävät mitä todellisuuden salatun ja yliaistillisen tason tavoittelu on; mitä siihen kytkeytyminen todella tarkoittaa ja mitä sen potentiaalin valjastaminen todella vaatii, ovat kaikista ihmisistä keskimäärin kriittisimpiä suhteessa kaikkeen maagiseen ja yliluonnolliseen.







Newtonin jälkeen suurin kehitysharppaus luonnontieteiden saralla koettiin 1800- ja 1900-lukujen taitteessa, jolloin tutkijat kykenivät vain muutaman vuosikymmenen kuluessa luomaan täysin uuden perustan modernille fysiikalle, joka seuraavan sadan vuoden kuluessa asettui vähitellen nykyisiin uomiinsa.

Fysiikan niin sanotun standardimallin pohjalta kykenemme nykyisin selittämään yleisellä tasolla käytännössä kaiken meitä ympäröivästä fyysisestä todellisuudesta, alkaen lähes käsittämättömän pienistä alkeishiukkasista, ulottuen aina maailmankaikkeuden rakenteen yksityiskohtaiseen mallintamiseen saakka. Tieteellinen maailmankatsomus ei ole kuitenkaan koskaan lopullisesti valmis, vaan pikemminkin alati tarkentuva likiarvo, joka korjaa ja tarkentaa itse itseään jatkuvasti sitä mukaa kun ymmärrys todellisuuden ajattomasta tasosta lisääntyy.

Toisin kuin vakaumukseen perustuvat maailmankatsomukset, jotka kavahtavat kaikenlaista kritiikkiä ja kyseenalaistamista, tieteellinen maailmankatsomus päin vastoin kehittyy ja edistyy nimenomaan juuri jatkuvan kritiikin ja kyseenalaistamisen jalostavassa paineessa. Todellisuuskäsityksemme likiarvo täsmentyy sitä mukaa kun prosessi etenee. Tämän likiarvon ensimmäiset desimaalit ovat nykyisin jo niin suurella varmuudella määritelty, että voimme pitää matemaattisiin luonnontieteisiin perustuvaa todellisuuden kuvausta perustaltaan jo varsin vakaana ja luotettavana.

Mitä sitten voimme tämän ymmärryksen pohjalta todeta maailmankaikkeuden alkuperästä ja ihmisen asemasta sen osana?

Matemaattis-luonnontieteellisen tiedon ja erityisesti kosmologiaan erikoistuneen tieteenhaaran ansiosta voimme varsin suurella varmuudella todeta maailmankaikkeuden olleen ennen alkuräjähdystä, eli noin 13,8 miljardia vuotta sitten, tiivistyneenä yhdeksi äärimmäisen pieneksi tasalaatuiseksi pisteeksi; protonin säteen biljoonasosaakin pienemmäksi ykseyden tilaksi.

Alkuräjähdysteorian mukaan ja luonnontieteellisten havaintojen perusteella koko maailmankaikkeus on peräisin yhdestä äärimmäisen pieneen tilaan puristuneesta säteilylähteestä. Näin koko maailmankaikkeus ja jokainen sen atomi ja alkeishiukkanen voidaan palauttaa takaisin alkuykseyteen – ei yksin ajatuksen tasolla, vaan myös kokeellisessa fysiikassa.

Kaikki sai alkunsa tasalaatuisesta ykseydestä, jota seurasi kaksivaiheinen laajeneminen. Laajenemisen ensimmäisen vaiheen aikana – jota kosmologit nimittävät kosmiseksi inflaatioksi ja jonka kesto mitataan sekunnin triljoonasosan triljoonasosissa – avaruus laajeni hetken jopa ylivalonnopeudella. Kosmisen inflaation aikana määräytyivät kaikki materian peruslait, maailmankaikkeuden luonnonlait ja koko universumin rakenne. Kun inflaatio loppui, oli kosmoksen perusjärjestys ja sen myötä kaikki aineen ominaisuudet ja ajattomat luonnonlait jo lopullisesti määräytyneet. Kaikki mitä universumissa tämän jälkeen tapahtui, tapahtui kosmisen järjestyksen edellyttämällä välttämättömyydellä.

Tässä kuumaa alkuräjähdystä edeltäneessä kosmisen järjestyksen tilassa kaikkeus oli kosmologien kuvausten mukaan läpimitaltaan noin metrin suuruinen, pyöreä ja pallomainen hahmo. Vasta kosmisen inflaation jälkeen alkoi laajenemisen toinen vaihe: niin sanottu kuuma-alkuräjähdys, joka yleisemmin tunnetaan maailmankaikkeuden alkuhetkenä, ja joka vasta varsinaisesti aloitti todellisuuden sellaisena, jollaisena me olemme sen oppineet tuntemaan. Siinä missä laajenemisen ensimmäinen vaihe – kosminen inflaatio – kesti vain sekunnin murto-osia, laajenemisen toisen vaiheen – kuuman alkuräjähdyksen – käynnistämä kaikkeuden laajeneminen jatkuu ja on käynnissä yhä edelleen.

Alkuräjähdysteoria on ollut yleisesti hyväksytty teoria jo 1960-luvulta lähtien. Alkuperäisen teorian mukaan maailmankaikkeuden laajeneminen alkoi suoraan äärettömän pienestä matemaattisesta alkupisteestä kuuman alkuräjähdyksen seurauksena. Viime vuosikymmeninä on kuitenkin varmistunut, ettei maailmankaikkeus sittenkään alkanut suoraan kuumasta alkuräjähdyksestä ja tuosta pikkiriikkisestä matemaattisesta pisteestä, vaan että jo sitä ennen tapahtui kosminen inflaatio, minkä seurauksena universumilla oli olemassa hahmo ja rakenne jo ennen kuumaa alkuräjähdystä. Kuumaa alkuräjähdystä edeltänyt kosmoksen hahmo oli muodoltaan pyöreä, läpimitaltaan noin metrin suuruinen pallo, joka kätki sisäänsä koko universumin rakenteen ja käsikirjoituksen.

Matemaattinen luonnontiede on puhtaimmillaan kosmisen järjestyksen tutkimus- ja selvitystyötä, ja sellaisena sillä on väistämättä myös aivan keskeinen ja kiistaton paikkansa osana ihmisen henkistä maailmankatsomusta. Sillä katsottiinpa asiaa miltä kantilta tahansa, nimenomaan juuri tämä kosmologien kuvailema kosmoksen hahmo on loppuviimein juuri se luomisen järjestys, josta kaikki on saanut alkunsa ja jonka äärelle myös henkinen totuudenetsintä lopulta aina johtaa.

Kosmiseen järjestykseen kirjatut abstraktit, järkiperäiset ja ainoastaan matematiikan kielellä täsmällisesti kuvailtavissa olevat luonnontieteelliset säännöt ja ajattomat periaatteet muodostavat kestävimmän, totuudellisimman ja järkiperäisimmän maailmankatsomuksen perustan, jonka ihminen on historiansa varrella koskaan kyennyt saavuttamaan. Kosmisen järjestyksen tuntemuksessa lepää viime kädessä myös kaikki se korkea tiede ja teknologia, jota arkielämässämme monin tavoin hyödynnämme, joten henkisen maailmankatsomuksen ohella korkein totuus tarjoaa ihmiselle myös varsin konkreettista ja käytännöllistä hyötyä.

Vaikka fyysikotkaan eivät voi täysin käsittää kaikkea; mikä aloitti kosmisen inflaation; mikä aiheutti kosmoksen järjestäytymisen; entä mitä olivat ne satunnaisilta vaikuttaneet kvanttiheilahtelut, jotka maailmankaikkeuden rakenteen ja luonnonlait lopulta määräsivät – tiedämme silti luonnontieteellisellä varmuudella ja lähes käsittämättömällä matemaattisella tarkkuudella näin todella tapahtuneen.

Mutta mikä sitten on ihmisen asema tässä yhtälössä? Mitä varmaa voisimme sanoa ihmisyydestä?

Epäilemättä ihminen on tietoinen, järjen käyttöön ja loogiseen ajatteluun kykenevä olento. Selvää myös on, että biologinen elämä ja sen myötä itsetietoisuuteen kohonnut ihminen on maailmankaikkeudessa vaikuttavien voimien 13,8 miljardin vuoden kehityksen tulos. Emme syntyneet tänne irrallisina kaikkeudesta, vaan olemme kiinteä, luonnollinen, johdonmukainen ja erottamaton osa kokonaisuutta, jonka alkuperä lepää ajattomassa ykseydessä. Totta on myös se, että olemme fyysisen olemuksemme ohella myös tiedostavia, tuntevia, järkeviä eli lyhyesti ilmaistuna: henkisiä olentoja. Lisäksi on todistettavasti totta, että on olemassa näkyvän aistitodellisuuden takainen perustavampi yliaistillinen todellisuuden taso, joka on kirjoitettu sillä samalla matematiikan kielellä, jota vain ihminen voi järjellään ymmärtää; jonka vain ihminen kykenee pukemaan matemaattisten yhtälöiden muotoon, jonka loogista kauneutta vain ihminen kykenee todella arvostamaan ja jonka tiedollisia ja teknisiä sovelluksia vain ihminen kykenee todella hyödyntämään.

Se, että kykenemme järkemme keinoin kaikkeen tähän; että kykenemme järkemme keinoin kohoamaan aistitodellisuuden yläpuolelle; että kykenemme järkemme avulla löytämään ajallisen ja kaoottisen aistitodellisuuden taustalta metafyysisen perusjärjestyksen ajattoman ja abstraktin tason, jonka ikuiset periaatteet eivät koskaan muutu; että kykenemme järkeistämään nuo perusperiaatteet ja pukemaan ne matematiikan ajattomalla kielellä matemaattisten yhtälöiden muotoon; että kykenemme luomaan fysiikan teorioiden kaltaisen kokonaisvaltaisen ja totuudenmukaisen matemaattisen kuvauksen piiloon jäävästä todellisuuden perustavasta tasosta; että kykenemme tämän tiedon ja ymmärryksen pohjalta rakentamaan korkeaa teknologiaa, joka mullistaa arkielämämme ja jonka keinoin kykenemme toteuttamaan valtavan suuruusluokan hankkeita ilman raskaan fyysisen työnteon tarvetta; että pystymme tutkimaan myös biologista elämää ja löytämään myös sen rakenteista ja mekanismeista samankaltaista matemaattista säännönmukaisuutta, järjestystä ja kauneutta; että kykenemme saamamme tutkimustiedon turvin parantamaan vaikeita sairauksia ja omaa elämänlaatuamme; että pystymme ymmärtämään jopa omaa geneettistä koodiamme ja tämän ymmärryksen turvin ennaltaehkäisemään lukemattomia vaikeita sairauksia jopa jo ennen ihmislapsen syntymää. Nämä ja lukemattomat muut tieteen saralla saavuttamamme edistysaskeleet eivät suinkaan ole mitään mitättömiä saavutuksia saati itsestään selvyyksiä. Se, että pystymme kaikkeen tähän, on – paitsi ajattoman henkisen viisauden ja ymmärryksen näkökulmasta, myös länsimaisen tieteenhistorian valossa – suora todiste korkeammasta henkisestä alkuperästämme ja tarkoituksestamme.

Siinä missä luonto on antanut jokaiselle eläinlajille oman erityislahjakkuutensa ja sen myötä oman paikkansa osana luonnon korkeampaa tasapainoa ja järjestystä, näin on myös ihmisen kohdalla. Ihmisen erityislahjakkuutena on hänen järkensä. Ihminen on luomakunnan ainoa olento, jolla on kyky järkiperäiseen ja abstraktiin ajatteluun. Ihmisellä on mahdollisuus tavoittaa metafyysisen perusjärjestyksen ajaton, näkymätön ja abstrakti taso järkensä keinoin ja kytkeytyä tietoisesti tämän ymmärryksen myötävaikutuksella tasapainoiseksi osaksi luonnon korkeampaa järjestystä. Tämä on mahdollista siksi, koska ihmisjärki – logos – on samaa alkuperää universumin järjestyksestä vastaavan ja sitä ylläpitävän järjestyksen kanssa, joka myös tunnetaan nimellä logos.

Mutta toisin kuin eläimet, jotka syntyvät suoraan omaan elementtiinsä; osaksi aistitodellisuutta ja sen ankaria lakeja, ja jotka toteuttavat tehtäväänsä parhaiten vain toteuttamalla omia luonnollisia vaistojaan – ihminen sen sijaan on syntynyt itselleen vieraaseen elementtiin; omaa henkistä tasoaan alhaisemmalle metafyysisen järjestyksen tasolle – mikä tekee hänen olemassaolostaan monin tavoin hankalaa ja kärsimyksentäyteistä.

Ihmisen tarkoituksena ei kuitenkaan ole jäädä metafyysisen perusjärjestyksen alhaisimmalle tasolle, vaan löytää oma paikkansa osana korkeampaa järjestystä ja tasapainoa. Ihmisen tehtävänä on oivaltaa oma todellinen alkuperänsä, selvittää järkensä keinoin todellisuuden perustava, ajaton ja abstrakti olemus, sekä kohota tästä korkeammasta ymmärryksestä kumpuavan tiedon, teknologian ja ymmärryksen turvin pysyvällä tavalla tasapainoiseksi osaksi luonnon korkeampaa järjestystä.

Se, että ihminen elää yhä edelleen räikeässä epätasapainossa suhteessa ympäristöönsä, on metafyysisessä katsannossa selvä osoitus vain siitä, ettei ihminen ole vielä oivaltanut perimmäistä olemustaan; ettei hän ole löytänyt omaa paikkaansa, eikä sisäistänyt omaa tehtäväänsä osana korkeampaa järjestystä.

Jotta näin voisi tapahtua, täytyy ihmisen ensin oppia tuntemaan kaikkeuden metafyysinen perusjärjestys, oivaltaa syvällisesti sen esittelemä viisaus, ja oppia sen myötä erottamaan ajaton totuus ajallisista totuuksista – kosmos kaaoksesta – sillä vasta kosmoksen ajattomalle perustalle on ihmisen mahdollista perustaa aidosti kestävä ja tasapainoinen yhteiskunta.


53. Kaaos ja ajan hengen harhautus


Jo antiikin tietäjät ja totuudenetsijät olivat varsin tietoisia siitä, kuinka ajassa esiintyvät muodot ja ilmiöt ovat jatkuvan ja ikuisen muutoksen tilassa. Vakaata, muuttumatonta ja kestävää perustaa on mahdoton löytää mistään ajallisesta ja aistein havaittavasta. Niinpä maailmaan samaistuminen on eräänlaista ansaan astumista jolta ihminen ei kerta kaikkiaan voi välttyä. Jokainen ihminen joutuu harhan ja kaaoksen vaikutuspiiriin vain syntymällä maailmaan ja kasvaa osaksi harhautusta vain kasvaessaan osaksi ajallista yhteiskuntaa ja sen kulttuuria.

Ihminen syntyy yksilöityneenä aikaan ja näkee ajassa ympärillään muita ihmisiä. Hän omaksuu ympäristönsä kielen, tavat ja tottumukset osaksi omaa identiteettiään, joiden pohjalta hän muodostaa yhdessä muiden yhteisön jäsenten kanssa syvästi tunnelatautuneen heimoidentiteetin. Koska ympäröivän kulttuurin vaikutus alkaa välittömästi ihmisen syntyessä maailmaan, ei ihmislapsella ole mitään muuta mahdollisuutta kuin astua ensin harhaan. Tämä kaikki on täysin väistämätöntä aluksi, mutta aikuistuttuaan ihminen – mikäli hänessä herää kaipuu ajattomaan totuuteen – kykenee tunnistamaan ajallisen ohjelmoinnin itsessään. Hän kykenee ottamaan siihen etäisyyttä ja näkemään sen ikään kuin todelliselle perusolemukselleen vieraana, epärehellisenä, sitä vääristävänä ja sitä rajoittavana.

Hän voi tiedostaa kuinka syntyminen tähän aikaan, ympäristöön, näillä perintötekijöillä varustettuna ja näiden ihmisten keskelle teki hänestä juuri sellaisen kuin hän nyt on, mutta myös sen, että mikäli hän olisi syntynyt johonkin täysin toiseen aikaan, ympäristöön ja kulttuuriin, olisi hänestä tullut täysin toisenlainen. Niinpä mikään mitä hän ajassa omaksuu ja mihin hän ajassa samaistuu, ei ole hänen omin todellinen olemuksensa. Hänen todellinen olemuksensa ei ole aikaan sidottu, saati ajassa määritelty, vaan pikemminkin jotain puhdasta, ajatonta ja määrittelemätöntä. Näin hän alkaa hiljalleen käsittää kuinka fyysinen ulottuvuus: aika ja tila, luovat jokaisen ihmisen psyykeen aluksi aivan väistämättä eräänlaisen harhautuksen, joka ikään kuin juovuttaa tai nukuttaa ihmisen maallisilla, ajallisilla ja suhteellisilla totuuksilla aina siihen saakka, kunnes koittaa henkisen havahtumisen aika.

Henkisesti havahtunut ihminen tiedostaa, että kaikki mitä hän on ajassa omaksunut ja kaikki mitä hän uskoo ajassa olevansa, onkin itse asiassa vain eräänlaista ajan hengen ja ympäröivän kulttuurin muodostamaa heijastusta ja ohjelmointia. Niinpä hän alkaa kyseenalaistaa kaikkea opittua ja totuttua ja kysyy: mikä on se tietoisuus ja kuka on se 'minä olen' joka tulee ennen aikaa ja ennen jokaista ajallista ehdollistumaa? Kaikkien ajallisten kiinnostuksen kohteiden sijaan hänen kiinnostuksensa suuntautuukin yhtäkkiä ajattomaan. Sen sijaan että hän pyrkisi määrittelemään itseään jotenkin tai samaistumaan johonkin, hän oppii näkemään samaistumattomuuden ja määrittämättömyyden kauneuden ja vapauden. Kirjasarjan ensimmäisessä osassa kuvailin ajattomuuteen havahtumista seuraavasti:


”Pysähdy siis ja katsele kulttuuriasi kokonaan uusin silmin. Rohkene kyseenalaistaa kaikki opittu ja totuttu. Laajenna tarkasteluperspektiivisi kymmenien, satojen ja tuhansien vuosien aikajanalle. Tarkastele menneitä kulttuureita, vertaa niitä omaan aikaasi ja pohdiskele, mikä omassa kulttuurissasi on kestävää, todellista ja kaikkina aikoina pysyvää. Entä mikä siinä on vain väliaikaista, pelkkää tälle ajalle tyypillistä harhaa? Entä kuinka paljon sinussa ja käytöksessäsi on vaikutteita tuosta harhasta? Jos huomaat valtaosan ajatuksistasi ja käytöksestäsi olevan kulttuurisi sanelemaa, niin oletko koskaan pohtinut, kuinka paljon sinussa on sinua itseäsi? Tunnetko lainkaan todellista itseäsi? Kuka sinä pohjimmiltasi olet, kun kaikki ympäristösi ja kulttuurisi sinuun istuttamat piirteet riisutaan sinusta pois? Kumpi todellisuudessa hallitsee ajatteluasi? Sinä vai kulttuurisi? Miksi annat kieroutuneen kulttuurisi ajatella sinussa? Miksi et ajattelisi itse?

Ihminen voi todellakin havahtua, purkaa oman ohjelmointinsa ja kiemurrella kulttuurinsa muodostaman suggestiokehän ulkopuolelle. Hän voi vapautua ajan hengen harhasta, oppia ajattelemaan omavireisesti ja vapautua ulkoisten auktoriteettien sanelusta. Ihminen, joka osaa erottaa harhan todellisuudesta, ei ole enää minkään ideologian, uskonlahkon, instituution tai auktoriteetin hallittavissa. Hänen ajattelustaan tulee itsenäistä ja hänen käytöksensä perustuu universaalista älykkyydestä kumpuavaan ajattomaan viisauteen.”

Koska kaikki aikaan sidottu ja ajassa omaksuttu on syntymälle, kuolemalle ja muutokselle alisteista, ja ajaton vastaavasti ikuista, kuolematonta, katoamatonta ja muuttumatonta, voidaan ajallisesta ajattomuuteen havahtumista nimittää myös kuolleista heräämiseksi. Ihmisen henkinen horisontti nousee ajasta ikuisuuteen.

Kun aikaan samaistunut, aikaan sidottu ja ajalle alisteinen 'minä' on paljastettu – kun se on tunnistettu ajattomasta perspektiivistä käsin – on totuudenetsijä välittömästi ajattoman mysteerin ytimessä. Kuka on se yksi ja ajaton 'minä olen', joka tarkkailee maailmaa jokaisen elollisen olennon silmien takaa? Kuka on se 'minä olen', joka näkee, kuulee ja todistaa kaiken, mutta jota itseään ei voi aistein havaita; joka ei tunnusta omakseen ensimmäistäkään ajallista muotoa, hahmoa, identiteettiä tai ehdollistumaa, vaan on vapaa kaikista ajallisista määritelmistä.

Olemme kaikki perimmältämme yhtä totuuden kanssa, mutta ajassa ja tilassa esiintyy jatkuvasti lukemattomia erilaisia mekanismeja, jotka monin eri tavoin sekoittavat näkökykyämme ja saavat meidät samaistumaan aikaan. Ajassa me kaikki olemme jo lähtökohtaisesti eri näköisiä, eri luonteisia ja muutenkin kaikin tavoin erilaisia. Ajassa jokainen ihminen on yksilöitynyt ja vetänyt ylleen ajallisen, persoonallisen, kulttuurillisen ja geneettisen identiteettinsä naamion. Ajassa ihmisiä erottavat lukemattomat erilaiset kielet, valtiot, historiat, uskonnot, perinteet, tavat, tottumukset ja mielipiteet, joilla verhoamme todellisen ajattoman olemuksemme. Kaikki tämä kuuluu ajalle ja aika kuuluu kuolemalle.

Korkeampi inhimillinen perspektiivi kuitenkin tiedostaa, että vaikka ihmisenä olemiseen kuuluu kiinteästi henkilökohtainen, yksilöllinen ja aikaan sidottu identiteetti, ei se silti ole korkein totuus ihmisestä ja ihmisyydestä. Ajallinen identiteetti on pikemminkin eräänlainen ihmisen todellisen olemuksen peittävä maski, ja tuohon maskiin samaistuminen aiheuttaa ihmiselle loputtoman määrän ongelmia. Jokaisen naamion takaa löytyy kuitenkin yksi ja sama elämänlähde; puhdas, ehdollistumaton ja ajaton inhimillinen perustietoisuus: 'minä olen'.

Tämä tietoisuuden perustaso on yhtä aikaa paitsi ensimmäisin, myös korkein tietoisuuden taso, mutta myös ainoa todellinen kohtaamispaikkamme ihmisinä. Mistään mikä kuuluu ajallisen piiriin, emme voi koskaan sanoa mitään varmaa emmekä saavuttaa yksimielisyyttä. Aika harhauttaa aina. Mikään uskonto, ideologia, ajatusrakennelma tai identiteetti ei voi koskaan tarjota ihmisille yhteistä kestävää perustaa. Sellainen on löydettävissä ainoastaan ajattomuudesta: inhimillisen tietoisuuden perustasolta jo ennen ensimmäistäkään ajallista ehdollistumaa – tai pikemminkin kaikkien niiden jälkeen, kun ajallisen identiteetin harha on oivallettu. Nimittäin välittömästi siitä hetkestä lähtien, kun aikaan sidottu identiteetti opitaan tunnistamaan vain pelkäksi maskiksi, opitaan siihen myös ottamaan etäisyyttä. Samassa ihmisen henkinen painopiste alkaa siirtyä ajallisesta ja määritellystä yhä enemmän ajattoman ja määrittelemättömän suuntaan. Ajattoman näkijän ja ajallisen identiteetin välille alkaa syntyä tilaa. Kun tilaa syntyy, peittää aikaan sidottu identiteetti yhä pienemmän osan ajattoman näkijän perspektiivistä, jolloin persoonan merkitys pienenee ja ääni vaimenee. Sitä mukaa kun egon valta kutistuu, sitä mukaa sen paikan korvaa hiljaisuus ja tuosta hiljaisuudesta spontaanisti kumpuava myötätunto, viisaus ja ymmärrys.

Kaaoksesta irrottautumisen myötä ihmisestä tulee inhimillisempi. Kun ihminen oivaltaa olevansa jotain muuta kuin pelkkä aikaan sidottu ja ajassa määritelty maskinsa, alkaa hän ilmentää yhä enemmän aidompaa ja syvällisempää olemustaan, jolloin hänestä tulee myös ihmisenä elävämpi, todellisempi ja totuudellisempi. Hänen viisautensa on ajatonta viisautta ja hänen älykkyytensä ajatonta älykkyyttä – yhtä universaalin viisauden ja älykkyyden kanssa.

Samalla tavoin kuin tieteellistä tutkimusta tekevä luonnontieteilijä, joka pyrkii eristämään tutkittavan luonnonilmiön ympäristöstään ja hankkiutumaan kaikista ulkoisista häiriötekijöistä eroon selvittääkseen tutkimuskohteensa ikuiset periaatteet mahdollisimman puhtaasti, samalla tavoin ajattomaan henkisyyteen herännyt totuudenetsijä pyrkii tunnistamaan kaikki ajalliseen identiteettiinsä ja kulttuuriinsa liittyvät uskomukset, tavat ja tottumukset, jotta hän voisi nähdä maailman puhtaasti ajattoman näkijän silmin.

Tässä suhteessa henkisen totuudenetsinnän menetelmät ja pyrkimykset ovat läheistä sukua tieteellisen totuudenetsinnän menetelmille ja pyrkimyksille. Itse asiassa ne ovat yksi ja sama. Ainoa ero on siinä, että luonnontieteilijä etsii ajattomia totuuksia fyysisestä avaruudesta itsensä ulkopuolelta, kun taas hengentieteilijä suuntaa katseensa sisäänpäin, ja etsii ajattomuutta sisäisestä olemuksestaan. Kun tutkimuksen kohde asetetaan järjen valon kriittisen tarkastelun polttopisteeseen, palaa siitä silloin pois kaikki epätosi ja aikaan sidottu. Jäljelle jää vain ajaton totuus – olipa kysymyksessä sitten henkisen tai fyysisen todellisuuden tutkimus.

Fyysisen todellisuuden tasolla korkein saavutettavissa oleva totuus käsittää ajattomat luonnonlait matematiikan kielellä ilmaistuna, eli korkeimman kosmisen järjestyksen: logoksen. Se mikä ihmisessä tunnistaa logoksen, on perimältään yhtä logoksen kanssa.

Henkisellä tasolla korkein saavutettavissa oleva totuus käsittää puhtaan ja ehdollistumattoman havainnoivan tietoisuuden, joka perimältään on yhtä kuin elämä itse. Elämä on yhtä aikaa ensimmäisin, lähtökohtaisin ja itsestään selvin olemassaolon peruslähtökohta, mutta samalla myös korkein arvoitus ja ikuinen mysteeri.

Pureudumme elämän luonteeseen ja arvoitukseen perusteellisemmin aivan pian. Ensin luomme kuitenkin katsauksen fyysisen todellisuuden korkeimpaan tasoon: luonnon matemaattiseen järjestykseen – logokseen – ja sen selvitystyöhön.



54. Ajattoman totuuden aikaan saattajat


Monet tieteen tekijät ovat kertoneet merkittävimpien henkisten oivallusten tulleen heille täysin yllättäen – ikään kuin annettuina. He kuvailevat hetken tuntuneen siltä, ikään kuin mysteerin huntua oltaisiin raotettu ihmisen ja ajattomuuden väliltä. Lyhyen ohikiitävän hetken ajaksi verho nousee ja totuudenetsijälle paljastetaan ajattomuuden selkeä ja kirkas logiikka, kunnes verho jälleen laskeutuu, jolloin näyistään ja oivalluksistaan häkeltynyt tutkija on kuin inspiraation saanut taiteilija, jonka täytyy samassa hetkessä hakeutua instrumenttinsa ääreen ja aloittaa ajattoman ilmestyksensä aikaan saattaminen, jottei hauras ilmestys vain katoaisi.

Oivallusta seuraa usein hurmos ja spontaani innostuneisuus, mistä seuraa kiihkeä luomisprosessi, mutta kun aikaa kuluu ja pöly hiljalleen laskeutuu, täytyy luonnontieteilijän pysähtyä ja kysyä itseltään, oliko ilmestys sittenkään aidosti totta, vai oliko kyseessä sittenkin vain pelkkä kaunis idea vailla konkreettista yhteyttä tosiasialliseen todellisuuteen.

Luonnontieteilijä voi saada varmuuden ilmestyksensä pätevyydestä vasta alistaessaan teoriansa tiedeyhteisön vertaisarvioinnin alaiseksi. Toisin kuin uskonnoissa, matemaattisten luonnontieteiden maailmassa kukaan ei voi yksin julistautua korkeimman totuuden tuntijaksi ja tietäjäksi. Jokainen henkinen oivallus täytyy pystyä näyttämään toteen teoreettisesti ja sitä on myös pystyttävä testaamaan kokeellisesti.

Luonnontieteilijän työssä kaiken on täsmättävä. Laskelmien on oltava paitsi matemaattisesti johdonmukaiset ja ristiriidattomat, myös vastattava tarkasti fyysisen maailman ilmiöitä. Mikäli uusi luonnontieteellinen teoria on aidosti totuudellinen, on sen avulla mahdollista selittää paitsi monia ennen selittämättömiä luonnonilmiöitä ja niiden mekanismeja, myös ennustaa ennestään täysin tuntemattomien universaalien luonnonvoimien olemassaolo – sellaistenkin joiden aistivarainen havainnointi on usein täysin mahdotonta ja joista on mahdollista kerätä tietoa vain epäsuorasti äärimmäisen tarkkojen mittalaitteiden avulla. Teorian syntyprosessi voi vaatia vuosienkin yhtämittaisen työn, mutta silloinkin eteenpäin ajavana voimana ovat nuo lyhyet ja ohikiitävät selkeän näkemisen hetket puhtaan järjen maailmassa.

Historian suurista tiedemiehistä esimerkiksi käy Albert Einstein, joka kehitti suhteellisuusteoriansa hieman yli 100 vuotta sitten tavalla, jonka voidaan katsoa kuvailevan yhtä hyvin sekä todellisen tieteilijän, että todellisen taiteilijan henkistä luomisprosessia.

Yleensä tiedemaailman terävin kärki tulee suhteellisten pienten piirien varsin sisäänpäin lämpiävistä tiedeyhteisöistä, mutta Einstein oli tässä suhteessa täydellinen poikkeus. Hän ei näet varsinaisesti ollut minkään tiedeyhteisön jäsen, vaan kehitti tärkeimmät teoriansa kaikessa yksinäisyydessään toimittaen samalla hyvin arkipäiväistä virkaa eräässä nuhjuisessa patenttitoimistossa. Einstein ei myöskään laskenut teoriaansa suoranaisesti minkään aiemman teorian perustalle. Päin vastoin, saadakseen teoriansa toimimaan täytyi hänen kyseenalaistaa ja korjata joitakin silloisen tiedeyhteisön perustavanlaatuisimmista oletuksista koskien maailmankaikkeuden luonnetta, kuten Newtonin yli kaksisataa vuotta vanhaa, monien havaintojen toimivaksi todistamaa käsitystä liikkeen, ajan ja avaruuden olemuksesta. Ei hänen myöskään voida katsoa saaneen inspiraatiota ympäröivää luontoa tarkkailemalla, sillä mikään aistein havaittavan luonnon mekanismeissa ei suoranaisesti muistuttanut hänen teoriansa kuvaileman maailman perimältään hyvin erikoislaatuista luonnetta. Uusi teoria oli niin erikoinen, ettei sitä voinut johtaa suoraan sen enempää luonnosta kuin mistään aiemmastakaan teoriasta. Teorian ratkaiseva perusoivallus kumpusi pikemminkin hänen sisäisestä avaruudestaan – ikään kuin sisältä ulospäin.

Kaikki teoriaan vaadittavat peruskomponentit olivat kyllä yleisesti matemaatikkojen ja fyysikkojen tiedossa jo ennen Einsteinia, mutta näiden komponenttien perusteellinen uudelleenjärjestely, siitä seuraava Newtonin teoriaperustan kyseenalaistaminen ja kokonaan uuden teoriaperustan luominen fysiikalle edellytti sellaista ennakkoluulottomuutta ja rohkeutta, ettei kukaan asemansa jo vakiinnuttanut fyysikko olisi sellaiseen rohjennut ryhtyä. Siihen saattoi kyetä vain Einsteinin kaltainen, kaikkien vakiintuneiden instituutioiden ulkopuolelta tuleva, kaikki auktoriteetit kyseenalaistava, yksin järkeen ja totuuteen luottava, sitoutumaton ja riippumaton visionääri, joka ennen näkemättömällä tavalla yhdisti työssään tieteen, taiteen ja mystiikan.

Se mikä Einsteinin sisäisessä avaruudessa soi kauniisti kuin kaunein sinfonia ja minkä hän myös onnistui pukemaan ajattomaan muotoon matemaattisten yhtälöiden keinoin, kuvasi kauniisti ja harmonisesti myös ajallisen maailmankaikkeuden korkeinta sinfoniaa ja sen fyysistä järjestystä. Omalla esimerkillään Einstein todisti samalla myös sen, kuinka ihmisen sisäinen kauneuden-, totuuden- ja järjestyksen taju ovat pohjimmiltaan yhtä ja samaa alkuperää kosmoksen taustalla vaikuttavan korkeamman järjestävän periaatteen kauneuden-, totuuden- ja järjestyksen tajun kanssa vieden luonnontieteitä askeleen kohti niiden ajatonta henkistä alkuperää.

Vaikka Einsteinin esittämät yhtälöt kykenivätkin selittämään maailmankaikkeuden fysikaaliset ilmiöt kokonaan uudella tavalla, ei pelkkä teoria kuitenkaan vielä riittänyt. Jokaisen uuden teorian varsinainen koetinkivi on sen ennustamien luonnonilmiöiden kokeellisessa todistamisessa. Niinpä teorian pohjalta tehtyjen täsmällisten ennustusten ja oletusten tuli ilmetä juuri tietyllä tavalla myös luonnon olosuhteissa, muuten teoria ei olisi totuudenmukainen.

Monet teorian ennakoimista luonnonilmiöistä edellyttivät niin pitkälle kehittynyttä teknologiaa, ettei maailman tiedeyhteisöllä ollut vuosikymmeniin mitään mahdollisuutta osoittaa niitä kokeellisesti todeksi. Mutta sitä mukaa kun vuosikymmenet vierivät ja teknologia kehittyi, sitä mukaa myös teorian ennustamat ilmiöt kyettiin kerta kerran jälkeen varmistamaan paikkansa pitäviksi.

Jo suhteellisuusteorian syntyhetkellä oli tiedossa, että Einsteinin uusi teoria kykenisi selittämään myös ne omituiset epäsäännöllisyydet planeetta Merkuriuksen kiertoradassa, joita pelkkä klassinen mekaniikka ei kyennyt selittämään. Ensimmäinen Einsteinin suhteellisuusteoriasta suoraan johdettu ennustus, jota päästiin testaamaan kokeellisesti, kohdistui kuitenkin fotonin eli valon luonteen selvittelyyn. Suhteellisuusteoria näet ennusti avaruuden – ja sen myötä myös avaruudessa kulkevan valonsäteen – kaareutuvan painovoimakentän vaikutuksesta. Mahdollisuus tämän väitteen todistamiseksi avautui vuoden 1919 auringonpimennyksen yhteydessä, jolloin auringon takaisen tähden valon voitiin todella havaita kaareutuvan auringon painovoimakentän kautta kulkiessaan täsmälleen teorian esittämän ennustuksen mukaisesti.

Seuraavan sadan vuoden kuluessa jokainen Einsteinin suhteellisuusteorian ennustamista ilmiöistä on tullut vuorollaan kokeellisesti testatuiksi ja todistetuiksi. Nykypäivänä suhteellisuusteorian tuottamia korjauksia vaaditaan esimerkiksi jokaiselta matkapuhelimessa toimivalta satelliittinavigointijärjestelmältä, jotka siis osaltaan todistavat jatkuvasti pelkällä olemassaolollaan ja toimivuudellaan suhteellisuusteorian puolesta.

Matemaattisesti mallinnettavat luonnonlait ovat suorin ja korkein todiste paitsi ajallista maailmaa korkeamman ja perustavalaatuisemman järjestyksen olemassaolosta, myös ihmisen alkuperäisestä ja luonnollisesta yhteydestä siihen. Teknologia, jonka toiminta nojaa tuon näkymättömän todellisuudentason matemaattisiin lainalaisuuksiin, toimii omalta osaltaan todistuksena paitsi ikiaikaisen metafyysisen perusjärjestyksen paikkansapitävyydestä, mutta sen ohella myös korkeamman henkisen tason olemassaolosta ja todellisuudesta.

Viimeisin ja ilmeisesti myös viimeinen suhteellisuusteoriasta suoraan johdettavissa oleva suuren luokan ennustus saatiin varmistettua kokeellisesti alkuvuodesta 2016. Tällöin kyettiin viimein todistamaan lopullisesti ja aukottomasti suhteellisuusteorian ennustamien painovoima-aaltojen olemassaolo, mikä tapahtui siis lähes täsmälleen tasan 100 vuotta Einsteinin yleisen suhteellisuusteorian julkistamisen jälkeen. Toki gravitaatioaaltojen olemassaolo tiedettiin jo ennen kokeellista todistamistakin todelliseksi ilmiöksi. Niiden täytyi aivan välttämättä olla olemassa, mutta aluksi ilmiötä pidettiin lähinnä matemaattisena käsitteenä; pelkkänä ajattomana ideana, jonka vaikutus fyysiseen todellisuuteen olisi niin pieni, ettei sen olemassaoloa voitaisi ehkä koskaan kokeellisesti todistaa.

Kuitenkin jo 1960-luvulla kokeelliset menetelmät olivat kehittyneet niin pitkälle, että fyysikot ryhtyivät aivan vakavissaan suunnittelemaan sellaisia äärimmäisen herkkiä mittalaitteita, joiden tarkoituksena oli rekisteröidä supernovien räjähdysten tai mustien aukkojen yhteensulautumisen kaltaisten valtavan suuruusluokan tapahtumien aiheuttamia gravitaatioaaltoja koko maailmankaikkeuden käsittävässä gravitaatiokentässä. Fysiikan kaltaisessa eksaktissa tieteessä mitään ei näet voida pitää varmana, ennen kuin siitä on saatu yksiselitteinen kokeellinen todistus. Ja tämä todistus todella saatiin, kun yli miljardi vuotta sitten kaksi mustaa aukkoa törmäsivät ja tässä törmäyksessä syntynyt gravitaatioaalto vihdoin tavoitti maapallon ja sen pinnalle asetetut gravitaatioaalloille herkistetyt tutkimusasemien sensorit syksyllä 2015 – käytännössä täsmälleen tasan sata vuotta suhteellisuusteorian valmistumisen jälkeen.

Gravitaatioaaltojen olemassaolon varmistuminen tarkoitti samalla myös viimeisen suuren palapelin palan paikalleen asettumista kosmisen järjestyksen perusperiaatteiden selvitystyössä. Suhteellisuusteoria on jo yli sadan vuoden ajan muodostanut fyysistä todellisuutta parhaiten kuvaavan teoriaperustan, mutta kruununjalokivensä se ansaitsi vasta ennustamiensa painovoima-aaltojen löydyttyä. Vasta tämän myötä teoria tuli lopullisesti ja kokonaisuudessaan oikeaksi todistetuksi.

Kvanttifysiikka, teoria joka kuvaa aineen pienimpien osasten rakennetta, lainalaisuuksia ja liikettä, syntyi samoihin aikoihin suhteellisuusteorian kanssa mutta siitä erillään. Toisin kuin yleinen suhteellisuusteoria, jonka teoriaperusta lepää laajalti vain yhden ihmisen aikaansaannosten varassa, kvanttifysiikka kehittyi lukuisten eri tutkijoiden yhteistyön tuloksena. Kvanttikenttäteoria ja yleinen suhteellisuusteoria muodostavat yhdessä niin sanotun fysiikan standardimallin, joka selittää nykypäivänä kaiken oleellisen äärimmäisen pienistä atomin alkeishiukkasista aina makrokosmoksen valtavan suuruusluokan luonnonilmiöihin saakka.

Standardimallia ei äänestetty parhaaksi, eikä mikään komitea tai piispainkokous tehnyt periaatepäätöstä sen julistamisesta ikuiseksi ja muuttumattomaksi fysikaalista todellisuutta kuvaavaksi teoriaperustaksi. Se on yksinkertaisesti vain vilpittömin, toimivin ja kattavin ajan, tilan, aineen, energian ja liikkeen lainalaisuuksia ilmentävä matemaattinen kuvaus, johon ihmiskunta on olemassaolonsa aikana toistaiseksi pystynyt. Se ei ole koskaan valmis ja lopullinen, mutta kykenee jo mainiosti takaamaan varman ja vakaan perustan ajattomalle yhteiskunnalle.

Tutkimuksen edetessä fysiikan teoriat oletettavasti tarkentuvat ja täsmentyvät vielä entisestäänkin, mutta jo nyt on täysin selvää, että teoriat ovat pääpiirteissään totta – niin totta kuin mitään tässä maailmassa voidaan todeksi sanoa. Näin vuosisatojen kuluessa hitaasti mutta varmasti kehittynyt ajaton matemaattis-luonnontieteellinen maailmankatsomus luo meille vihdoin kokonaisvaltaisen, vakaan ja luotettavan perustan ajattomalle tiedolle ja totuudelle, jonka varaan voimme hyvinvointimme perustukset turvallisesti laskea samalla kun irrottaudumme sidoksistamme aikaan ja kaaokseen.

Siispä kun reilun sadan vuoden odottelun jälkeen olemme viimein päässeet juhlimaan Einsteinin suhteellisuusteorian lopullista kokeellista todistusta, voimme samalla juhlia myös jotain vielä tätäkin merkityksellisempää saavutusta.

Kaiken tämän ymmärryksen myötä tuli näet todistetuksi oikeaksi myös jo muun muassa esisokraatikkojen esittämä vuosituhansien takainen ennustus ihmisestä kosmoksen ajattomien matemaattisten luonnonlakien ja periaatteiden selvittäjänä, sekä sen myötä paljastuvan salatun voiman ja potentiaalin valjastajana. Vuosituhansien ajan tämä lupaus perustui vain hengellisten auktoriteettien välittämään ilmoitukseen, jonka alkuperä jää ehkäpä ikuiseksi mysteeriksi. Tästä huolimatta voimme nyt vihdoin todeta sen olleen totta. Voimme nyt perustellusti sanoa kykenevämme ymmärtämään paitsi maailmankaikkeuden perusmekaniikan ajattomat lainalaisuudet ja niistä muodostuvan kokonaiskuvan pääpiirteissään alkuräjähdyksestä aina nykyhetkeen saakka, mutta myös oman roolimme niiden selvittäjänä ja järjestäjänä, sekä tulevaisuudessa: niiden perustalle rakentajana.


55. Kosmoksen ajaton järjestys


Kosmologia on maailmankaikkeuden rakennetta ja historiaa tutkiva tiede, joka eriytyi muusta fysiikasta ja tähtitieteestä omaksi erilliseksi tieteenalakseen 1980-luvun alussa. Se luokitellaan niin sanottuihin koviin tieteisiin, millä tarkoitetaan matemaattisen teoriaperustan ja luonnontieteellisten havaintojen äärimmäisen vahvaa keskinäistä vastaavuutta.

Jälkikäteen kosmologian alkuhetkeksi voidaan kuitenkin laskea jo vuosi 1915, jolloin Albert Einstein julkaisi yleisen suhteellisuusteoriansa. Toisin kuin Newtonin staattinen maailmankaikkeus, Einsteinin maailmankaikkeus oli jopa hänen omaksi yllätyksekseen alati laajeneva. Pian myös kokeelliset havainnot todistivat samaa. Tämä tarkoitti väistämättä myös sitä, että jossain miljardien vuosien takaisen maailmankaikkeuden varhaisimmassa kehitysvaiheessa koko maailmankaikkeuden on täytynyt olla supistuneena äärettömän pieneen alkutilaan, niin sanottuun alkusingulariteettiin eli alkuykseyteen. Alkuykseyttä seurannutta laajenemisprosessia kutsutaan kosmiseksi inflaatioksi, jonka kuluessa kosmos järjestäytyi lopulliseen muotoonsa. Vasta kosmisen inflaation jälkeen seurasi varsinainen kuuma alkuräjähdys.

Kosmosta havainnoivat mittalaitteet ovat paljastaneet maailmankaikkeuden kaikilta suunnilta saapuvan hyvin tasalaatuista kosmista mikroaaltotaustasäteilyä. Tämä mikroaaltotausta toimii suorana todisteena noin 13,8 miljardia vuotta sitten alkaneesta maailmankaikkeuden nopeasta laajenemisvaiheesta. Kosminen taustasäteily onkin eräänlaista alkuräjähdyksen tuottamaa jälkihehkua, jota voidaan mitata ja analysoida nykyaikaisella tutkimusvälineistöllä. Se on nykykosmologian tärkein tiedon lähde ja koko alkuräjähdysteorian perusta. Se että kosminen mikroaaltotausta on lähes täysin samanlaatuista kaikkialla maailmankaikkeudessa voi olla seurausta ainoastaan siitä, että kauan sitten kaikkeus oli puristuneena hyvin pieneen tasalaatuiseen alkutilaan – aivan kuten myös Einsteinin suhteellisuusteoria ennustaa.

Tieteen ja teknologian kehityksen ansiosta näkökykymme ulottuu jo aivan maailmankaikkeuden alkuhetkiin; sen 13,8 miljardin vuoden takaista syntyhetkeä seuraaviin sekunnin triljoonasosiin saakka. Vaikka maailmankaikkeuden varsinaiseen alkusingulariteettiin liittyy vielä paljon käsittämätöntä ja selittämätöntä, kyetään kosmista inflaatiota ja kuumaa alkuräjähdystä kuitenkin ymmärtämään tieteellisellä tarkkuudella jo välittömästi ensimmäisistä sekunnin murto-osista alkaen.

Kun tutkijat kokoavat kaiken kosmisesta taustasäteilystä saamansa informaation yhteen, syöttävät sen tietokoneelle yhdessä tunnettujen luonnonlakien kanssa ja lähtevät juoksuttamaan aikaa taaksepäin, kykenevät he palaamaan ajassa aina maailmankaikkeuden alkuhetkiin saakka ja palauttamaan takaisin ne olosuhteet, jotka maailmankaikkeudessa vallitsivat ennen kuumaa alkuräjähdystä, alkuräjähdyksen hetkellä ja välittömästi sen jälkeen. Näin tutkijat ovat kyenneet selvittämään maailmankaikkeuden laajenemiselle johdonmukaisen ja tieteellisesti pätevän teoreettisen perustan, joka vastaa äärimmäisen tarkasti kokeellisia havaintoja. Lyhyesti kuvailtuna tapahtumat etenevät jokseenkin seuraavasti.

Kaikki saa alkunsa laskennallisesta alkuhetkestä, jolloin kaikki aine on puristuneena yhteen äärettömän pieneen matemaattiseen pisteeseen, josta käytetään nimitystä alkuykseys tai singulariteetti. Aivan singulariteettiin asti emme kuitenkaan voi palata, eikä aivan varmoja voida olla siitäkään, onko alkua todella koskaan ollut, vai onko jokin edeltävä tila ollut olemassa jo sitäkin ennen, sillä aivan alkuun saakka ei tieteen keinoin kyetä näkemään. Varmaa kuitenkin on, että maailmankaikkeus on ollut puristuneena äärimmäisen pieneen tilaan: noin biljoonasosaan protonin halkaisijasta. Tämä on varhaisin ajan hetki, jonne kykenemme tieteellisin keinoin näkemään.

Tässä äärettömän pienen mittaluokan kvanttimaailmassa maailmankaikkeuden muoto on vielä jokseenkin epämääräinen – kosmologit kuvailevat sitä usein muodoltaan ryppyiseksi – kunnes tapahtuu jotain, joka käynnistää niin sanotun kosmisen inflaation. Kosmisessa inflaatiossa maailmankaikkeus aloittaa äärimmäisen nopean laajenemisen, minkä seurauksena kaikkeuden läpimitta paisuu äärimmäisen pienestä alkutilasta ihmiselle huomattavan paljon helpommin käsitettäväksi, noin metrin suuruiseksi kuplaksi, muuttuen samalla olemukseltaan sileäksi ja pallomaiseksi.

Kosmisen inflaation aikana kaikkeus laajenee eksponentiaalisesti, eli kiihtyvästi kasvaen jopa triljoonia kertoja alkutilaansa suuremmaksi laajeten hetken jopa ylivalonnopeudella. Einsteinin suhteellisuusteorian mukaan mikään informaatio ei voi kulkea avaruudessa valoa nopeammin, mutta teoria ei estä avaruutta itseään laajenemasta valoa nopeammin.

Laajennuttuaan ylivalonnopeudella äärimmäisen pienestä alkutilasta läpimitaltaan noin metrin suuruiseksi palloksi, inflaatio eli laajeneminen loppuu. Tämän kosmisen inflaatiovaiheen aikana avaruuden ruttuinen muoto on tasoittunut ja muuttunut sileäksi, mutta ei kuitenkaan täysin sileäksi, vaan avaruuden rakenteeseen jää pysyvästi myös eräänlaisia pikkuruisia painaumia ja kohoumia jotka jäävät kosmisen järjestyksen pysyviksi ominaisuuksiksi ja jotka lopulta määräävät paitsi avaruuden rakenteen, myös siinä koettavat luonnonlait.

Inflaation loppuessa maailmankaikkeus on todella kylmä. Pallon sisälle muodostunut inflaatiokenttä pitää sisällään valtavan määrän epävakaata tyhjiöenergiaa ja on valmiina käynnistämään kuuman alkuräjähdyksen. Jo tässä vaiheessa on lyöty lukkoon tulevina vuosimiljardeina muodostuvan maailmankaikkeuden perusrakenne ja siinä vaikuttavat luonnonlait. Kaikki se on jo tässä vaiheessa tallennettuna tuon läpimitaltaan noin metrin suuruisen pallomaisen kosmoksen rakenteeseen. Niinpä maailmankaikkeuden kohtalo on laajalti sinetöity jo ennen varsinaista kuumaa alkuräjähdystä.

Tämä hetki, jolloin koko maailmankaikkeuden rakenne ja luonnonlait ovat jo muuttumattomasti määräytyneet, mutta jona varsinainen kuuma alkuräjähdys ei vielä ole alkanut, on puhtain saavutettavissa oleva kuvaus niin sanotusta kosmisesta järjestyksestä. Kaikki mitä kuuman alkuräjähdyksen jälkeen tapahtuu, on eräänlaista kosmisen järjestyksen ulosvirtausta ajassa ja tilassa: välttämättömyyden lakien sanelemaa kosmisen järjestyksen ajallista ilmentymää materiaalisessa maailmankaikkeudessa. Niinpä kosminen järjestys on tässä mielessä enemmän totta kuin mikään, mitä sen jälkeen tapahtuu.

Kosmos on ikuisesti aistiemme ulottumattomissa, mutta kykenemme silti hahmottamaan sen olemuksen ja muodon järkemme keinoin. Jos tahdomme antaa kosmoksen hahmosta – siis tuosta korkeammasta, yliaistillisesta ja abstraktista todellisuuden tasosta – jonkinlaisen konkreettisen kuvauksen, voimme nyky-kosmologien tavoin kuvailla sitä olemukseltaan sileäksi ja pyöreäksi, läpimitaltaan noin metrin suuruiseksi pallomaiseksi hahmoksi, jonka sisäiseen rakenteeseen on ohjelmoitu koko maailmankaikkeuden käsikirjoitus.
” (…) aivan maailmanaikamme alussa inflaation suunnaton energia puhalsi silmänräpäyksessä protonin säteen biljoonasosan suuruisesta alueesta karkeasti metrin kokoisen pallon. Tästä metrisestä pallosta sikisi meille nyt näkyvä maailmankaikkeus.” (…) ”maailmankaikkeus oli kuuman alkuräjähdyksen käynnistyessä osapuilleen metrin kokoinen kupla.”
– Kosmologian professori Kari Enqvist, Ensimmäinen sekunti, WSOY, 2014.
Mainittakoon jo tässä yhteydessä, että kun esisokraatikot kuvailivat yli 2 500 vuotta sitten maailmankaikkeuden korkeinta totuutta, lakia ja järjestystä, antoivat he kaikki siitä hyvinkin samansuuntaisen kuvauksen. Myös heidän kuvauksissaan korkein totuus on ajattomasta ykseydestä noussut pyöreä ja pallomainen hahmo, joka kätkee sisäänsä korkeimman lain ja järjestyksen. Paneudumme esisokraatikkoihin yksityiskohtaisemmin hieman tuonnempana.

Kuumaa alkuräjähdystä seuraavat vuosimiljardit eivät kosmologien perspektiivistä nähtynä pidä sisällään enää mitään uutta ja yllättävää. Kaikki toimii tästä eteenpäin kosmisen järjestyksen ja sen määräämien välttämättömyyden lakien sanelemana. Kosmologien leikkisää sisäpiirivitsiä lainatakseni: ”Ensimmäisen sekunnin jälkeen maailmankaikkeudessa ei ole tapahtunut enää mitään mielenkiintoista”. Kaikki kaikkeuden olemassaolon kannalta oleellinen tapahtuu jo ensimmäisen sekunnin aikana – tarkalleen ottaen ensimmäisen sekunnin varhaisimpien murto-osien aikana – jolloin määräytyvät lopullisesti kaikki ajattomat luonnonlait.

Eikö siis myös kosmisella järjestyksellä ole tällöin syntyhetkensä? Tavallaan on, mutta puhuttaessa kosmoksen järjestäytymisestä, ei voida kuitenkaan puhua ajallisesta syntymästä. Kosmoksen järjestäytyminen tapahtuu kosmisen inflaation yhteydessä, eli ennen kuumaa alkuräjähdystä, joka vasta varsinaisesti käynnistää ajan ja tilan, joten kosmoksen järjestäytymistä ei voida laskea ajalliseksi syntymäksi. Kosmos ei synny ajassa ja tilassa, vaan järjestyy sitä valmistelevassa esivaiheessa. Kosminen järjestys ei ole osa aikaa ja tilaa, vaan pikemminkin määrittää ja asettaa kaikki ajan ja tilan asetukset. Samalla meidän on kuitenkin todettava, ettei kosminen järjestyskään ole vielä korkein totuus, vaan vielä kosmoksenkin yläpuolella täytyy olla jokin käynnistävä ja järjestävä periaate, joka nostaa kosmisen järjestyksen ajattomuudesta ja määrittää sen ajalliset asetukset. On yhdentekevää, kutsummeko sitä jumalaksi, äärettömäksi älykkyydeksi, järjestäväksi periaatteeksi, absoluutiksi vai joksikin epämääräiseksi kvanttiheilahteluksi, sillä mikään nimi tai määritelmä ei tee sille oikeutta.

On myös täysin mahdollista, että on olemassa äärettömän monta maailmankaikkeutta, joissa jokaisessa vaikuttaa oma kosminen järjestyksensä. Silti myös kaikkien niiden yläpuolella on lopulta yksi ja sama järjestävä periaate; yksi ja sama absoluutti. Niinpä aina kun absoluutti kohoaa itsetietoisuuteen ja riisuu yltään kulloisenkin ajallisen naamionsa, on tuo itsetietoisuuden saavuttanut olento aina perimältään yksi ja sama 'minä olen' -tietoisuus, jonka perimmäinen luonne ja olemus pysyvät ikuisesti tyhjentymättömänä mysteerinä. On vain yksi 'minä olen'.

Absoluutin ikuisesti saavuttamattoman luonteen vuoksi emme voi koskaan saavuttaa lopullista totuutta. Lopullinen totuus on ikuinen mysteeri, joka henkisellä tasolla palautuu lopulta aina itseemme: ajattomaan ja käsittämättömään alkuperäämme ja olemukseemme. Fyysisen todellisuuden tasolla meidän on tyydyttävä korkeimpaan saavutettavissa olevaan totuuteen todellisuudesta: kosmiseen järjestykseen ja sen matemaattisina luonnonlakeina ilmenevään logokseen. Koska miljardit vuodetkaan eivät ole kyenneet vaikuttamaan näihin kuumaa alkuräjähdystä edeltäneisiin luonnon lakeihin ja periaatteisiin, voimme hyvällä syyllä kutsua niitä ajattomiksi.

Kaikki ajassa ja tilassa havaittava on lähtöisin kosmisesta perusjärjestyksestä ja kosminen järjestys puolestaan absoluutista. Kaiken käsittävä ykseys muodostaa näin kolminaisuuden – ykseyden kolmiyhteyden – jolla on selkeä sisäinen arvojärjestyksensä: kosmos tulee ennen kaaosta ja absoluutti ennen kosmosta. Kaiken käsittävä universaali ykseys kattaa siis varsin luonnollisella tavalla kolme erilaista totuuden, tiedon ja ymmärryksen tasoa: absoluutin, kosmoksen ja kaaoksen.

Mutta mistä tarkalleen ottaen johtuu, että totuus sinänsä – absoluutti itse – pysyy ihmiselle ikuisesti saavuttamattomana, käsittämättömänä ja määrittelemättömänä? Päästäksemme pureutumaan asian ytimeen, tulee meidän lähestyä tätä kysymystä tiedemaailman suurimman ratkaisemattoman mysteerin kautta.

Kaikesta luonnontieteellisestä edistyksestä ja ymmärryksestä huolimatta tutkijat ovat yhä edelleen lähtöruuduissa sen suhteen, mitä varsinaiseen biologiseen elämään ja sen ilmestymiseen tulee. Elämä ja sen ilmentämä tietoisuus ja evoluutio ovat näet jotain, jota yksikään ajaton luonnonlaki ei kykene ennustamaan, saati selittämään.


56. Tietoisuus ja aivot



Tässä ajassa tiedeyhteisön lähtökohtaisena oletuksena on, että tietoisuus syntyy siellä missä tiedostetut kokemuksetkin, eli aivoissa. Tietoisuuden syntypaikkaa ei kuitenkaan olla pystytty paikallistamaan mihinkään tiettyyn aivojen osaan. Vaikka tutkijat tuntevatkin tarkoin aivojen eri osat ja ovat pystyneet nimeämään täsmällisesti mikä aivojen osa vastaa kunkin aistiärsykkeen, kokemuksen tai tunteen käsittelystä, ei mistään kuitenkaan löydy minkäänlaista merkkiä sellaisesta aivojen toiminnallisuudesta, joka keskittyisi varsinaisen tietoisuuden tuottamiseen. Vaikka tiede on opettanut meille paljon mielenkiintoisia ja hyödyllisiä seikkoja aivojen toiminnasta etenkin viimeisten vuosikymmenten kuluessa, ei varsinainen tietoisuuden tutkimus ole kuitenkaan edistynyt käytännössä lainkaan.

Vallalla on karkeasti ottaen kaksi kilpailevaa näkemystä, joista pinnallisempi ja tässä ajassa mahdollisesti jopa vallitsevampi näkemys ehdottaa, ettei aivojen toimintaan ja tietoisuuden luonteeseen liity mitään mekaanista laskentaa kummallisempaa, ja että luomalla alati tehokkaampia prosessoreita ja kehittämällä keinoälyä onnistumme ennen pitkää luomaan myös koneista aidosti tiedostavia olentoja.

Edeltävää huomattavasti henkisempi näkemys nousee olemassaolon mysteeriulottuvuudesta syvällisenä ymmärryksenä siitä, ettei elävien olentojen tietoisuudessa suinkaan ole kyse pelkästä mekaanisesta laskennasta, vaan että jokainen elävä olento saa tietoisuuden valonsa suoraan absoluutista, siis elämänlähteestä itsestään, joka on potentiaaliltaan ääretön ja luonteeltaan kahlitsematon, ja joka tulee aina peittymään suurenmoisen mysteerin huntuun. Mikään mekaaninen koneisto ei kykene koskaan kytkeytymään varsinaiseen elämänlähteeseen. Niinpä kone tulee aina pysymään vain koneena ja koneen ilmentämä tietoisuus pelkkänä tietoisuuden illuusiona.

Vaikka kone päihittääkin ihmisen mennen tullen tiedon prosessoinnin tehokkuudessa ja tarkkuudessa, puuttuu siltä kuitenkin kaikille eläville olennoille luontainen kytkös varsinaiseen elämänlähteeseen, mistä syystä kone ei voi koskaan olla – saati kokea olevansa – aidosti elossa. Niinpä se ei myöskään voi kokea elävää yhteyttä universaaliin älykkyyteen tai saada välähdyksenomaisesti uusia ideoita ikään kuin ylhäältä annettuna, vaan on ikuisesti tuomittu pelkkään mekaaniseen päättelyyn pelkän kuolleen informaation pohjalta. Kone on mitä mainioin väline totuudellisen ihmisen käytössä, mutta liikaa sen varaan ei kuitenkaan kannata laskea.

Koneesta ei siis voi koskaan tulla täysin ihmisen kaltaista, kuten myöskään ihmisestä ei voi koskaan tulla täysin koneen kaltaista. Lähelle voidaan tosin päästä puolin jos toisin. Kone voi luoda hyvinkin aidon tuntuisen illuusion tiedostavasta olennosta, samoin kuten on myös mahdollista, että vahvasti ajan henkeen; ajalliseen identiteettiin, ajalliseen kulttuuriin, ajalliseen uskontoon tai ajalliseen ideologiaan samaistuminen voi peittää puhtaan inhimillisen tietoisuuden valon loisteen ihmisessä niin täysin, että hän vaikuttaisi olevan tyystin vailla inhimillistä myötätuntoa ja henkistä lämpöä – kuin elävä kuollut. Mutta toisin kuin koneella, ihmisellä on kuitenkin aina mahdollisuus herätä.

Siinä missä ihmisellä on mahdollisuus herätä syvästäkin tiedostamattomuuden unitilasta, ei koneella tätä mahdollisuutta ole. Älykkäinkään älylaite ei ole viimekädessä mitään muuta kuin pelkkä mekaaninen laskukone.

Syy siihen, miksi emme kykene ratkaisemaan tietoisuuden ja elämänvoiman arvoitusta tieteellisesti, löytyy tietoisuudesta itsestään – elämän ja olemassaolon perimmäisestä mysteeriluonteesta. Tietoisuus, joka tutkii elämänvoiman arvoitusta, on elimellisesti samalla tasolla tutkimuskohteensa kanssa, ja on näin ollen ikuisesti oman perspektiivinsä varjossa: oman näköalansa ulottumattomissa. Tästä syystä tietoisuus ei kykene koskaan saamaan suoraa todistusta itsestään.

Tietoinen elämänvoima joka tutkii tietoista elämänvoimaa on kuin silmä, joka yrittää katsoa suoraan itseensä. Vaikka silmä kykeneekin näkemään kaikki itsensä ulkopuoliset esineet ja asiat, ei se kuitenkaan koskaan voi nähdä suoraan itseään. Se on kuin vaaka, joka kykenee punnitsemaan kaikki itsestään irralliset esineet, mutta joka ei koskaan voi punnita itseään. Se on kuin veitsi, joka kykenee leikkaamaan kaikkea itsensä ulkopuolista, mutta joka ei koskaan voi leikata itseään. Se on kuin pinsetti, joka kykenee tarttumaan kaikkiin itsensä ulkopuolisiin esineisiin, mutta joka ei koskaan voi tarttua itseensä. Niinpä myöskään se, joka kykenee tunnistamaan kaaoksen keskeltä kosmoksen ajattomat lainalaisuudet ja joka järjestää ne matemaattisten yhtälöiden muotoon, ei kykene koskaan täysin käsittämään järjestäjää itseään, sillä hän itse on pohjimmiltaan juuri tuo järjestävä tietoisuus, joka on ikuisesti oman perspektiivinsä ulottumattomissa.

Ymmärtäessämme tämän, alamme ymmärtää myös sitä, miksi aistitodellisuuden täytyy olla dualistinen. Jonkinlainen harhautus näet vaaditaan, jotta absoluutti – joka perimältään on ääretön ykseys – voisi uskottavasti kokea itse itseään. Harhautus on välttämätön osa olemassaolon kokemusta ja tuon harhautuksen on oltava lähes täydellinen – muuten se ei olisi uskottava. Jotta ykseyden kokemus erillisyydestä voisi olla mahdollinen, on luotava lähes täydellinen yksilöllisyyden ja erillisyyden illuusio. Niinpä on luotava aika ja tila, jossa yksilöitynyt ja oman alkuperänsä unohtanut tietoisuuden kipinä voi kokea lähes täydellisen erillisyyden illuusion olematta silti kuitenkaan koskaan aidosti erillään ykseydestä.

Vaikka totuus sinänsä on korkein hyvä, täytyy harhautuksen tarjota mahdollisuus myös äärimmäiseen pahuuteen. Muuten illuusio ei olisi täydellinen. Ilman dualismin muodostamaa kontrastia ja sen synnyttämää perinpohjaisen harhautuksen läsnäoloa, ei yksi ajaton tietoisuus voisi kokea itse itseään. Kokemus ilman kontrastia olisi kuin valkealla liidulla valkealle lakanalle kirjoittamista. Mitä tietämistä, tekemistä tai kokemista kaikkitietävällä absoluutilla olisi ilman harhautuksen, ajan, unohduksen ja epätietoisuuden läsnäoloa? Oivaltaminen, oppiminen ja tietäminen edellyttävät aina lähtökohtaista epätietoisuutta.

Jo aivan pienet lapset pitävät piilosilla olosta; etsimisen ja löytämisen ilosta ja jännityksestä. Jokseenkin samanlainen piilosilla olo on käynnissä myös tietoisuuden korkeimmilla tasoilla, joskin tässä tapauksessa etsijä ja esittävä ovat perimältään yksi ja sama. Kun etsittävä löytyy, etsijä katoaa ja kahdesta tulee yksi. Seikkailu ei kuitenkaan lopu tähän. Päin vastoin. Tästä oivalluksesta ihmisen tarina todella vasta alkaa.


57. Elämänvoima: voima yli kosmisen järjestyksen


Nykyaikainen tieteellinen maailmankatsomus näkee aistein havaittavan maailmankaikkeuden kaoottisten ja sattumanvaraisten luonnonvoimien temmellyskentäksi, mikä tekee sen keskellä kehittyneestä huikean monimutkaisesti järjestäytyneestä biologisesta elämästä kaikki luonnonlait kumoavan poikkeuksen. Ajallisin silmin katsottuna biologinen elämä on kaaoksen voimien keskellä yleisen järjestyksen rikkova anomalia, jonka ilmestymistä ja olemassaoloa mikään tunnettu luonnonlaki ei selitä eikä ennusta.

Elämä ilmentää jo aivan alkeellisimmissakin elämänmuodoissa valtavan monimutkaista järjestystä silläkin uhalla, vaikka älyttömässä, tiedostamattomassa ja sokean sattuman täyteisessä maailmankaikkeudessa järjestyksellä ei pitäisi olla mitään lisäarvoa epäjärjestykseen verrattuna. Pikemminkin päin vastoin: luonnontieteellinen tutkimus on osoittanut, että näkyvä maailmankaikkeus ja kaikki tuntemamme luonnonlait tukevat kaikin tavoin entropiaa, eli alati lisääntyvää hajetta ja epäjärjestystä, eikä ainoatakaan sellaista luonnonlakia tai luonnollisten lakien muodostamaa mekanismia tunneta, joka selittäisi korkeasti järjestäytyneiden, tietoisten ja älykkäiden biologisten elämänmuotojen syntymän ja kehityksen. Silti biologista elämää kuitenkin esiintyy ja on olemassa. Mistä oikein on kysymys?

Jokainen elollinen olento ilmentää luonnontieteelle selittämätöntä, näkymätöntä ja tuntematonta voimaa, joka yksilöi sen tarkkarajaiseksi yksilölliseksi organismiksi ja estää entropian lakeja toimimasta tuon voimakentän vaikutuspiirissä. Kutsumme tätä näkymätöntä voimaa elämänvoimaksi.

Elämänvoima ilmenee elämänmuodoissa paitsi tietoisuutena, myös huikean korkealuokkaisena älykkyytenä, sillä se kykenee muodostamaan pienen pienistä aineen osasista valtavan nerokkaita ja monimutkaisia biokemiallisia rakenteita, jotka oppivat paitsi säilömään informaatiota, myös monistamaan ja siirtämään sitä eteenpäin sukupolvelta toiselle, vieläpä kaiken aikaa uudistuen, kehittyen ja jalostuen entisestään. Tämän älykkään elämänvoiman täytyy olla jatkuvasti tietoinen paitsi sisäisesti kaikkien solujensa tilasta, myös kehonsa ulkopuolisen ympäristön tilasta, sillä jos jokin uhkaa järkyttää organismin sisäistä tai ulkoista hyvinvointia, täytyy sen osata puolustautua tai vaihtaa sijaintiaan kyetäkseen ylläpitämään elämälle suotuisat olosuhteet vallitsevina myös jatkossa. Tämänkaltainen havainnointi- ja säätelymekanismi on merkki havainnoivasta tietoisuudesta ja sellainen on jokaisessa elämänmuodossa aina läsnä riippumatta sen kehitystasosta.

Kaikki tunnettu elämä muodostuu soluista. Solu on eräänlainen elämän perusyksikkö maapallolla. Alkeellisimpia eläviä olentoja ovat yksisoluiset bakteerit, joita mahtuu useita satoja tuhansia yksilöitä tämän tekstin yhden pisteen suuruiselle alueelle. Pienuudestaan huolimatta jokainen niistä on erillinen ja yksilöllinen eliö, jolla on oma aineenvaihdunta ja joka voi aistia, liikkua, lisääntyä ja kehittyä itsenäisesti. Jokaista yksisoluista olentoa ympäröi solukalvo, joka erottaa eliön ympäristöstään ja muodostaa tarkkarajaisen suojatun ympäristön – eräänlaisen mikrokosmoksen – kaaoksen keskelle. Solun sisällä elämä voi ilmentää korkeampaa järjestystä paikallisesti ja ylläpitää elämälle suotuisia olosuhteita ulkopuolella vallitsevasta kaaoksesta huolimatta.

Elämänvoima on ainoa aistitodellisuudessa havaittava voima, joka kykenee uhmaamaan kaaoksen ja entropian valta-asemaa ajassa ja tilassa. Niin kauan, kun elämänvoima on biologisessa olennossa läsnä, kumoaa sen vaikutus kaikki entropian lainalaisuudet, mutta välittömästi sillä hetkellä, kun elämänvoima poistuu biologisen organismin ruumiista, alkaa ruumis hajota entropian lakien vaikutuksesta. Elämänvoima kykenee kumoamaan entropian universaalit lainalaisuudet pelkällä läsnäolollaan omalla vaikutusalueellaan ja korvaamaan ne paikallisesti korkeammalla järjestyksellä ja älykkyydellä – mikä on jo sinänsä suora merkki elämänvoiman kaaosta korkeammasta alkuperästä.

Elämänvoiman vaikutusalue on tarkkarajainen. Yksisoluisten olentojen tapauksessa se rajautuu yksisoluisen olennon solukalvoon. Monisoluisten olentojen tapauksessa elämänvoiman vaikutusalue käsittää lukemattomista yksittäisistä soluista koostuvan olennon koko kehon. Jokin aineen rakenteessa tiedostaa kuulumisensa tai kuulumattomuutensa elämänvoiman vaikutuspiiriin. Mikäli yksittäinen aineen osanen kuuluu elämänvoiman vaikutuspiiriin, eivät kaikkeudessa vallalla olevat entropian lainalaisuudet enää päde siihen, vaan ne korvautuvat paikallisesti elämänvoiman ylläpitämällä korkeammalla järjestyksellä ja älykkyydellä.

Mistä tämän kaltainen tieteelle näkymätön tietoinen elämänvoima sitten voi olla peräisin? Mistä voi olla peräisin voima, joka kykenee paikallisesti kumoamaan jopa kosmisen järjestyksen piiriin kuuluvat entropian ajattomat lainalaisuudet ja luomaan materiasta korkeasti järjestyneitä, korkeaa tietoisuutta, älykkyyttä ja henkisyyttä ilmentäviä biologisia olentoja, joiden korkeimmat ilmentymät, ihmiset, kykenevät kohoamaan jopa itsetietoisuuteen asti ja ilmentämään tuota samaa korkeampaa kosmista järjestyksen- ja kauneudentajua myös omassa elämässään.

Tutkijat etsivät tietoisen elämänvoiman lähdettä hermostosta ja aivoista, mutta tietoinen elämänvoima ei rajoitu vain hermostoon – vaikka ilmeneekin ihmisaivojen kautta itsetietoisuutena. Tietoinen elämänvoima on vahvasti läsnä jo heti ensimmäisissä ja alkeellisimmissa elämänmuodoissa ja ilmenee lukemattomissa sellaisissakin biologisissa organismeissa, joilla ei ole käytännössä lainkaan aivosolukkoa tai hermostoa. Niinpä tietoinen elämänvoima ei ole vain pelkkä hermoston tuottama ominaisuus, vaan pikemminkin päinvastoin: tietoinen elämänvoima tulee ensin ja ohjaa myös biologisten olentojen hermoston kehitystä.

Elämän ja evoluution muodostama biologinen organismi on eräänlainen käyttöliittymä, jonka keinoin pisara järjestävän periaatteen elämänvoimaa ja tietoisuutta kytkeytyy osaksi aikaa ja tilaa. Mitä kehittyneempi biologinen käyttöliittymä, sitä suurempaa potentiaalia tietoinen elämänvoima kykenee ajassa ja tilassa ilmentämään. Ihmisessä tietoinen elämänvoima kykenee nousemaan oman ajallisen, tilallisen ja kulttuurillisen identiteettinsä yläpuolelle ja saavuttamaan ajattoman näkijän perspektiivin – mikä myös on korkein saavutettavissa oleva henkinen perspektiivi. Tähän palaamme tarkemmin myöhemmin.

Yhdessä kaikki elolliset olennot muodostavat maapallon pinnalle niin sanotun elämänkehän, joka on kaikkien yksilöllisten ja toisistaan erillisten elämänmuotojen muodostama tasapainoinen kokonaisuus. Kokonaisuutena se toimii täydellisessä sisäisessä harmoniassa kuin yksi elollinen organismi. Se sallii jopa ihmisen poistua hetkellisesti tästä tasapainotilasta saavuttaakseen vieläkin korkeamman tasapainotilan ja harmonian.

Elämän alkeellisimmilla tasoilla monet alkukantaiset bakteerit ja eliöt voivat olla jopa tuhansia kertoja yksittäisiä aivosoluja pienempiä ja yksinkertaisempia. Silti ne ovat elollisia olentoja, jotka ovat varsin tietoisia omasta kehostaan ja ulkoisesta ympäristöstään. Lajikokonaisuutena ne täyttävät kriittistä tehtävää koko planetaarisen ekosysteemin kannalta esimerkiksi ylläpitämällä maaperän uusiutumiskykyä ja elinvoimaisuutta, tasapainottamalla äärimmäisen tärkeää ja monimutkaista meriekosysteemiä, tai vaikkapa vain edesauttamalla kaikkien elollisten olentojen kehojen ruumiinsisäisessä ekosysteemissä muun muassa ruuansulatusta ja ravintoaineiden imeytymiskykyä.

Yksisoluiset eliöt muodostavat perustan kaikelle elämälle maapallolla. Ilman yksisoluisia eliöitä kaikki elämä maapallolla lakkaisi. Niinpä jo pienistä pienimmät ja yksinkertaisimmat eliöt ilmentävät kaikessa olemisessaan ja tekemisessään saman aikaisesti paitsi alhaisempaa paikallista tietoisuutta ja älykkyyttä, myös kokonaisuutta ylläpitävää ääretöntä tietoisuutta ja älykkyyttä. Ne vastaavat paitsi pienimpien osakokonaisuuksien sisäisen tasapainon ja toimintakyvyn ylläpidosta, mutta auttavat osaltaan myös jokaista pienempää osakokonaisuutta liittymään osaksi yhtä suurta planetaarista ekosysteemiä ja sen korkeampaa tasapainoa ja älykkyyttä.

Kokonaisuutena maapallo on ikään kuin yksi valtava elollinen organismi, jonka elämänkehän tasapainon ylläpitäjinä erilaisilla bakteereilla, sienillä, levillä ja lukemattomilla muilla vastaavilla alemman tietoisuuden tason elollisilla organismeilla on aivan keskeinen merkityksensä. Kaikki ne toimivat yhden ja saman tietoisen elämänvoiman alaisuudessa, ja yhdessä ne muodostavat planeetan pinnalle tasapainoisena ja harmonisena kokonaisuutena toimivan elämänkehän.

Myös ihminen on osa tätä yhtä ja samaa kokonaisuutta – siitäkin huolimatta, vaikka ei itse sitä myöntäisikään. Myös ihminen ilmentää kaikessa olemisessa ja tekemisessä paitsi alhaisempaa ajallista ja paikallista tietoisuutta ja älykkyyttä – josta hän myös itse on varsin tietoinen – myös korkeampaa universaalia tietoisuutta ja älykkyyttä, jonka olemassaolosta hänen ei kuitenkaan tarvitse olla edes tietoinen ja jonka olemassaolon hän voi jopa kieltää. Näin korkeamman ajattoman itsetietoisuuden alapuolelle syntyy alhaisempi ajallisen itsetietoisuuden taso, jossa ajaton 'minä olen' saa ylleen ajallisen minuuden naamion.

Ajaton 'minä olen' tarvitsee ajallista minuutta ollakseen, kokeakseen ja toimiakseen ajassa ja tilassa, joten ajallisessa naamiossa ei sinänsä ole mitään pahaa tai väärää. Ruumiillinen hahmo ja ajallinen identiteetti ovat välttämätön osa olemassaolon kokemusta. Ajallinen minuus täytyy kuitenkin osata tiedostaa ja tunnistaa alemmaksi minuudeksi, jottei ajallinen minuus ja siihen kuuluva alhaisempi älykkyys saisi ylivaltaa ajattoman minuuden ja ajattoman älykkyyden ohitse. Ihmisen täytyy tiedostaa ja tunnistaa oma todellinen alkuperänsä, ettei ajallinen saisi ylivaltaa ajattoman ohi, ja ettei hän taantuisi alhaisemman olemassaolon tasolle.

Sekä ajalliseen että ajattomaan minuuteen viitataan termillä 'minä olen', mutta vain toinen näistä viittauksista osoittaa ajattomaan, persoonattomaan ja siten ainoaan todelliseen minuuteen. Vain todellinen 'minä olen' on yhtä kuin totuus ja elämä. Tuo toinen 'minä olen' on sen sijaan ajalle ja kuolemalle alisteinen – pelkkä hetkellinen aikaan, kulttuuriin ja geeneihin sidottu maski. On olemassa miljardeja kasvoja, mutta vain yksi ajaton elämänvoima.

Vain ajallinen 'minä olen' kykenee sellaiseen ylimielisyyteen, että se voi aidosti uskoa olevansa täysin irrallaan kokonaisuudesta; että se voi esimerkiksi uskoa voivansa parantaa maailmaa luomalla uutta lainsäädäntöä. Ihmisen ei kuitenkaan tarvitse yrittää parantaa maailmaa, vaan ainoastaan löytää oma luonnollinen paikkansa osana jo valmista ja täydellistä maailmaa – jolloin kaikki asettuu aivan itsestään kohdalleen.

Tätä aikaan sitoutuneen nykyihmisen on kuitenkin hyvin vaikea nähdä ja käsittää; että ihmiselle on sittenkin olemassa oma luonnollinen ja tasapainoinen paikkansa osana korkeampaa järjestystä; ettei hän olekaan kaikkeuteen vahingossa syntynyt ei-toivottu äpärälapsi, joka aina onnistuu vain sotkemaan ja pilaamaan kaiken. Kaikkea muuta. Pikemminkin hän on tuo tarinoiden ruma ankanpoikanen, syntyperältään uljas joutsen, joka vahingossa vain on eksynyt ankkaparveen. Löytääkseen oman paikkansa, ihmisen täytyy oivaltaa mikä on totta ja mikä harhaa, ja luopua sitten samaistumisestaan harhaan. Tämä on ainoa perille johtava tie. Ihmisen täytyy rakentaa todellisuuden ajattomalle perustalle ja lakata turvautumasta siihen, mikä ei alun alkujaankaan ollut koskaan totta.

Katkaistakseen negatiivisen kierteen, ihmisen on kohottava ajattomuuden perspektiiviin ja opittava tunnistamaan kaaosmielen mekanismit ja sen ylläpitämä alhaisempi älykkyys. On ensiarvoisen tärkeää tiedostaa, kuinka kaaosmieli toimii: kuinka se luo itse itseään vahvistavan, itse itsensä puolesta todistavan ja itse itsensä oikeuttavan noidankehän, joka jatkuvasti ja samanaikaisesti sekä ratkoo ongelmia, että synnyttää niitä lisää. Hetkellisestä ja paikallisesta edistyksestä huolimatta kaaoksen perustalle rakentunut kokonaisuus pysyy pohjimmiltaan epätasapainoisena ja korkeamman järjestyksen vastaisena niin kauan, kunnes ihminen oivaltaa, kuinka ratkaisevan tärkeää on erottaa ajallinen ajattomasta: kaaos kosmoksesta. Käytännössä tämä edellyttää ymmärrystä universaalista metafyysisestä perusjärjestyksestä.

Vasta kun ihminen on itse nähnyt ja ymmärtänyt kuinka ajallinen järjestys synnytetään, kuinka se ylläpitää itse itseään ja kuinka pitkälle sen lonkerot ulottuvat – voi ihminen myös ymmärtää, kuinka sen lumous on voitettavissa. Samassa hetkessä hän alkaa ilmentää ajassa ja tilassa viisautta, joka ei ole peräisin tästä maailmasta, vaan on yhtä ajattoman viisauden ja ajattoman totuuden kanssa.

Ajaton viisaus ei edellytä suurta tietomäärää saati erityistä lahjakkuutta. Pikemminkin se edellyttää kirkasta ja selkeää perspektiiviä, johon ajan sumeat mekanismit ja ajan utuinen älykkyys eivät enää ulotu. Tällöin ihminen ei puhu enää kuolleista käsin, vaan hän puhuu suoraan ajattomasta totuudesta käsin, jolloin myös hänen viisautensa on ajatonta, elävää ja ikivihreää.

Nykypäivänä jopa monet tieteen korkeimmista auktoriteeteistä ylläpitävät ja vahvistavat omalta osaltaan – joskin tiedostamattaan – ihmisen kaaosmieltä vahvistavaa kertomusta. Kertomukseen kuuluu, että biologinen elämänvoima on pelkkä ajallinen ilmiö, joka syntyi kaoottisen maailmankaikkeuden keskelle sokean sattuman seurauksena tyystin vailla korkeampaa tarkoitusta. Tämä ajattelu ilmentää paitsi omalle ajallemme tyypillistä henkistä näköalattomuutta, myös ymmärtämättömyyttä universaalien voimien välillä vallitsevasta luonnollisesta arvojärjestyksestä.

Todellisuuden metafyysisen perusrakenteen ja sen sisäisen hierarkian sisäistäminen säästää meidät monilta ajattelun harhapoluilta. Tähän ajattomaan ymmärrykseen kuuluu muun muassa ymmärrys siitä, ettei kaaos yksin voi koskaan tuottaa mitään korkeasti järjestäytynyttä – kaikkein vähiten elämää. Kaaos on järjetön ja mieletön voima, joka kykenee ainoastaan hajottamaan, purkamaan, tasoittamaan ja mitätöimään kaiken, mikä sen tielle osuu. Kaaoksen yläpuolella (tai perustana) vaikuttaa kosmos, joka on korkeasti järjestäytynyt, mutta ei sekään vielä tietoinen ja luova voima sinänsä.

Mikäli maailmankaikkeudessa ilmenee jotain sellaista, kuin korkeaa järjestäytyneisyyttä ilmentävä biologinen elämä ja sen ilmentämä tietoinen ja järkiperäinen elämänvoima, joka myös omassa elämässään ilmentää monin eri tavoin korkeampaa henkistä kauneuden ja loogista järjestyksen tajua, täytyy sellaisen alkuperä löytyä silloin metafyysisen järjestyksen korkeimmalta tasolta, eli järjestävästä ja tietoisesta periaatteesta itsestään: absoluutista.

Monet puhuvat elämän synnystä, mutta termi on harhaan johtava, sillä synty viittaa aina ajalliseen alkuperään ja ajalliseen kehityskaareen. Elämänvoimalla ei kuitenkaan ole ajallista alkuperää, sillä se on lähtöisin suoraan absoluutista – korkeimmasta periaatteesta. Niinpä puhtaalle elämänvoimalle ei voida määritellä sen enempää syntyhetkeä kuin kehityskaartakaan. On olemassa vain läpimurron hetki; hetki jona korkeampi elämänvoima teki läpimurron aikaan ja tilaan ja aloitti biologisten elämänmuotojen evoluution. Biologiselle evoluutiolle voidaan kyllä määrittää oma syntyhetkensä ja kehityskaarensa ajassa, mutta ei elämälle sinänsä. Elämä kuuluu ajattomuudelle ja on ikuista.

Vaikka biologiset elämänmuodot kehittyvätkin jatkuvasti biologisen evoluution seurauksena, ei elämänvoima itsessään kuitenkaan kehity, sillä eihän ääretön ja ikuinen voi mitenkään muuttua yhä äärettömämmäksi tai ikuisemmaksi. Absoluutin perusolemus on ajaton ja rajaton. Biologisten elämänmuotojen puitteissa se kuitenkin voi kokea itseään ajallisena, rajallisena ja kehittyvänä, jolloin vain pieni murto-osa sen rajattomasta potentiaalista pääsee esiin. Voimakkaan unohduksen ja erillisyyden myötä syntyy rikas kokemus. Näin absoluutti, eli tietoinen elämänvoima, kokee itse itseään unohduksen kautta – sillä mitäpä muutakaan ykseys voisi lopulta kokea, kuin itse itseään. Niinpä aika ja ajan luoma harhautus ovat aivan keskeinen osa luomakuntaa ja sen metafyysistä perusjärjestystä. Myös harhautus palvelee viime kädessä yksin totuutta.

Puhdas elämänvoima on jokaisen elollisen olennon puhtain ja ajattomin perusolemus. Ihmisessä pisara järjestävän periaatteen tietoisuutta, elämänvoimaa ja älykkyyttä tulee tietoiseksi itsestään ajassa ja tilassa. Ihmisessä tuo jokin määrittelemätön kaikessa läsnä oleva, kaikkea ohjaava ja kaiken takana vaikuttava universaali elämänvoima ja älykkyys, jota kaikki elämä, kaikki luonnonlait, koko maailmankaikkeus ja kaikki maailmankaikkeuden mekanismit sattuma mukaan lukien perimältään ilmentävät, syntyy itsensä sisälle, kohoaa itsetietoisuuteen ja alkaa tarkastella itseään ikään kuin itsensä sisältä käsin.

Aikaan sidotuista ehdollistumista vapautunut ihmistietoisuus ilmentää elämänvoimaa, järkeä ja tietoisuutta puhtaimmillaan; sitä samaa tietoista elämänvoimaa ja älykkyyttä, joka saattoi alkuun kosmisen inflaation ja käynnisti kuuman alkuräjähdyksen; joka järjesti luonnonlait; jonka asettama fysikaalinen todellisuus ulottuu alkeishiukkasmaailman metrin triljoonasosasta koko universumin sataan tuhanteen triljoonaan kilometriin; joka organisoi materian galaksijoukoiksi, galakseiksi, aurinkokunniksi ja planeetoiksi; joka näennäisen sattuman suosiollisella avustuksella käynnisti juuri tällä planeetalla biologisen elämän evoluution luoden alustan tietoisuudelle kehittyä ja kohota.

Tämän evoluution tuloksena pienen pieni pisara tuota samaa maailmankaikkeuden mekanismin luovuutta, älykkyyttä, järkeä ja tietoisuutta tarkastelee, tutkiskelee ja pohdiskelee nyt itse itseään ja omaa asemaansa maailmankaikkeudessa oman yksilöityneen ajallisen ja materiaalisen perspektiivinsä kautta ihmisen muodon ottaneena ja oman alkuperänsä unohtaneena. Kaikki tämä tapahtuu hyvin tarkasti mikro- ja makrotodellisuuden keskivaiheilla, suurin piirtein metrin kokoluokassa. Ihminen on kosmoksen kaunistus – sen kirkkain ja kaunein helmi – mutta päästäkseen loistamaan täydessä kirkkaudessaan, täytyy sen ensin vapautua ja puhdistautua ajasta.

Puhtain olemuksemme on korkein totuus, mutta ajallisen ja materiaalisen maailman harhautuksesta johtuen olemme erehtyneet samaistumaan kaaokseen ja oppineet pitämään aikaa ja kaaosta kotinamme. Kaaos ei kuitenkaan ole todellinen kotimme. Kaaokseen samaistuminen tekee meistä vain totuudesta eksyneitä, ja totuudesta eksyminen sitoo meidät kärsimykseen. Vasta kun tiedostamme oman ajattoman alkuperämme ja ymmärrämme erottaa ajattoman ajallisesta kaikilla elämän osa-alueilla, voimme perustaa yhteiskuntamme aidosti ajattomalle perustalle ja vapautua paljosta turhasta kärsimyksestä. Siihen saakka elämme kuitenkin ajalle ja kaaokselle alisteisina.

Ihmisen fysiologia mahdollistaa tietoisuuden kohoamisen ajallisten ilmiöiden keskeltä niiden tarkastelijaksi. Ihmisyys tarjoaa tietoiselle elämänvoimalle paitsi itsetietoisuuden, myös ajattoman näkijän perspektiivin. Teorian muodostamiseen tarvitaan näet aina varsinaista ilmiötä korkeampi perspektiivi.

Se minkä pystymme näkemään – sitä emme ole. Niinpä perusolemuksemme ei voi olla mitään aikaan sidottua, sillä kaiken aikaan sidotun kykenemme näkemään. Nimenomaan juuri kykymme tiedostaa oma ajallinen, tilallinen, persoonallinen, kulttuurillinen ja geneettinen identiteettimme osoittaa, ettei mikään edellä mainituista ole perimmäinen olemuksemme, sillä kaiken tämän me kykenemme näkemään vieläkin korkeammasta perspektiivistä käsin. Oma todellinen olemuksemme on jotain joka näkee, mutta jota itseään ei voi nähdä, käsittää tai määritellä.

Myös teoria-sanan alkuperä on kreikan näkemistä kuvaavassa sanassa theoria ja viittaa juuri ajattomaan näkijään: kykyymme nousta ajan ja tilan yläpuolelle, ja hahmottaa kokonaisuus ajattoman näkijän perspektiivistä käsin. Platonin sanoin: ”Jos tahdomme saavuttaa puhdasta tietoa jostakin, meidän on vapauduttava ruumiista ja katsottava asioita vain sielullamme”.

Sekä itämaisen että länsimainen hengen- ja tieteenfilosofian perusta lepää siinä henkisessä perusoivalluksessa, ettei ihminen ole perimältään yhtä kuin aineellinen ruumiinsa, ajallinen identiteettinsä tai ympäröivä kulttuurinsa, vaan hän voi nousta niiden kaikkien yläpuolelle ja saavuttaa ajattoman ja ehdollistumattoman näkijän perspektiivin. Myös muinaisen mysteeritradition välittämä ymmärrys itsetuntemuksen tärkeydestä – 'gnōthi seauton' : tunne itsesi – viittaa juuri tähän persoonattomaan, identiteetittömään, määrittelemättömään ja näkymättömään näkijään, joka on paitsi korkein ja todellisin olemuksemme: yksi, ainoa, ajaton, kuolematon ja persoonaton yhteinen nimittäjämme (sole : soul : ainoa : puhdas : ainosyntyinen : neitseestä syntynyt) - myös kaiken todellisen tiedon ja henkisen viisauden lähtökohta ja perusta.

Jokainen ihminen on perimältään puhdas ja ainosyntyinen, sillä jokainen ihminen on yhden ja saman ajattoman elämänvoiman ilmentymä ajassa ja tilassa. Jokainen ihminen kuitenkin myös kokee henkisen kuoleman saadessaan kasteen aikaan ja tilaan: syntyessään ajalliseen kehoon, sekä omaksuessaan ajallisen kielen ja kulttuurin. Vain aika ja ajalliseen identiteettiin ehdollistuminen erottaa meidät totuudesta ja tekee meistä kuolleita. Niinpä ihmisen on aikuistuttuaan synnyttävä henkisesti uudelleen: hänen on tiedostettava ajan ja tilan harhautus ja uudistettava yhteytensä ajattomuuteen. Tästä syystä ajaton viisaus on kaikkina aikoina painottanut nimenomaan ihmisen ajattoman olemuksen tärkeyttä ajallisen identiteetin sijaan.

Aika sitoo meidät alhaisempaan älykkyyteen, joka ylläpitää maailmassa kärsimystä vahvistaen ja ruokkien jatkuvasti itse itseään erilaisten aikaan sidottujen yhteiskunnallisten käsitteiden ja mekanismien kautta. Aika muodostaa taikapiirin, jonka harhautus on kyettävä tunnistamaan selkeästi, ja jonka yläpuolelle ihmisen on kyettävä nousemaan päästäkseen pois kaaoksen muodostamasta ikuisesta noidankehästä.

Aika on myös rahaa, joten eräs tapa oivaltaa ajan asettama ansa on tutustua rahan älykkyyteen ja sen ylläpitämiin yhteiskunnallisiin mekanismeihin. Tätä aihepiiriä olen käsitellyt laajemmin jo kirjasarjan 1. osassa: Kaaos ja Ajan Henki.