sunnuntai 10. syyskuuta 2017

51. Kaaos


Elämme keskellä kaoottista aistitodellisuutta, jossa kaikki aistein havaittava on ikuisen muutoksen ja pysymättömyyden tilassa. Muutos on elimellisesti kytköksissä aikaan. Muutos antaa merkityksen ajalle ja määrittää ajan suunnan. Kaikki mikä on ajassa syntynyttä, on ikuisen muutoksen tilassa, eikä mikään ikuisen muutoksen tilassa oleva voi tarjota kestävää perustaa millekään pysyväksi ja kestäväksi tarkoitetulle.

Aika nostaa eteemme jatkuvasti uusia muotoja ja ilmiöitä, ja kaikki ne kestävät aikaa ja muutosta eri tavoin. Jokin muoto saattaa kestää aikaa vain sekunnin murto-osan, kun taas jokin toinen muoto voi kestää muuttumattomana jopa miljoonia vuosia. Kaikille muodoille ja ilmiöille on kuitenkin yhteistä niiden ajallisuus. Kaikki ne ovat ajassa syntyneitä. Niinpä kaikki ne ovat myös perimältään ajalle alisteisia, ja ajalle alisteisina ne ovat kaikki tuomittuja noudattamaan yhtä ja samaa syntymän, kukoistuksen ja katoamisen kiertokulkua.

Millään ajassa syntyneellä ja ajassa esiintyvällä muodolla tai ilmiöllä ei ole todellista pysyvyyttä. Kaikki ajassa ilmenevä on virtaavan veden kaltaista. Mistään ajassa esiin nousevasta on mahdoton saada pysyvää otetta. Mikään siinä ei pysy ikuisesti samana. Millekään ajalliselle muodolle on mahdoton antaa pysyvää määritelmää. Kaikki pysyvyys on vain näennäistä. Mikään ajalle alisteinen ei ole koskaan valmista. Kaikki ajassa esiintyvä ilmenee aina vain jossain muutoksen vaiheessa. Nekin aistimaailman muodot, hahmot ja ilmiöt, joita tottumuksesta opimme pitämään pysyvinä, vakaina ja muuttumattomina, paljastuvat ajan testissä olemukseltaan epävakaiksi ja muodoltaan määrittelemättömiksi. Mistään, mikä kuuluu ajalle, on mahdoton sanoa mitään varmaa.

Jos asetamme yhdelle ja samalle aikajanalle koko maailmankaikkeuden historian alkuräjähdyksestä aina tähän hetkeen saakka ja tästä hetkestä aina miljardien vuosien päähän tulevaisuuteen, ja jos liikumme sitten tällä aikajanalla nopeutetusti siten, että yksi sekunti vastaa tuhansia tai jopa miljoonia vuosia, viimeistään tällöin myös kaikki pysyviltä ja vakailta vaikuttavat ajalliset ilmiöt paljastuvat vain hetkellisiksi.

Ennen pitkää kaikki ajallisessa aistitodellisuudessa alkaa virrata – mukaan lukien jopa ikuisilta ja ajattomilta vaikuttavat vuoristot. Aikaa nopeutettaessa ja virran voimistuessa voimme nähdä kuinka kokonaiset mantereet alkavat liikkua ja muovautua yhä uudelleen; kuinka taivaan tähdet vuorollaan syttyvät ja sammuvat, kuinka vakaina pitämämme tähtikuviot ovat jatkuvassa liikkeessä ja kuinka kaikki minkä arkielämässä käsitämme muuttumattomaksi, pysyväksi, varmaksi ja vakaaksi, paljastuu ajan testissä varsin hetkelliseksi, hauraaksi ja hajoavaksi. Yksikään kasvi- tai eläinlaji ei ole lopullinen saati pysyvä, vaan myös kaikki lajit ja niiden tunnusomaiset piirteet ovat ikuisen muutoksen tilassa ja muuttuvat ympäristön olosuhteiden muuttuessa. Jopa ikuisiksi uskotut timantit muuttuvat lopulta vain pelkäksi grafiittipölyksi ajan ja entropian lakien vaikutuksesta.

Niinpä kaikki muodot ja hahmot joita näemme ympärillämme ovat vain eräänlaisia pysäytyskuvia ikuisesti liikkuvasta ja alati uusia muotoja hakevasta ajan virrasta – mukaan lukien ihminen itse. Yksikään ajallisista muodoista ei ole perustavalla tavalla pysyvä, eikä perustavassa mielessä todellinen. Sama koskee myös omaa planeettaamme ja aurinkokuntaamme.

Meidän ei tarvitse kulkea kuin muutama miljardi vuotta ajassa taaksepäin, kun nyt niin pysyviltä ja vakailta vaikuttavia valtameriä tai vuoristoja ei ollut vielä lainkaan olemassa. Mitään, mitä voimme nyt maapallolla liikkuessamme aistein havaita ei ollut olemassa, sillä edes maapalloa itseään ei vielä ollut olemassa. Myöskään mitään siitä, mitä nyt näemme tai koemme ympärillämme, ei tule olemaan täällä enää miljardien vuosien kuluttua tulevaisuudessa. Näin ollen mikään, mitä saatamme ympärillämme ajassa aistein havaita, ei perimmäisessä mielessä ole pysyvää, eikä mitään pysymätöntä voida pitää aidosti todellisena. Kaikki muodot nousevat ajan virrasta ja katoavat ajan virtaan. Kaikki aistein havaittava on katoavaa.

Entä sitten maapallon ulkopuolinen avaruus? Voisimmeko löytää avaruudesta jotain, joka olisi varmasti ja luotettavasti totta kaikkina aikoina?

Ihminen voi uskoa tähyilevänsä ikuisuuteen tähyillessään taivaan tähtiä ja kaukaisuudessa himmeästi hehkuvia galakseja – mutta myös kaikki ne ovat ajassa syntyneitä ja siten ajalle ja muutokselle alisteisia. Edes avaruus ei ole vakaa ja muuttumaton, vaan myös avaruus laajenee jatkuvasti. Myös avaruuden laajenemiselle voidaan määrittää syntyhetki ajassa, joten myös avaruus vaikuttaisi olevan ajalle alisteinen.

Niinpä aivan kaikki mitä voimme ajassa ja tilassa aistein havaita; kaikki mitä aistein havaittavissa avaruudessa ilmenee – jopa avaruus itse – on ajalle ja muutokselle alisteista, eikä mistään muutoksen alaisesta voida koskaan sanoa mitään, mikä olisi varmasti ja luotettavasti totta kaikkina aikoina. Tämän johdosta moni onkin päätellyt, ettei mitään korkeampaa muuttumatonta perustaa ole lainkaan edes olemassa; että ikuinen muutos on maailmankaikkeuden korkein laki, ja että tähän on myös ihmisen tyytyminen.

Kaikesta näkyvästä muutoksesta huolimatta jotain hyvin perustavanlaatuista on pysynyt aikojen alusta asti kuitenkin myös täysin muuttumattomana.

Jotta todellisuus voisi ilmetä ja jotta kukaan voisi sitä ylipäänsä tarkkailla, täytyy todellisuuden taustalta löytyä ajaton ja muuttumaton perusta. Jonkin todellisuuden ajattomalla ja perustavalla tasolla on oltava ikuisesti totta ja muuttumatonta, jotta kaikki se mikä ajallisessa maailmassa on hetkellistä, muuttuvaa, epätodellista, epävakaata ja epävarmaa, saisi vakaan näyttämön jolla esiintyä.

Vaikka kaikki se, mitä ajallisen aistitodellisuuden näyttämöllä ilmenee, on alituisen liikkeen ja muutoksen tilassa, eivät näyttämön perustukset kuitenkaan ole muutokselle alisteisia. Todellisuutta ylläpitävät kosmoksen ajattomat, muuttumattomat ja näkymättömät luonnonlait ovat ainoa asia, joihin ajalla ei ole mitään vaikutusta. Kosmoksen korkeampi järjestys määräytyi jo kosmisen inflaation hetkellä – siis jo ennen näkyvän maailmankaikkeuden aloittanutta kuumaa alkuräjähdystä – eikä tuo järjestys ole enää sen jälkeen kokenut muutoksia. Kaikki muu, paitsi kosminen järjestys, on ajalle alisteista. Vasta tämän muuttumattoman, ajattoman ja näkymättömän perustan päälle asettuu alituisessa muutoksessa oleva ajallinen aistitodellisuus.

Niin sanottu kaaosteoria on parhaiten näkyvää aistitodellisuutta kokonaisuutena kuvaileva teoria. Kaaosteorian puitteissa kaikki ajallisen ilmiömaailman muodot ovat viime kädessä entropian voimille alisteisia. Lähtökohtaisesti kaikki mitä kaikkeudessa ilmenee, on luonnollisia teitään matkalla kohti alati suurempaa hajetta ja epäjärjestystä – entropian lainalaisuudet pitävät huolen tästä. Entropian lainalaisuuksista puolestaan pitää huolen kosminen järjestys, joka ainoana ikuisena, muuttumattomana ja pysyvänä järjestyksenä pysyy itse kaiken muutoksen ulottumattomissa. Niinpä kosminen järjestys sijoittuu universaalissa totuuden ja tiedon hierarkiassa aina kaaoksen yläpuolelle. Kosmos on universaalisti kaaosta korkeampi totuuden, tiedon ja järjestyksen taso.

Miljardien vuosien aikaperspektiivistä tarkasteltuna aika ja ajassa tapahtuva muutos – kaaos – on näkyvän aistitodellisuuden ehdoton yksinvaltias. Kaaoksen esittelemät säännöt ja lainalaisuudet eivät maalaile inhimillisestä olemassaolosta järin merkityksellistä saati lohdullista kuvaa, eikä kaaos ole sellaista ihmiselle koskaan tarjonnutkaan. Ajan herra on paitsi armoton ja ankara, myös varsin petollinen hallitsija sillä mikään, mitä ajan herra meille ajassa ja tilassa esittää, ei perimmäisessä mielessä ole luotettavaa eikä todellista. Se mikä tänään on yhtä, voi jo heti huomenna olla jotain toista.

Ajan herra on kuin suuri silmänkääntäjä, joka nostaa hatustaan yhä uusia ajallisia muotoja, ilmiöitä, sääntöjä, lakeja ja mekanismeja, ja uskottelee meille niiden olevan totta ja todellisia, vaikka todellisuudessa mikään, mitä aika tässä maailmankaikkeudessa eteemme nostaa ja mitä se ajassa ilmentää, ei perimältään ole muuta kuin muotojen ikuista leikkiä alati muuttuvassa ajan virrassa. Tässä mielessä ajallinen aistitodellisuus rinnastuu petolliseen harhautukseen.

Kaikki mitä rakennamme ajan petolliselle perustalle, on tuomittu vähitellen kieroutumaan, vääntymään, vääristymään ja vinoutumaan ajan vaikutuksesta. Ennen pitkää kaikki ajan virrasta nousseet muodot ja ilmiöt katoavat takaisin ajan virtaan ja alkunsa saa uusia muotoja ja ilmiöitä. Kaaoksen jatkuva luomisen, kukoistuksen ja tuhoutumisen kierre on ikuinen ja omalla tavallaan kaunis ja ihmeellinen – mutta ei missään nimessä järkevä perusta ihmisyhteiskunnalle. Ihmisyhteiskunta tulisi ilman muuta laskea kosmoksen ajattomalle ja vakaalle perustalle – mikäli suinkin vain mahdollista.

Vielä fyysistäkin maailmaa ja sen muotoja vähemmän pysyvyyttä löytyy inhimillisistä ajatusmuodoista: ajallisista kulttuureista, sekä niiden uskomus- ja sopimusjärjestelmistä. Saippuakuplan tavoin jokainen ajatusmuoto ja sopimusjärjestelmä hajoaa ajallaan ja samassa myös kaikki se, mitä ihmiset ovat ajan harhaiselle perustalle rakentaneet, pyyhkiytyy olemattomiin. Tämän tosiasian perinpohjaisessa ymmärryksessä lepää suuri viisaus.

Ei siis ihme, että ihmisistä viisaimmat ovat kaikkina aikoina varoittaneet ihmisiä nimenomaan ajan herruuden ja maallisen onnentavoittelun petollisuudesta ja kannustaneet ihmisiä etsimään korkeampaa totuutta, viisautta, järkeä ja järjestystä ajan ja kaaoksen takaa ajattomuudesta. Vasta ajattomuudesta ihminen voi löytää jotain, joka ei ole ajalle ja kaaokselle alisteista, vaan säilyy muuttumattomana ja vakaana ajasta aikaan.

Vasta ajattoman totuuden muuttumattomalle perustalle tulee ihminen lopulta myös laskemaan aidosti kestävän ja tasapainoisen yhteiskunnan perustan. Tämä on itsestään selvä oivallus jokaiselle, joka tarkastelee todellisuutta ikiaikaisesta metafyysisestä perusjärjestyksestä käsin, sillä kaaoksen perustalle tasapainoista ja vakaata yhteiskuntaa on kerta kaikkiaan mahdoton perustaa. Tällöin ainoaksi kestäväksi perustaksi paljastuu kosmos.