sunnuntai 10. syyskuuta 2017

52. Kosmos


Akseliaika on saksalaisen filosofi Karl Jaspersin kehittämä termi, joka kuvaa 800-luvun ja 200-luvun eaa. välistä aikaa, jolloin maailman silloiset korkeakulttuurit ottivat toisistaan riippumattomia mutta silti lähes samanaikaisia ja yhdensuuntaisia harppauksia kohti täysin uudenlaista henkisyyttä ja täysin uudenlaista ajattelua.

Samanlaisia ajattelutapojen muutoksia koettiin yhtä aikaa niin Kiinassa, Intiassa, Lähi-idässä kuin Euroopassakin. Akseliajan vaikutuksesta eri puolille pohjoista pallonpuoliskoa alkoi saman aikaisesti ilmestyä kokonaan uudenlaisia henkisiä traditioita: kungfutselaisuus ja taolaisuus Kiinassa, buddhalaisuus ja hindulaisuus Intiassa, zarathustralaisuus Persiassa, juutalainen mystiikka Lähi-idässä, sekä niin sanottujen esisokraatikkojen (antiikin filosofeja edeltäneiden viisaiden opettajien) edustama länsimainen rationalismi Euroopassa. Jaspers katsoi, että ihmiskunnan uusi henkinen perusta luotiin akseliajalla; että se luotiin samanaikaisesti eripuolilla Euraasiaa ja että tältä samalta perustalta käsin se toimii käytännössä yhä vielä tänäkin päivänä.

Kaikkia akseliajan maailmankatsomuksia yhdistää perimältään hyvin samankaltainen näkemys todellisuuden metafyysisestä perusjärjestyksestä. Aistein havaittava maailma on kaoottinen – tämä oli jo esisokraatikkojen perusymmärrys – mutta kaaos ei suinkaan ollut se perimmäinen todellisuuden taso, johon ihmisen tuli kytkeytyä ja jonka varaan hänen tuli yhteiskunnallinen elämänsä ja hyvinvointinsa lopullisesti rakentaa. Kaaos oli alituisen muutoksen tilassa ja siksi varsin petollinen ja harhauttava perusta kestävälle yhteiskunnalliselle hyvinvoinnille. Kaikki kestäväksi ja pysyväksi aiottu oli kaaoksen perustalle laskettuna omiaan vääristymään, kieroutumaan ja vinoutumaan ajan vaikutuksesta. Kaikki kaaoksen alati muuttuvalle perustalle rakennettu oli tuomittu vääntymään lopulta aina alkuperäisen tarkoituksensa irvikuvaksi asti.

Koska mikään kaaoksen perustalle rakennettu ei voinut kestää ajan vääristävää vaikutusta, tuli ihmisen kääntää katseensa pois ajallisesta ja etsiä kestävää, vakaata ja muuttumatonta perustaa ajattomuudesta. Kaoottisen aistitodellisuuden taustalla näet vaikutti – näin jo esisokraatikot opettivat – perustavampi korkeamman järjestyksen taso, jota he nimittivät kosmokseksi. Kosmos oli ainoa aidosti vakaa ja luotettava perusta, joka ei ollut alisteinen sen enempää ajalle kuin muutoksellekaan. Vasta kosmoksen ajattomalle perustalle ihminen tulisi lopulta perustamaan aidosti kestävän ja vakaan yhteiskunnan.

Paitsi esisokraatikot, myös monet muut akseliajan edustajat, opettivat ajan herruuden ja kaoottisen aistitodellisuuden olevan mahtavasta vaikutusvallastaan huolimatta vain eräänlainen näkökyvyn peittävä verho korkeamman ja perimältään vakaan ja muuttumattoman järjestyksen edessä. Ongelmana kuitenkin oli, ettei todellisuuden vakaa ja muuttumaton perusjärjestys ollut suoraan aistein havaittavissa, minkä vuoksi siihen kytkeytyminen ja sen perustalle rakentaminen oli vuosituhansien ajan käytännössä täysin mahdotonta.

Kosmisen järjestyksen periaatteista ja ominaisuuksista oli mahdollista saada tietoa vasta huolellisen, järkiperäisen ja järjestelmällisen luonnontutkimuksen keinoin. Tosin silloinkaan kosminen järjestys ei paljastunut ihmiselle silmin nähtävissä tai käsin kosketeltavassa muodossa, vaan kosmos oli puhtaasti abstrakti käsite ja tavoitettavissa ainoastaan puhtaan järjen ja matematiikan keinoin. Vasta matemaattisina yhtälöinä ilmaistu kosminen järjestys – logos – oli korkein, pysyvin ja muuttumattomin todellisuus, joka fyysisen aistitodellisuuden takaa oli tavoitettavissa. Se oli ainoa todellinen – ainoa aidosti pysyvä ja muuttumaton – laki ja järjestys koko universumissa, ja sellaisena se koski yhtä lailla niin ihmistä kuin kaikkea muutakin elollista ja elotonta koko maailmankaikkeudessa.

Tämä perustavanlaatuinen ymmärrys siitä, että kaikkeuden taustalla vaikuttaa viime kädessä vain yksi ajaton totuus – vain yksi ikuinen laki ja järjestys ylitse muiden – on perimältään paitsi esisokraattisten ja itämaisten filosofioiden, myös kaikkien monoteististen maailmankatsomusten kantava perusta. Vuosituhansien ajan korkeampi järjestys kuitenkin pysytteli ihmisiltä piilossa. Koska tarjolla ei ollut muutakaan perustaa, täytyi ihmisen rakentaa yhteiskuntansa väliaikaisesti kaaoksen epävakaalle perustalle.

Jonain päivänä – näin muinainen henkinen traditio tiesi kertoa – kaaoksen sumuverho tulisi kuitenkin väistymään todellisuuden ajattoman tason edestä. Vielä jonakin päivänä ihminen tulisi löytämään kosmoksen korkeamman järjestyksen ja valjastamaan sen myötä vapautuvat korkeammat voimat palvelemaan kaaoksesta ylösnousua. Vielä jonakin päivänä ihminen tulisi irroittautumaan ajasta ja kytkeytymään tasapainoiseksi osaksi luonnon ajatonta järjestystä. Tämä lupaus sisältyy muodossa tai toisessa paitsi kaikkien akseliajan edustajien henkiseen opetukseen, myös lukemattomiin ikivanhoihin satuihin, kansantarinoihin, mytologioihin ja uskontoihin.

Se mikä kreikkalaisessa filosofiassa tunnettiin kosmoksen korkeampana matemaattisena järjestyksenä ja kauneutena – logoksena, rinnastuu suoraan siihen, mikä kristillisessä hengellisyydessä rinnastettiin myöhemmin taivaalliseen kauneuteen ja järjestykseen. Tämä on ilmiselvää, sillä olemassa on vain yksi ylimaallinen, yliajallinen, yliaistillinen ja universaali kosminen järjestys. Niinpä kaikki hengelliset traditiot – viitatessaan korkeampaan luonnolliseen lakiin ja järjestykseen – viittaavat aina yhteen ja samaan ajattomaan järjestykseen.

Aivan kuten esisokraatikot – myös kristityt pitivät ajallista lakia ja järjestystä vain eräänlaisena välivaiheena ihmiskunnan kehityshistoriassa. Aikojen lopulla kaikki ajalliset lait väistyisivät ja yhteiskunta perustettaisiin suoraan ajattoman lain ja järjestyksen perustalle, jolloin myös ihminen löytäisi vihdoin oman paikkansa osana kaikkeuden korkeampaa järjestystä. Näin metafyysisen perusjärjestyksen ymmärrykseen, korkeamman järjestyksen selvitystyöhön ja matemaattisen luonnontiedon löytämiseen on aina liitetty myös lupaus kaaoksen vallan alaisuudesta vapautumisesta. Henkisellä totuudenetsinnällä ja matemaattisella luonnontieteellä on näin ollen paitsi yhteinen perusta, myös yhteinen päämäärä.

Vuosituhansien ajan paitsi monet hengelliset yhteisöt ja traditiot, myös lukemattomat yksittäiset totuudenetsijät ja ajattelijat pyrkivät määrätietoisesti etsimään merkkejä aistitodellisuuden takaisesta korkeammasta henkisestä todellisuudesta löytääkseen tiensä ulos kaaoksen petollisesta taikapiiristä. Ihmiskunnan historia tuntee kuitenkin vain yhden totuudenetsinnän tradition, joka lopulta kykeni todistetusti lunastamaan tuon vuosituhansia vanhan lupauksen; joka todella kykeni läpäisemään vuosituhansia läpäisemättömänä pysytelleen harhautuksen verhon ja pääsemään käsiksi todellisuuden syvällisempään ja perustavampaan tasoon: ajattomaan matemaattiseen luonnontietoon.

Ennen Newtonin matemaattisia luonnonlakeja ja teorioita oli yleisesti ottaen täysin hullua edes kuvitella, että todellisuuden taustalta olisi voinut löytyä matemaattinen rakenne, puhumattakaan että ihminen olisi voinut siitä mitään ymmärtää, saati että hän olisi voinut rakentaa sen perustalle teknologiaa, joka konkreettisesti parantaisi ihmisten hyvinvointia ja vähentäisi työn määrää. Aistein havaittava entropian lakien alainen todellisuus ei suinkaan sisällä mitenkään itsestään selvää lupausta siitä, että näkyvän aistitodellisuuden taustalla vallitsisi jokin pysyvämpi ja korkeampi ajaton järjestys, joka olisi yhtäältä tyystin aistiemme ulottumattomissa, mutta toisaalta järkemme keinoin saavutettavissa, puhumattakaan siitä, että ihminen voisi jotenkin hyötyä tuosta tiedosta ja valjastaa sen avulla kosmoksen salaiset voimat omaan käyttöönsä.

Vuosituhansien ajan tämänkaltainen epämääräinen salaoppi oli kuitenkin kulkenut eri mysteeritraditioiden mukana ja lukemattomat hengenmiehet, mystikot ja totuudenetsijät pyrkivät vuorollaan keksimään keinoja läpäistä ajallisen aistitodellisuuden harhautus päästäkseen sitä kautta käsiksi todellisuuden ajattomaan tasoon. Erityisen hedelmälliseksi tämä ajatus kehittyi vasta Euroopassa niin sanottujen renessanssifilosofien keskuudessa – siis vasta noin 2 000 vuotta esisokraatikkojen jälkeen.

Kun Kopernikus löysi muinaiset antiikin kirjoitukset uudestaan ja havaitsi niiden selittävän planeettojen liikkeet vallitsevia teorioita paremmin, alkoi esisokraatikkojen pohjustama työ vihdoin tuottaa todellista tulosta. Noin sata vuotta tämän jälkeen Galileo Galilei kehitti Aristoteleen esittelemän periaatteen pohjalta tieteellisen menetelmän. Näin alkunsa saanut kehitys johti 1600-luvun lopulla Isaac Newtonin tekemiin läpimurtoihin matematiikan, mekaniikan ja optiikan saralla. Niinpä oikeastaan vasta Newtonin, mutta viimeistään Maxwellin, Bohrin ja Einsteinin kaltaisten tiedemiesten myötä esisokraatikkojen ja lukemattomien ikivanhojen mysteeritraditioiden välittämä lupaus korkeammasta, vain järjen keinoin saavutettavissa olevasta perustavammasta todellisuudentasosta, alkoi hitaasti nousta esiin kaaoksen keskeltä. Lopulta kaikki kulminoituu kuitenkin Isaac Newtoniin.

Kun Isaac Newton syksyllä 1666 kykeni ensimmäisenä pukemaan painovoiman ja liikkeen peruslainalaisuudet matemaattisten yhtälöiden muotoon, tuli hän samalla avanneeksi vuosituhansia lukittuina pysytelleet tiedon sulut ja käynnistäneeksi kehityksen, jolle ei löydy vertaa koko ihmiskunnan tunnetusta historiasta. Samalla hän tuli todistaneeksi oikeaksi lukuisten mysteeritraditioiden esittämän ennustuksen aistitodellisuutta korkeamman todellisuudentason olemassaolosta; kuinka sen salaisuudet olisivat ihmisjärjen keinoin ymmärrettävissä ja matemaattisten yhtälöiden muotoon puettavissa, ja kuinka niiden paljastuminen toisi ihmisen ulottuville luonnon salaiset voimat ja niihin kätkeytyvän valtavan potentiaalin.

Vuosituhansien ajan ihmisen näkökyky ja ymmärrys olivat rajoittuneet vain todellisuuden pinnalliseen havainnointiin ja ymmärrykseen, mutta nyt tutkijoiden eteen alkoi hiljalleen avautua myös aisteille näkymätön perustavanlaatuinen todellisuus.

Läpi vuosituhansien ihmistä on ympäröinyt esimerkiksi sähkömagneettinen kenttä, joka on täysin todellinen ja täyttää koko avaruuden, mutta jonka täsmällistä olemusta emme pysty havaitsemaan emmekä kuvailemaan mitenkään muuten, kuin vain matemaattisten yhtälöiden keinoin. Nuo matemaattiset yhtälöt kuvailevat sen olemuksen aaltoilevaksi ja värähteleväksi kuin vedenpinta, minkä ansiosta se kantaa näkymättömiä radioaaltoja ja kuljettaa näkymätöntä sähkömagneettista voimaa, mikä puolestaan mahdollistaa lukemattomien erilaisten teknologioiden valmistamisen ja kytkemisen osaksi tätä näkymätöntä todellisuutta.

Einsteinin neronleimaus oli, että myös avaruus on samalla tavoin eräänlainen kenttä – gravitaatiokenttä – joka kuljettaa gravitaatioaaltoja ja jota suuret massiiviset kappaleet kaareuttavat matemaattisesti johdonmukaisella tavalla. Avaruuden ohella kaareutuminen koskee myös aikaa. Siellä täällä avaruudessa on olemassa niin raskaita kappaleita, että avaruus ja aika niiden ympärillä romahtaa mustiksi aukoiksi, joiden vetovoimakentästä edes valo ei pääse pakenemaan.

Kaikki tämä on hyvin perustavalaatuisella tavalla totta, mutta ei kuitenkaan aistein havaittavissa. Voimme tavoittaa korkeamman abstraktin todellisuuden tason vain järkemme ja henkemme keinoin – aivan kuten ihmiskunnan ikiaikainen henkinen traditio on aina tiennyt kertoa. Aistein havaittavaksi ja konkreettisesti hyödylliseksi tämä korkeampi tieto ja ymmärrys tulevat kuitenkin vasta erilaisten käytännöllisten tieteellisten ja teknologisten sovellusten kautta.







Jo esisokraatikkojen kuvauksissa todellisuus koostui johdonmukaisesti kahdesta tasosta. Yhtäältä se koostui aikaan sidotusta ja muutoksen alaisesta aistitodellisuudesta, eli kaaoksesta. Toisaalta se koostui kaaoksen taustalla vaikuttavasta perustavanlaatuisesta, abstraktista ja universaalista järkiperäisestä järjestyksestä, kosmoksesta.

Ajaton, abstrakti ja muuttumaton todellisuus, kosmos, oli näistä kahdesta todellisuuden tasosta ainoa aidosti kiinnostava ja arvokas – joskin jo lähtökohtaisesti ihmisaisteilta piilotettu ja salattu – todellisuuden, tiedon ja ymmärryksen taso. Ihminen saattoi ymmärtää sitä vain järjellään ja kuvailla sitä täsmällisesti vain matematiikan kielellä. Se sisälsi ajan-, tilan- ja aistien tuonpuoleista – yliajallista, ylimaallista ja yliaistillista – tietoa todellisuuden perimmäisestä luonteesta ja olemuksesta, josta myös termi okkultismi (occult = salattu, piilotettu) viimekädessä juontaa juurensa.

Näkymättömään todellisuuden tasoon on aina yhdistetty myös mielikuvia salaperäisistä voimista ja valtavasta piilotetusta potentiaalista – mikä toki pitää myös paikkansa, kuten kaikki tähän salattuun ja piilotettuun todellisuuden tasoon korkean teknologian kautta kytkeytyneet ja sen myötä sitä jatkuvasti hyväkseen käyttävät nykyihmiset voivat helposti ymmärtää.

Salatun todellisuudentason tuntemuksen turvin voimme tehdä asioita, jotka vielä 300 vuotta sitten olisivat kuulostaneet täysin uskomattomilta. Kaikki tieteen ja teknologian mahdollistamat ihmeet ja edistysaskeleet ovat seurausta aistitodellisuuden tuonpuoleisen todellisuuden tason – salatun ja piilotetun kosmisen järjestyksen – tuntemuksesta, sekä sen tarjoaman tiedon ja teknologian käyttöönotosta ja hyödyntämisestä.

Tiede ja teknologia antavat ihmisille mahtavia kykyjä ja valtavan potentiaalin. Vaikka kyse on yliaistillisesta, yliajallisesta ja ylimaallisesta todellisuuden tasosta ja siihen kytkeytymisestä, ei korkeaan tietoon ja teknologiaan kuitenkaan liity mitään maagista saati yliluonnollista. Päin vastoin: kaikki aistien tuonpuoleisesta saatu korkeampi tieto ja teknologia on varsin selkeää, suoraviivaista, järkiperäistä ja luonnollista.

Mikä sen sijaan on luonnotonta ja mikä lopulta myös kierouttaa kaikki tieteen ja teknologian tarkoitusperät, on lähtöisin ihmisten luomista ajallisista ja keinotekoisista laki- ja sääntöjärjestelmistä, jotka eivät ole osa ajatonta järjestystä, vaan ovat syntyneet ajassa ja noudattavat siten ajallista järkeä ja älykkyyttä.

Ihmisen luoma ajallinen järjestys ei ole metafyysisessä katsannossa saman arvoista universaalin kosmisen järjestyksen kanssa, vaan on yksiselitteisesti sitä alempiarvoisempaa. Sen sijaan että ihminen pyrkisi epätoivoisesti ylläpitämään omaa ajallista järjestystään universaalin ajattoman järjestyksen rinnalla, on hänen viisaampaa erottaa ajaton ajallisesta, luopua ajallisesta ja rakentaa yhteiskuntansa suoraan ajattoman järjestyksen perustalle. Samalla ihminen lakkaa elämästä korkeamman järjestyksen vastaisesti ja löytää oman paikkansa osana luonnollista järjestystä.

Kosmoksen erottaminen kaaoksesta ei suinkaan sattumalta muodosta keskeisintä osaa ihmiskunnan ajattomasta ikirunoudesta. Muinaiset runot ja mytologiat kätkevät sisäänsä ajatonta viisautta, joka ei vanhene ajassa, ja joka on erityisen ajankohtaista juuri omassa ajassamme. Palaamme aihepiiriin tarkemmin hieman myöhemmin tässä esityksessä.

Mielikuvat salatun todellisuuden tason paljastamasta piilotetusta potentiaalista, kuvailut sen tietämyksen ja tuntemuksen tuomista mahdollisuuksista, sekä puheet tuon potentiaalin valjastamisesta ihmisten tarkoitusperien palvelukseen – kuulostivat entisaikojen ihmisten korvissa takuuvarmasti yliluonnollisilta ja vahvasti arveluttavilta taikavoimilta. Tämä käsitys okkultismista ikään kuin ihmisen yliluonnolliset kyvyt mahdollistavana magiana on jäänyt elämään meidän aikoihimme asti.

Aisteilta salatun abstraktin todellisuudentason tutkimuksella ei kuitenkaan ole mitään tekemistä yliluonnollisuuden saati magian kanssa. Itse asiassa aidoimpia okkultisteja nykyaikana ovat matemaatikot, fyysikot, kemistit, insinöörit ja muut luonnontieteilijät, jotka työnsä puolesta ovat jatkuvasti tekemisissä tuon salatun, piilotetun, yliaistillisen ja korkeamman todellisuudentason kanssa. Kuinka ollakaan, he jotka todella tietävät mitä todellisuuden salatun ja yliaistillisen tason tavoittelu on; mitä siihen kytkeytyminen todella tarkoittaa ja mitä sen potentiaalin valjastaminen todella vaatii, ovat kaikista ihmisistä keskimäärin kriittisimpiä suhteessa kaikkeen maagiseen ja yliluonnolliseen.







Newtonin jälkeen suurin kehitysharppaus luonnontieteiden saralla koettiin 1800- ja 1900-lukujen taitteessa, jolloin tutkijat kykenivät vain muutaman vuosikymmenen kuluessa luomaan täysin uuden perustan modernille fysiikalle, joka seuraavan sadan vuoden kuluessa asettui vähitellen nykyisiin uomiinsa.

Fysiikan niin sanotun standardimallin pohjalta kykenemme nykyisin selittämään yleisellä tasolla käytännössä kaiken meitä ympäröivästä fyysisestä todellisuudesta, alkaen lähes käsittämättömän pienistä alkeishiukkasista, ulottuen aina maailmankaikkeuden rakenteen yksityiskohtaiseen mallintamiseen saakka. Tieteellinen maailmankatsomus ei ole kuitenkaan koskaan lopullisesti valmis, vaan pikemminkin alati tarkentuva likiarvo, joka korjaa ja tarkentaa itse itseään jatkuvasti sitä mukaa kun ymmärrys todellisuuden ajattomasta tasosta lisääntyy.

Toisin kuin vakaumukseen perustuvat maailmankatsomukset, jotka kavahtavat kaikenlaista kritiikkiä ja kyseenalaistamista, tieteellinen maailmankatsomus päin vastoin kehittyy ja edistyy nimenomaan juuri jatkuvan kritiikin ja kyseenalaistamisen jalostavassa paineessa. Todellisuuskäsityksemme likiarvo täsmentyy sitä mukaa kun prosessi etenee. Tämän likiarvon ensimmäiset desimaalit ovat nykyisin jo niin suurella varmuudella määritelty, että voimme pitää matemaattisiin luonnontieteisiin perustuvaa todellisuuden kuvausta perustaltaan jo varsin vakaana ja luotettavana.

Mitä sitten voimme tämän ymmärryksen pohjalta todeta maailmankaikkeuden alkuperästä ja ihmisen asemasta sen osana?

Matemaattis-luonnontieteellisen tiedon ja erityisesti kosmologiaan erikoistuneen tieteenhaaran ansiosta voimme varsin suurella varmuudella todeta maailmankaikkeuden olleen ennen alkuräjähdystä, eli noin 13,8 miljardia vuotta sitten, tiivistyneenä yhdeksi äärimmäisen pieneksi tasalaatuiseksi pisteeksi; protonin säteen biljoonasosaakin pienemmäksi ykseyden tilaksi.

Alkuräjähdysteorian mukaan ja luonnontieteellisten havaintojen perusteella koko maailmankaikkeus on peräisin yhdestä äärimmäisen pieneen tilaan puristuneesta säteilylähteestä. Näin koko maailmankaikkeus ja jokainen sen atomi ja alkeishiukkanen voidaan palauttaa takaisin alkuykseyteen – ei yksin ajatuksen tasolla, vaan myös kokeellisessa fysiikassa.

Kaikki sai alkunsa tasalaatuisesta ykseydestä, jota seurasi kaksivaiheinen laajeneminen. Laajenemisen ensimmäisen vaiheen aikana – jota kosmologit nimittävät kosmiseksi inflaatioksi ja jonka kesto mitataan sekunnin triljoonasosan triljoonasosissa – avaruus laajeni hetken jopa ylivalonnopeudella. Kosmisen inflaation aikana määräytyivät kaikki materian peruslait, maailmankaikkeuden luonnonlait ja koko universumin rakenne. Kun inflaatio loppui, oli kosmoksen perusjärjestys ja sen myötä kaikki aineen ominaisuudet ja ajattomat luonnonlait jo lopullisesti määräytyneet. Kaikki mitä universumissa tämän jälkeen tapahtui, tapahtui kosmisen järjestyksen edellyttämällä välttämättömyydellä.

Tässä kuumaa alkuräjähdystä edeltäneessä kosmisen järjestyksen tilassa kaikkeus oli kosmologien kuvausten mukaan läpimitaltaan noin metrin suuruinen, pyöreä ja pallomainen hahmo. Vasta kosmisen inflaation jälkeen alkoi laajenemisen toinen vaihe: niin sanottu kuuma-alkuräjähdys, joka yleisemmin tunnetaan maailmankaikkeuden alkuhetkenä, ja joka vasta varsinaisesti aloitti todellisuuden sellaisena, jollaisena me olemme sen oppineet tuntemaan. Siinä missä laajenemisen ensimmäinen vaihe – kosminen inflaatio – kesti vain sekunnin murto-osia, laajenemisen toisen vaiheen – kuuman alkuräjähdyksen – käynnistämä kaikkeuden laajeneminen jatkuu ja on käynnissä yhä edelleen.

Alkuräjähdysteoria on ollut yleisesti hyväksytty teoria jo 1960-luvulta lähtien. Alkuperäisen teorian mukaan maailmankaikkeuden laajeneminen alkoi suoraan äärettömän pienestä matemaattisesta alkupisteestä kuuman alkuräjähdyksen seurauksena. Viime vuosikymmeninä on kuitenkin varmistunut, ettei maailmankaikkeus sittenkään alkanut suoraan kuumasta alkuräjähdyksestä ja tuosta pikkiriikkisestä matemaattisesta pisteestä, vaan että jo sitä ennen tapahtui kosminen inflaatio, minkä seurauksena universumilla oli olemassa hahmo ja rakenne jo ennen kuumaa alkuräjähdystä. Kuumaa alkuräjähdystä edeltänyt kosmoksen hahmo oli muodoltaan pyöreä, läpimitaltaan noin metrin suuruinen pallo, joka kätki sisäänsä koko universumin rakenteen ja käsikirjoituksen.

Matemaattinen luonnontiede on puhtaimmillaan kosmisen järjestyksen tutkimus- ja selvitystyötä, ja sellaisena sillä on väistämättä myös aivan keskeinen ja kiistaton paikkansa osana ihmisen henkistä maailmankatsomusta. Sillä katsottiinpa asiaa miltä kantilta tahansa, nimenomaan juuri tämä kosmologien kuvailema kosmoksen hahmo on loppuviimein juuri se luomisen järjestys, josta kaikki on saanut alkunsa ja jonka äärelle myös henkinen totuudenetsintä lopulta aina johtaa.

Kosmiseen järjestykseen kirjatut abstraktit, järkiperäiset ja ainoastaan matematiikan kielellä täsmällisesti kuvailtavissa olevat luonnontieteelliset säännöt ja ajattomat periaatteet muodostavat kestävimmän, totuudellisimman ja järkiperäisimmän maailmankatsomuksen perustan, jonka ihminen on historiansa varrella koskaan kyennyt saavuttamaan. Kosmisen järjestyksen tuntemuksessa lepää viime kädessä myös kaikki se korkea tiede ja teknologia, jota arkielämässämme monin tavoin hyödynnämme, joten henkisen maailmankatsomuksen ohella korkein totuus tarjoaa ihmiselle myös varsin konkreettista ja käytännöllistä hyötyä.

Vaikka fyysikotkaan eivät voi täysin käsittää kaikkea; mikä aloitti kosmisen inflaation; mikä aiheutti kosmoksen järjestäytymisen; entä mitä olivat ne satunnaisilta vaikuttaneet kvanttiheilahtelut, jotka maailmankaikkeuden rakenteen ja luonnonlait lopulta määräsivät – tiedämme silti luonnontieteellisellä varmuudella ja lähes käsittämättömällä matemaattisella tarkkuudella näin todella tapahtuneen.

Mutta mikä sitten on ihmisen asema tässä yhtälössä? Mitä varmaa voisimme sanoa ihmisyydestä?

Epäilemättä ihminen on tietoinen, järjen käyttöön ja loogiseen ajatteluun kykenevä olento. Selvää myös on, että biologinen elämä ja sen myötä itsetietoisuuteen kohonnut ihminen on maailmankaikkeudessa vaikuttavien voimien 13,8 miljardin vuoden kehityksen tulos. Emme syntyneet tänne irrallisina kaikkeudesta, vaan olemme kiinteä, luonnollinen, johdonmukainen ja erottamaton osa kokonaisuutta, jonka alkuperä lepää ajattomassa ykseydessä. Totta on myös se, että olemme fyysisen olemuksemme ohella myös tiedostavia, tuntevia, järkeviä eli lyhyesti ilmaistuna: henkisiä olentoja. Lisäksi on todistettavasti totta, että on olemassa näkyvän aistitodellisuuden takainen perustavampi yliaistillinen todellisuuden taso, joka on kirjoitettu sillä samalla matematiikan kielellä, jota vain ihminen voi järjellään ymmärtää; jonka vain ihminen kykenee pukemaan matemaattisten yhtälöiden muotoon, jonka loogista kauneutta vain ihminen kykenee todella arvostamaan ja jonka tiedollisia ja teknisiä sovelluksia vain ihminen kykenee todella hyödyntämään.

Se, että kykenemme järkemme keinoin kaikkeen tähän; että kykenemme järkemme keinoin kohoamaan aistitodellisuuden yläpuolelle; että kykenemme järkemme avulla löytämään ajallisen ja kaoottisen aistitodellisuuden taustalta metafyysisen perusjärjestyksen ajattoman ja abstraktin tason, jonka ikuiset periaatteet eivät koskaan muutu; että kykenemme järkeistämään nuo perusperiaatteet ja pukemaan ne matematiikan ajattomalla kielellä matemaattisten yhtälöiden muotoon; että kykenemme luomaan fysiikan teorioiden kaltaisen kokonaisvaltaisen ja totuudenmukaisen matemaattisen kuvauksen piiloon jäävästä todellisuuden perustavasta tasosta; että kykenemme tämän tiedon ja ymmärryksen pohjalta rakentamaan korkeaa teknologiaa, joka mullistaa arkielämämme ja jonka keinoin kykenemme toteuttamaan valtavan suuruusluokan hankkeita ilman raskaan fyysisen työnteon tarvetta; että pystymme tutkimaan myös biologista elämää ja löytämään myös sen rakenteista ja mekanismeista samankaltaista matemaattista säännönmukaisuutta, järjestystä ja kauneutta; että kykenemme saamamme tutkimustiedon turvin parantamaan vaikeita sairauksia ja omaa elämänlaatuamme; että pystymme ymmärtämään jopa omaa geneettistä koodiamme ja tämän ymmärryksen turvin ennaltaehkäisemään lukemattomia vaikeita sairauksia jopa jo ennen ihmislapsen syntymää. Nämä ja lukemattomat muut tieteen saralla saavuttamamme edistysaskeleet eivät suinkaan ole mitään mitättömiä saavutuksia saati itsestään selvyyksiä. Se, että pystymme kaikkeen tähän, on – paitsi ajattoman henkisen viisauden ja ymmärryksen näkökulmasta, myös länsimaisen tieteenhistorian valossa – suora todiste korkeammasta henkisestä alkuperästämme ja tarkoituksestamme.

Siinä missä luonto on antanut jokaiselle eläinlajille oman erityislahjakkuutensa ja sen myötä oman paikkansa osana luonnon korkeampaa tasapainoa ja järjestystä, näin on myös ihmisen kohdalla. Ihmisen erityislahjakkuutena on hänen järkensä. Ihminen on luomakunnan ainoa olento, jolla on kyky järkiperäiseen ja abstraktiin ajatteluun. Ihmisellä on mahdollisuus tavoittaa metafyysisen perusjärjestyksen ajaton, näkymätön ja abstrakti taso järkensä keinoin ja kytkeytyä tietoisesti tämän ymmärryksen myötävaikutuksella tasapainoiseksi osaksi luonnon korkeampaa järjestystä. Tämä on mahdollista siksi, koska ihmisjärki – logos – on samaa alkuperää universumin järjestyksestä vastaavan ja sitä ylläpitävän järjestyksen kanssa, joka myös tunnetaan nimellä logos.

Mutta toisin kuin eläimet, jotka syntyvät suoraan omaan elementtiinsä; osaksi aistitodellisuutta ja sen ankaria lakeja, ja jotka toteuttavat tehtäväänsä parhaiten vain toteuttamalla omia luonnollisia vaistojaan – ihminen sen sijaan on syntynyt itselleen vieraaseen elementtiin; omaa henkistä tasoaan alhaisemmalle metafyysisen järjestyksen tasolle – mikä tekee hänen olemassaolostaan monin tavoin hankalaa ja kärsimyksentäyteistä.

Ihmisen tarkoituksena ei kuitenkaan ole jäädä metafyysisen perusjärjestyksen alhaisimmalle tasolle, vaan löytää oma paikkansa osana korkeampaa järjestystä ja tasapainoa. Ihmisen tehtävänä on oivaltaa oma todellinen alkuperänsä, selvittää järkensä keinoin todellisuuden perustava, ajaton ja abstrakti olemus, sekä kohota tästä korkeammasta ymmärryksestä kumpuavan tiedon, teknologian ja ymmärryksen turvin pysyvällä tavalla tasapainoiseksi osaksi luonnon korkeampaa järjestystä.

Se, että ihminen elää yhä edelleen räikeässä epätasapainossa suhteessa ympäristöönsä, on metafyysisessä katsannossa selvä osoitus vain siitä, ettei ihminen ole vielä oivaltanut perimmäistä olemustaan; ettei hän ole löytänyt omaa paikkaansa, eikä sisäistänyt omaa tehtäväänsä osana korkeampaa järjestystä.

Jotta näin voisi tapahtua, täytyy ihmisen ensin oppia tuntemaan kaikkeuden metafyysinen perusjärjestys, oivaltaa syvällisesti sen esittelemä viisaus, ja oppia sen myötä erottamaan ajaton totuus ajallisista totuuksista – kosmos kaaoksesta – sillä vasta kosmoksen ajattomalle perustalle on ihmisen mahdollista perustaa aidosti kestävä ja tasapainoinen yhteiskunta.