sunnuntai 10. syyskuuta 2017

53. Kaaos ja ajan hengen harhautus


Jo antiikin tietäjät ja totuudenetsijät olivat varsin tietoisia siitä, kuinka ajassa esiintyvät muodot ja ilmiöt ovat jatkuvan ja ikuisen muutoksen tilassa. Vakaata, muuttumatonta ja kestävää perustaa on mahdoton löytää mistään ajallisesta ja aistein havaittavasta. Niinpä maailmaan samaistuminen on eräänlaista ansaan astumista jolta ihminen ei kerta kaikkiaan voi välttyä. Jokainen ihminen joutuu harhan ja kaaoksen vaikutuspiiriin vain syntymällä maailmaan ja kasvaa osaksi harhautusta vain kasvaessaan osaksi ajallista yhteiskuntaa ja sen kulttuuria.

Ihminen syntyy yksilöityneenä aikaan ja näkee ajassa ympärillään muita ihmisiä. Hän omaksuu ympäristönsä kielen, tavat ja tottumukset osaksi omaa identiteettiään, joiden pohjalta hän muodostaa yhdessä muiden yhteisön jäsenten kanssa syvästi tunnelatautuneen heimoidentiteetin. Koska ympäröivän kulttuurin vaikutus alkaa välittömästi ihmisen syntyessä maailmaan, ei ihmislapsella ole mitään muuta mahdollisuutta kuin astua ensin harhaan. Tämä kaikki on täysin väistämätöntä aluksi, mutta aikuistuttuaan ihminen – mikäli hänessä herää kaipuu ajattomaan totuuteen – kykenee tunnistamaan ajallisen ohjelmoinnin itsessään. Hän kykenee ottamaan siihen etäisyyttä ja näkemään sen ikään kuin todelliselle perusolemukselleen vieraana, epärehellisenä, sitä vääristävänä ja sitä rajoittavana.

Hän voi tiedostaa kuinka syntyminen tähän aikaan, ympäristöön, näillä perintötekijöillä varustettuna ja näiden ihmisten keskelle teki hänestä juuri sellaisen kuin hän nyt on, mutta myös sen, että mikäli hän olisi syntynyt johonkin täysin toiseen aikaan, ympäristöön ja kulttuuriin, olisi hänestä tullut täysin toisenlainen. Niinpä mikään mitä hän ajassa omaksuu ja mihin hän ajassa samaistuu, ei ole hänen omin todellinen olemuksensa. Hänen todellinen olemuksensa ei ole aikaan sidottu, saati ajassa määritelty, vaan pikemminkin jotain puhdasta, ajatonta ja määrittelemätöntä. Näin hän alkaa hiljalleen käsittää kuinka fyysinen ulottuvuus: aika ja tila, luovat jokaisen ihmisen psyykeen aluksi aivan väistämättä eräänlaisen harhautuksen, joka ikään kuin juovuttaa tai nukuttaa ihmisen maallisilla, ajallisilla ja suhteellisilla totuuksilla aina siihen saakka, kunnes koittaa henkisen havahtumisen aika.

Henkisesti havahtunut ihminen tiedostaa, että kaikki mitä hän on ajassa omaksunut ja kaikki mitä hän uskoo ajassa olevansa, onkin itse asiassa vain eräänlaista ajan hengen ja ympäröivän kulttuurin muodostamaa heijastusta ja ohjelmointia. Niinpä hän alkaa kyseenalaistaa kaikkea opittua ja totuttua ja kysyy: mikä on se tietoisuus ja kuka on se 'minä olen' joka tulee ennen aikaa ja ennen jokaista ajallista ehdollistumaa? Kaikkien ajallisten kiinnostuksen kohteiden sijaan hänen kiinnostuksensa suuntautuukin yhtäkkiä ajattomaan. Sen sijaan että hän pyrkisi määrittelemään itseään jotenkin tai samaistumaan johonkin, hän oppii näkemään samaistumattomuuden ja määrittämättömyyden kauneuden ja vapauden. Kirjasarjan ensimmäisessä osassa kuvailin ajattomuuteen havahtumista seuraavasti:


”Pysähdy siis ja katsele kulttuuriasi kokonaan uusin silmin. Rohkene kyseenalaistaa kaikki opittu ja totuttu. Laajenna tarkasteluperspektiivisi kymmenien, satojen ja tuhansien vuosien aikajanalle. Tarkastele menneitä kulttuureita, vertaa niitä omaan aikaasi ja pohdiskele, mikä omassa kulttuurissasi on kestävää, todellista ja kaikkina aikoina pysyvää. Entä mikä siinä on vain väliaikaista, pelkkää tälle ajalle tyypillistä harhaa? Entä kuinka paljon sinussa ja käytöksessäsi on vaikutteita tuosta harhasta? Jos huomaat valtaosan ajatuksistasi ja käytöksestäsi olevan kulttuurisi sanelemaa, niin oletko koskaan pohtinut, kuinka paljon sinussa on sinua itseäsi? Tunnetko lainkaan todellista itseäsi? Kuka sinä pohjimmiltasi olet, kun kaikki ympäristösi ja kulttuurisi sinuun istuttamat piirteet riisutaan sinusta pois? Kumpi todellisuudessa hallitsee ajatteluasi? Sinä vai kulttuurisi? Miksi annat kieroutuneen kulttuurisi ajatella sinussa? Miksi et ajattelisi itse?

Ihminen voi todellakin havahtua, purkaa oman ohjelmointinsa ja kiemurrella kulttuurinsa muodostaman suggestiokehän ulkopuolelle. Hän voi vapautua ajan hengen harhasta, oppia ajattelemaan omavireisesti ja vapautua ulkoisten auktoriteettien sanelusta. Ihminen, joka osaa erottaa harhan todellisuudesta, ei ole enää minkään ideologian, uskonlahkon, instituution tai auktoriteetin hallittavissa. Hänen ajattelustaan tulee itsenäistä ja hänen käytöksensä perustuu universaalista älykkyydestä kumpuavaan ajattomaan viisauteen.”

Koska kaikki aikaan sidottu ja ajassa omaksuttu on syntymälle, kuolemalle ja muutokselle alisteista, ja ajaton vastaavasti ikuista, kuolematonta, katoamatonta ja muuttumatonta, voidaan ajallisesta ajattomuuteen havahtumista nimittää myös kuolleista heräämiseksi. Ihmisen henkinen horisontti nousee ajasta ikuisuuteen.

Kun aikaan samaistunut, aikaan sidottu ja ajalle alisteinen 'minä' on paljastettu – kun se on tunnistettu ajattomasta perspektiivistä käsin – on totuudenetsijä välittömästi ajattoman mysteerin ytimessä. Kuka on se yksi ja ajaton 'minä olen', joka tarkkailee maailmaa jokaisen elollisen olennon silmien takaa? Kuka on se 'minä olen', joka näkee, kuulee ja todistaa kaiken, mutta jota itseään ei voi aistein havaita; joka ei tunnusta omakseen ensimmäistäkään ajallista muotoa, hahmoa, identiteettiä tai ehdollistumaa, vaan on vapaa kaikista ajallisista määritelmistä.

Olemme kaikki perimmältämme yhtä totuuden kanssa, mutta ajassa ja tilassa esiintyy jatkuvasti lukemattomia erilaisia mekanismeja, jotka monin eri tavoin sekoittavat näkökykyämme ja saavat meidät samaistumaan aikaan. Ajassa me kaikki olemme jo lähtökohtaisesti eri näköisiä, eri luonteisia ja muutenkin kaikin tavoin erilaisia. Ajassa jokainen ihminen on yksilöitynyt ja vetänyt ylleen ajallisen, persoonallisen, kulttuurillisen ja geneettisen identiteettinsä naamion. Ajassa ihmisiä erottavat lukemattomat erilaiset kielet, valtiot, historiat, uskonnot, perinteet, tavat, tottumukset ja mielipiteet, joilla verhoamme todellisen ajattoman olemuksemme. Kaikki tämä kuuluu ajalle ja aika kuuluu kuolemalle.

Korkeampi inhimillinen perspektiivi kuitenkin tiedostaa, että vaikka ihmisenä olemiseen kuuluu kiinteästi henkilökohtainen, yksilöllinen ja aikaan sidottu identiteetti, ei se silti ole korkein totuus ihmisestä ja ihmisyydestä. Ajallinen identiteetti on pikemminkin eräänlainen ihmisen todellisen olemuksen peittävä maski, ja tuohon maskiin samaistuminen aiheuttaa ihmiselle loputtoman määrän ongelmia. Jokaisen naamion takaa löytyy kuitenkin yksi ja sama elämänlähde; puhdas, ehdollistumaton ja ajaton inhimillinen perustietoisuus: 'minä olen'.

Tämä tietoisuuden perustaso on yhtä aikaa paitsi ensimmäisin, myös korkein tietoisuuden taso, mutta myös ainoa todellinen kohtaamispaikkamme ihmisinä. Mistään mikä kuuluu ajallisen piiriin, emme voi koskaan sanoa mitään varmaa emmekä saavuttaa yksimielisyyttä. Aika harhauttaa aina. Mikään uskonto, ideologia, ajatusrakennelma tai identiteetti ei voi koskaan tarjota ihmisille yhteistä kestävää perustaa. Sellainen on löydettävissä ainoastaan ajattomuudesta: inhimillisen tietoisuuden perustasolta jo ennen ensimmäistäkään ajallista ehdollistumaa – tai pikemminkin kaikkien niiden jälkeen, kun ajallisen identiteetin harha on oivallettu. Nimittäin välittömästi siitä hetkestä lähtien, kun aikaan sidottu identiteetti opitaan tunnistamaan vain pelkäksi maskiksi, opitaan siihen myös ottamaan etäisyyttä. Samassa ihmisen henkinen painopiste alkaa siirtyä ajallisesta ja määritellystä yhä enemmän ajattoman ja määrittelemättömän suuntaan. Ajattoman näkijän ja ajallisen identiteetin välille alkaa syntyä tilaa. Kun tilaa syntyy, peittää aikaan sidottu identiteetti yhä pienemmän osan ajattoman näkijän perspektiivistä, jolloin persoonan merkitys pienenee ja ääni vaimenee. Sitä mukaa kun egon valta kutistuu, sitä mukaa sen paikan korvaa hiljaisuus ja tuosta hiljaisuudesta spontaanisti kumpuava myötätunto, viisaus ja ymmärrys.

Kaaoksesta irrottautumisen myötä ihmisestä tulee inhimillisempi. Kun ihminen oivaltaa olevansa jotain muuta kuin pelkkä aikaan sidottu ja ajassa määritelty maskinsa, alkaa hän ilmentää yhä enemmän aidompaa ja syvällisempää olemustaan, jolloin hänestä tulee myös ihmisenä elävämpi, todellisempi ja totuudellisempi. Hänen viisautensa on ajatonta viisautta ja hänen älykkyytensä ajatonta älykkyyttä – yhtä universaalin viisauden ja älykkyyden kanssa.

Samalla tavoin kuin tieteellistä tutkimusta tekevä luonnontieteilijä, joka pyrkii eristämään tutkittavan luonnonilmiön ympäristöstään ja hankkiutumaan kaikista ulkoisista häiriötekijöistä eroon selvittääkseen tutkimuskohteensa ikuiset periaatteet mahdollisimman puhtaasti, samalla tavoin ajattomaan henkisyyteen herännyt totuudenetsijä pyrkii tunnistamaan kaikki ajalliseen identiteettiinsä ja kulttuuriinsa liittyvät uskomukset, tavat ja tottumukset, jotta hän voisi nähdä maailman puhtaasti ajattoman näkijän silmin.

Tässä suhteessa henkisen totuudenetsinnän menetelmät ja pyrkimykset ovat läheistä sukua tieteellisen totuudenetsinnän menetelmille ja pyrkimyksille. Itse asiassa ne ovat yksi ja sama. Ainoa ero on siinä, että luonnontieteilijä etsii ajattomia totuuksia fyysisestä avaruudesta itsensä ulkopuolelta, kun taas hengentieteilijä suuntaa katseensa sisäänpäin, ja etsii ajattomuutta sisäisestä olemuksestaan. Kun tutkimuksen kohde asetetaan järjen valon kriittisen tarkastelun polttopisteeseen, palaa siitä silloin pois kaikki epätosi ja aikaan sidottu. Jäljelle jää vain ajaton totuus – olipa kysymyksessä sitten henkisen tai fyysisen todellisuuden tutkimus.

Fyysisen todellisuuden tasolla korkein saavutettavissa oleva totuus käsittää ajattomat luonnonlait matematiikan kielellä ilmaistuna, eli korkeimman kosmisen järjestyksen: logoksen. Se mikä ihmisessä tunnistaa logoksen, on perimältään yhtä logoksen kanssa.

Henkisellä tasolla korkein saavutettavissa oleva totuus käsittää puhtaan ja ehdollistumattoman havainnoivan tietoisuuden, joka perimältään on yhtä kuin elämä itse. Elämä on yhtä aikaa ensimmäisin, lähtökohtaisin ja itsestään selvin olemassaolon peruslähtökohta, mutta samalla myös korkein arvoitus ja ikuinen mysteeri.

Pureudumme elämän luonteeseen ja arvoitukseen perusteellisemmin aivan pian. Ensin luomme kuitenkin katsauksen fyysisen todellisuuden korkeimpaan tasoon: luonnon matemaattiseen järjestykseen – logokseen – ja sen selvitystyöhön.