sunnuntai 10. syyskuuta 2017

60. Ajaton symbolikuvasto


Esisokraatikoista ensimmäisenä mainitaan yleensä Thales (n. 636 – 546 eaa.), jonka filosofiassa vesi-elementti kuvataan koko näkyvän todellisuuden peruselementiksi. Kun Thales viittaa veteen kaiken peruselementtinä, ei hän suinkaan tarkoita tällä vettä sinänsä, vaan vettä symbolisessa viitekehyksessä. Jos lukija ei ymmärrä symbolista viitekehystä, ei hän voi käsittää sen enempää Thaleen kuin muidenkaan esisokraatikkojen esittelemän metafyysisen peruskäsitteistön syvällisempää henkistä ulottuvuutta. Niinpä luomme seuraavaksi lyhyen yleiskatsauksen tähän universaaliin ja ajattomaan symbolikuvastoon.

Ajattomassa symbolikuvastossa vesi rinnastuu uneen, kaaokseen ja kuolemaan, toisin sanoen unenomaiseen, harhaiseen ja katoavaiseen aistitodellisuuteen. Näkyvä todellisuus on syntynyt – ja syntyy joka hetki uudestaan – ajan virrasta, eli kaaoksesta. Kaikki muodot nousevat ajan virrasta ja katoavat ajan virtaan. Mikään näkyvä ja käsin kosketeltava ei ole kestävää, pysyvää tai luotettavaa. Mistään, mikä on noussut ajan virrasta, on mahdoton saada pysyvää otetta. Kaikki ajallisessa aistitodellisuudessa valuu läpi sormien kuin vesi. Ajan testissä kaikki todellisiksi uskomamme muodot ja kappaleet hajoavat ennen pitkää atomeiksi edessämme ja paljastuvat pelkäksi unenomaiseksi harhakuvaksi. Kaikki aistitodellisuudessa ajelehtii ajan virran vietävänä vailla vakaata perustaa. Tätä viitekehystä vasten on varsin osuvaa asettaa näkyvän todellisuuden symboliseksi peruselementiksi vesi.

Anaksimenes (n. 585 – 525 eaa.) jatkaa metafyysisen symbolikäsitteistön laajentamista ja selittää, että kun vettä kylmennetään, se jähmettyy ja ottaa erilaisia ajassa ilmeneviä, näennäisen pysyviä muotoja. Näin kuvataan symbolisesti aistein havaittava muotojen maailma, joka voidaan mieltää jähmettyneen veden kaltaiseksi. Puut, rakennukset, vuoristot, eläimet ja ihmiset nousevat ajan virrasta kuin ylöspäin kasvavat jääkiteet tai suolapatsaat. Aikansa kukoistettuaan ne katoavat takaisin ajan virtaan. Myös pysyvämmät muodot kuten planeetat, tähdet ja galaksit nousevat ajan virrasta, pysyvät hetken jähmettyneinä, kunnes katoavat jälleen ajan virtaan.

Vedestä nousee loputon määrä erilaisia fyysisiä muotoja, mutta myös erilaisia ajatusmuotoja, jotka aikansa kukoistettuaan sulavat – aivan kuten jää sulaa – ja palaavat takaisin osaksi ajan virtaa. Näin siis tapahtuu metafyysisen perusjärjestyksen alhaisimmalla tasolla aistitodellisuudessa, jossa kaikki on symbolisesti kylmää, kosteaa ja virtaavan veden kaltaista. Symbolikuvaston alapuoli kuuluu kuun ja kuoleman valtapiiriin.

Sen sijaan jos vettä lämmitetään, se nousee ylöspäin ja sekoittuu ilmaan. Vesi ja ilma muodostavat kaaoksen yläpuolelle pilviverhon, joka erottaa ajallisen todellisuuden ajattomasta todellisuudesta ja estää aikaan sidottuja näkemästä ajatonta. Näkyvyyden peittävä pilvimatto sijaitsee ajallisen ja ajattoman todellisuuden välissä ja muodostaa eräänlaisen väliverhon todellisuuden tasojen välille.

Ajattomassa symbolikuvastossa ihminen elää siis veden keskellä ja veden vankina, ikään kuin kaaoksen meren keskellä kelluvalla saarella, jossa kaikki on ajalle alisteista ja jonka yläpuolista taivasta peittää paksu pilviverho. Pilviverhon yläpuolella sijaitsee ilma: kirkas ja selkeä – joskin aistein havaitsematon todellisuuden taso, joka rinnastuu korkeampaan kosmiseen järjestykseen. Ilman kirja on kirjoitettu matematiikan kielellä ja on vain järjellä ymmärrettävissä. Mitä ylemmäs symbolikuvastossa noustaan, sitä lämpimämmäksi ja kuivemmaksi ilma käy. Ilman yläpuolella sijaitsee ääretön avaruus ja alkuvalkea – absoluutti – joka rinnastuu aurinkoon: perimmäiseen elämän ja totuuden lähteeseen.

Näin eteemme hahmottuu ajaton symbolikuvasto, jonka alimmat tasot muodostaa ajallinen ja aistein havaittava kaaos: vesi ja veden lukemattomat erilaiset muodot. Virtaava vesi on kaaoksen peruselementti, ja mitä syvemmälle kaaokseen sukelletaan, sitä kylmemmäksi kaikki käy, jolloin vesi jähmettyy erilaisiksi näennäisen pysyviksi muodoiksi.

Pimeässä maailmanajassa yhteiskuntien perustan voidaan katsoa rakentuneen näennäisen kovalle ja vakaalle perustalle jähmettyneen veden varaan, ikään kuin teräsjäälle, joka kevään tullen ja auringon lämmössä – siis pimeän ja kylmän maailmanajan päättyessä – kuitenkin haurastuu ja sulaa pois paljastaen petollisen luonteensa.

Vasta kaaoksen alla sijaitsee aidosti kestävä perusta, mutta sitä ihminen ei voi tavoittaa ennen kuin hän on syrjäyttänyt kaaoksen vedet – toisin sanoen erottanut kosmoksen kaaoksesta. Vasta kun kaaoksen vedet väistyvät ja pilviverho repeää, saattaa taivas kohdata maan. Tällöin ihmisen arkijärki on yhtä kosmosta ylläpitävän ajattoman järjen kanssa ja ihminen rakentaa yhteiskuntansa suoraan ajattoman totuuden perustalle. Tämä on todellinen maailman synty.

Kaaoksen yläpuolella sijaitsee siis sankka pilviverho, joka peittää näkyvyyden ajattomaan ja näkymättömään kosmiseen järjestykseen, jota symboloi pilvien yläpuolinen lämmin ja kuiva ilma: taivas. Ilman yläpuolella alkaa ääretön avaruus ja ylinnä kaikkea loistaa ikuinen ja ääretön alkuvalkea, kaiken perimmäinen ykseys ajattomuudessa: absoluutti, jota symboloi aurinko.

Ihminen on absoluutista irronnut kipinä, joka on pudonnut halki taivaan alas kaaokseen. Ihmisen tehtävänä on herätä ajan petollisesta unesta, muistaa oma ajaton alkuperänsä, erottaa kosmos kaaoksesta, raivata tiensä takaisin korkeamman järjestyksen yhteyteen ja palauttaa ajan pauloihin joutunut maailma takaisin ajattoman järjestyksen yhteyteen.

Metafyysisessä katsannossa lämpimät ja kuivat kipinät ovat kaikista keveimpiä. Ne ovat vähiten aikaan ja aineelliseen todellisuuteen samaistuneita, ja sijaitsevat siten lähinnä taivasta, valoa, lämpöä, totuutta ja elämää. Vastaavasti kylmät ja märät sielut ovat vahvasti ajalliseen ja aineelliseen todellisuuteen sitoutuneita ja siksi raskaita. Kaikki raskas on symbolikuvastossa aikaan sidottua ja painuu pohjalle. Pohjalle joutuneet ja siellä elävät sielut vetävät perässään ajan raskaita kahleita ja vaeltavat ikuisessa yössä ja pimeydessä työn, kärsimyksen, katumuksen ja tarkoituksettomuuden raskauttamina: oman aikaan sidotun mielensä vankeina.

Symbolikuvastossa kuolleilla ei siis tarkoiteta fyysisesti kuolleita, vaan vahvasti aikaan samaistuneita eläviä kuolleita, jotka värjöttelevät ajan vallan alaisina pimeässä, märässä ja kylmässä manalassaan. Kuolema on henkistä laatua ja viittaa kaaokseen samaistumiseen.

Kun ihminen kuolee henkisesti, hänen alkutulesta peräisin oleva sielunsa kipinä kastuu ja kylmenee, eikä se enää tuota ympärilleen ajatonta viisautta, valoa ja lämpöä. Totuuden ja oman tunnon äänen sijaan ihmistä ohjaa nyt ajan henki. Ajaton viisaus, totuus ja järki korvautuvat ajallisilla viisauksilla, totuuksilla ja järjellä – jotka ovat suhteellisia ja ikuisen muutoksen tilassa. Kaupankäynnissä, taloudessa, sodassa, juridiikassa ja politiikassa on kaikissa oma järkensä ja älykkyytensä. Kaikki ne ovat kuitenkin keinotekoisia, ajallisia ja alempiarvoisia järjen ja älykkyyden muotoja, ja sellaisina korkeamman järjestyksen vastaisia. Ajattomassa yhteiskunnassa niille ei ole paikkaa eikä tarvetta. Niille on oma paikkansa vain aikaan sidotussa kuolleiden valtakunnassa.

Kun olemme sisäistäneet ajattoman symbolikuvaston peruslogiikan, oivallamme ettei esisokraatikkojen – sen enempää kuin muidenkaan akseliajan viisaiden tai ylipäänsä kenenkään ajattoman viisauden edustajan – näkemysten välillä ole käytännössä suuria eroja, vaan he kaikki puhuvat ikään kuin yhdellä suulla, yhdestä ja samasta perusymmärryksestä käsin ja pikemminkin täydentävät jatkuvasti toinen toisiaan, sen sijaan että puhuisivat toisiaan vastaan. Ristiriitaisuudet ovat näennäisiä ja selittyvät yhteisen symbolikuvaston kautta:

Yksi kuvailee todellisuutta kaaoksesta käsin ja kertoo kuinka maailma on ikuista sotaa kaikkia vastaan vailla korkeampaa tarkoitusta. Hän nimeää peruselementiksi veden. Toinen kuvailee todellisuutta kosmoksesta käsin ja kertoo kuinka kaikkea hallitsee korkeampi järki, tasapaino ja tarkoitus. Hän nimeää peruselementiksi ilman. Kolmas kuvailee todellisuutta kaiken käsittäväksi äärettömäksi ykseydeksi ja nimeää peruselementiksi tulen. He kaikki kuvailevat yhtä ja samaa todellisuutta. Kaikki he ovat omalla tavallaan oikeassa, mutta antavat todellisuudesta näennäisesti ristiriitaisen kuvauksen, sillä he kuvailevat samaa todellisuutta eri tiedon ja ymmärryksen tasoilta käsin.

On kuitenkin olemassa perspektiivi, josta käsin kaikki nämä tasot voidaan nähdä ja ymmärtää. Ajaton viisaus on kaikkina aikoina kehottanut ihmistä hakeutumaan tähän korkeimpaan perspektiiviin ja tarkastelemaan maailmaa tästä korkeimmasta perspektiivistä käsin.

Esisokraatikot kielsivät kaoottisen aistimaailman siksi, koska he kykenivät periaatteen tasolla käsittämään, ettei kestävää hyvinvointia voitaisi koskaan rakentaa ajallisten ja alituisesti muuttuvien totuuksien petolliselle perustalle, vaan että kestävän hyvinvoinnin luominen edellyttäisi ajallisen aistitodellisuuden takaisen kosmisen perustan löytämistä ja siihen kytkeytymistä. Tämän perustan löytäminen ja selvittäminen on paitsi kaiken luonnontieteellisen tutkimuksen perimmäinen syy, myös kaiken henkisen totuudenetsinnän korkein tarkoitus. Totuudenetsinnän perimmäisenä tarkoituksena on palauttaa kosminen järjestys ja nostaa ihminen ylös kaaoksesta takaisin omalle paikalleen korkeamman elämän, olemassaolon ja tasapainon tilaan. Ensin ihmisen on kuitenkin noustava järkensä keinoin ajan yläpuolelle, josta käsin hänen on erotettava ajaton ajallisesta, sillä vasta ajattoman totuuden perustalle on mahdollista rakentaa ajaton yhteiskunta.

Aistein havaittava maailma ja ajan henkeen sopeutunut arkijärki ylläpitävät maailmassa näennäistä totuutta, näennäistä viisautta, näennäistä oikeutta, näennäistä järkeä ja näennäistä järjestystä, joka harhauttaa ihmiset, kierouttaa heidän käytöksensä ja tuottaa valtavasti turhaa kärsimystä paitsi ihmisille, myös eläimille ja ympäristölle. Tämän vuoksi viisaat ovat kaikkina aikoina halveksineet kaaoksen perustalle rakennettua maailmanaikaa. He ovat pitäneet sitä eräänlaisena väistämättömänä välivaiheena – ei missään nimessä itsetarkoituksena. He ovat varoittaneet ihmisiä kiinnittymästä liialti ajalliseen järjestykseen ja maallisiin totuuksiin, sekä neuvoneet heitä odottamaan kärsivällisesti ajatonta totuutta, joka tulisi paljastumaan heille puhtaana ja järkiperäisenä kaaoksesta ylösnousun yhteydessä.

Maailmankaikkeudessa vaikuttaa vain yksi ajaton totuus; vain yksi luonnollinen laki ja järjestys, joka on universaali ja koskee tasapuolisesti kaikkia. Toisin kuin ajallinen laki ja järjestys, joka on aina alueellisesti rajattua, keinotekoista ja joka jatkuvasti vaatii ihmisten kollektiivista uskoa ja laillistetun väkivaltakoneiston uhkaa toimiakseen ja ollakseen olemassa – luonnollinen totuus ei vaadi ihmisiltä mitään. Sen olemassaolo ja todellisuus täytyy vain oivaltaa. Sen osaksi täytyy vain osata kytkeytyä. Toisin kuin ajalliset totuudet, jotka saavat kaiken elinvoimansa ihmisten uskosta – ajaton totuus on aina totta täysin riippumatta siitä, uskooko ihminen sitä todeksi vai ei.

Ennen ajattoman matemaattis-luonnontieteellisen tiedon esiinmarssia ihmiset elivät vuosituhansien ajan sukupolvi toisensa perään käytännössä täsmälleen samankaltaista elämää. Keskimääräinen ihmiselämä ennen nykylääketiedettä ja nykyteknologiaa oli usein lyhyt ja kärsimyksentäyteinen. Kuolema oli jatkuvasti läsnä ihmisten arjessa ja sen valta kosketti jokaista. Valtaosa lapsista kuoli saavuttamatta koskaan täysi-ikäisyyttä. Ne harvat, jotka selvisivät lapsuudesta aikuisuuteen, elivät elämänsä alituisen nälänhädän, kulkutautien, petojen tai vainolaisten uhkan alaisina. Kerran jalkansa telonut ontui sitä todennäköisesti koko loppuelämänsä. Mitätönkin haava saattoi tulehtua ja johtaa kuolemaan. Edes yksinkertaisimpiin tulehduskipuihin ei ollut olemassa toimivia hoitokeinoja tai lääkkeitä. Ne jotka eivät olleet sairaita tai vammautuneita, joutuivat tekemään raskasta fyysistä työtä läpi elämänsä ilman minkäänlaista teknologian tuomaa helpotusta. Sodat olivat arkipäivää kansakuntien ulkopuolitiikassa. Samaan aikaan yhteiskuntien sisäinen hallinto, lainsäädäntö ja oikeuden käyttö oli ankaraa ja armotonta.

Aina säännöllisin väliajoin pyyhkäisi kuolema muodossa tai toisessa yhteisön yli, mutta kun vastukset oli voitettu ja asiat olivat palanneet takaisin normaaleihin uomiinsa, oli elämä jälleen täsmälleen samanlaista kuin aina ennenkin. Ei ollut mitään syytä olettaa, että mikään tulisi koskaan muuttumaan. Vuosituhansien ajan ihmisten arkiset työtehtävät sekä tavat liikkua, kommunikoida, valmistaa ruokaa, vaatteita, sekä työ- ja tarvekaluja pysyivät käytännössä lähes täysin muuttumattomina. Tieto periytyi sukupolvelta toiselle jokseenkin muuttumattomana, eivätkä sukupolvien takaisten esivanhempien arkielämän työt ja toimet eronneet juuri lainkaan heidän jälkeensä tulleiden sukupolvien töistä ja toimista.

Vasta kun ihmiselle avautui Newtonin avaaman tien myötä pääsy korkeamman järkiperäisen järjestyksen ja ajatonta totuutta arvostavan tradition pariin, alkoi todellista pysyvää kehitystä tapahtua myös ihmisten arkielämän tasolla. Valistusfilosofien ansiosta myös lainsäädäntö ja hallinto inhimillistyivät ja muuttuivat järkiperäisemmiksi. Kuoleman valta alkoi hitaasti hellittää otettaan ihmisistä.

Nykyajan ihmiset ovat antaneet tälle aikakaudelle monia erilaisia nimiä, kuten uusi aika, valistuksen aika tai tieteellinen vallankumous, mutta jos tarkastelemme tätä ilmiötä henkisenä käsitteenä, on kyse yksiselitteisesti ylösnousun käynnistymisestä. Viimeisten vuosisatojen kuluessa ihmiskunta on kiivennyt kaaoksen synkimmästä pimeydestä päättäväisesti kohti korkeampaa järkeä, järjestystä, kirkkautta ja valoa. Ihminen on noussut lähemmäs totuutta. Ylösnousu ei kuitenkaan ole valmis ennen kuin kosmos on erotettu kaaoksesta.

Ihmiskunnan ikiaikainen mysteeritraditio on kautta vuosituhansien säilyttänyt ymmärrystä siitä, kuinka vasta ajattoman totuuden perustalle tullaan rakentamaan aidosti tasapainoinen ja kestävä yhteiskunta. Siihen saakka maailma tulisi lepäämään erilaisten ajallisten uskontojen ja sopimusten epävakaalla perustalla, joiden tarjoamaan näennäiseen vakauteen ihmisen olisi viisainta olla luottamatta liikaa. Tämä ymmärrys on vielä selvästi löydettävissä esisokraatikoilta, mutta pian heidän jälkeensä, eli noin 400-luvulla eaa., kreikkalainen filosofia aloittaa sukelluksen kohti ajallisia, maallisia ja suhteellisia totuuksia. Sokrates kutsui filosofian alas taivaasta, kuten sanonta kuuluu. Sokrateen aikalaiset eivät enää tunne totuutta ja pimeässä maailmanajassa nimenomaan juuri tietämättömyytensä tunnustaminen on korkeinta viisautta.

Sokrateen myötä filosofia laskeutui ajattomuudesta ajallisen piiriin. Platonin – joka oli Sokrateen oppilas ja aikalainen – filosofiassa on vielä havaittavissa runsaasti esisokraatikkojen ja ajattoman metafysiikan vaikutusta, mutta jo Platonin oppilaan Aristoteleen filosofiassa on nähtävissä selkeä siirtymä puhtaasti käytännönläheisen luonnontutkimuksen pariin – mikä toisaalta olikin aivan välttämätöntä. Pelkkä ideoiden ajattelu ei johda mihinkään ennen kuin yhteys ajattomaan ideamaailmaan on löydetty, eikä tuota yhteyttä voida löytää, ellei joku ensin kääri hihojaan ja ryhdy konkreettiseen empiiriseen tutkimustyöhön. Vasta kun vankka ja vakaa havaintoihin perustuva matemaattis-luonnontieteellinen perusta on löydetty, voidaan korkeampia luonnontieteellisiä teorioita luoda myös puhtaasti teoreettisen ajattelun pohjalta – mistä Einsteinin suhteellisuusteoria lienee ainutlaatuisin esimerkki.

Platonin filosofiasta on vielä löydettävissä jonkinlainen ymmärrys siitä, kuinka aistein havaittava todellisuus kuuluu kaaoksen lainalaisuuksien piiriin; kuinka kaaos on kosmosta alhaisempaa, ja ettei aistitodellisuuden perustalle voida koskaan rakentaa mitään pysyvää tai kestävää.

Platon kuvailee aistitodellisuutta ikään kuin petolliseksi ja harhauttavaksi varjomaailmaksi, jonka harhautusta pelkän arkijärkensä piirissä elävät ihmiset eivät koskaan voi täysin käsittää, ja jota kuvatakseen Platon käyttää muun muassa kuuluisaa luolavertaustaan.

Ainoa luotettava perusta kestävälle hyvinvoinnille löytyy kosmoksen korkeammasta järjestyksestä; sen abstraktien, ajattomien ja muuttumattomien lakien ja periaatteiden ideamaailmasta, jonka ihminen voi tavoittaa vain järkensä keinoin. Mutta koska Platon ei itsekään kyennyt sen tarkemmin ymmärtämään saati selittämään mitä konkreettista hyötyä korkeamman kosmisen järjestyksen löytämisestä olisi käytännön arkielämän kannalta, ymmärrys esisokraatikkojen filosofian keskeisimmästä sisällöstä ja merkityksestä kadotettiin lähes 2 500 vuodeksi. Vasta 2020-luvulle saapuessamme voimme hiljalleen alkaa käsittää paitsi esisokraatikkojen, myös kaikkien muiden akseliajan opettajien opetusten ajatonta arvoa ja syvällisempää henkistä viisautta. Ensin oli kuitenkin käytävä pohjalla.

Jo Platonin oppilas Aristoteles kritisoi Platonin opetuksia ja ihmetteli mitä iloa ihmiselle voisi olla sellaisesta hyvästä, joka sijaitsee fyysisesti täysin saavuttamattomassa ja abstraktissa ideamaailmassa. Eihän abstraktin ideamaailman ymmärrys tee lääkäristä parempaa lääkäriä, kutojasta parempaa kutojaa, maanviljelijästä parempaa maanviljelijää tai talonrakentajasta parempaa talonrakentajaa. Näin järkeiltyään Aristoteles päättää keskittyä vain arkijärjellä ymmärrettävissä olevan ja aistein havaittavan luonnontutkimuksen pariin.

Aristoteleen oppilas Aleksanteri Suuri edustaakin sitten jo varsin esikuvallista kaaoksen lasta. Järkiperäisen ongelmanratkaisun sijaan hän turvaa miekkaansa ja ratkoo ongelmat väkivallan keinoin.

Toisin kuin Platon ja esisokraatikot, jotka tekevät selvän eron aistimaailman ja abstraktin järkiperäisen ideamaailman välille, Aristoteles tunnustaa enää vain yhden todellisuuden olemassaolon; sen joka meitä ympäröi, jonka me näemme, haistamme, maistamme, kuulemme, tunnemme ja jossa me päivittäin elämme ja liikumme.

Tämä Aristoteleen aloittama konkreettisen luonnontutkimuksen traditio oli välttämätön askel, joka ihmisen täytyi ottaa päästäkseen eteenpäin. Aitoa ajatonta hedelmää se kykeni tuottamaan kuitenkin vasta reilut 2 000 vuotta myöhemmin. Vasta Newtonin myötä ihmiskunta kykeni ensimmäisen kerran todella läpäisemään kaaoksen sumuverhon ja kirjoittamaan ylös ensimmäiset aistimaailman takaiset universaalit ideat: ensimmäiset ajattomat luonnonlait. Näin yhteys esisokraatikkojen ja Platonin kuvailemaan abstraktiin – ainoastaan järjen kielellä käsitettävään ja matematiikan kielellä kuvailtavissa olevaan – ideamaailmaan oli muodostunut. Alkunsa sai ennen näkemätön maailmanlaajuinen kehitysprosessi, jolle ei löydy vertaa koko ihmiskunnan historiasta.