sunnuntai 10. syyskuuta 2017

61. Muinaiset sadut, tarinat ja mytologiat


Kansansadut ja tarinat ovat omalta osaltaan välittäneet ajatonta henkisyyttä ja ikiaikaista viisautta omaan aikaamme. 1900-luvulla monet näistä saduista ja tarinoista saivat uuden elämän piirrosanimaatioiden muodossa. Esimerkiksi vuonna 1940 valmistuneen Fantasia animaatiosarjan eräs animaatio perustuu vuosituhansia vanhaan satuun, jossa tarinan päähenkilö – suuren tietäjän oppipoika ja vedenkantaja – pääsee käsiksi korkeampaan tietoon ja ymmärrykseen tietäjän poistuessa levolle.

Kun suuren tietäjän huomio on toisaalla, valjastaa nuori vesimies luonnonvoimat palvelemaan omia tarkoitusperiään. Ymmärtämättömyyttään hän tekee sen kaiken kuitenkin tasapainon lakien vastaisesti ja korkeampaa järjestystä uhmaten. Hän luo luudasta itselleen apulaisen, siis eräänlaisen työtä helpottavan mekaanisen koneen, joka hoitaa nyt vedenkannon hänen puolestaan.

Alussa kaikki sujuu hyvin, mutta lopulta taika riistäytyy kokemattoman taikurin käsistä, sillä hän ei tiedä kuinka kerran käynnistetyn tasapainottoman mekanismin saisi oikaistua ja palautettua takaisin tasapainoon. Yrittäessään korjata tilannetta, hän vain pahentaa sitä entisestään saaden aikaan suuren vedenpaisumuksen, joka uhkaa hukuttaa alleen koko maailman. Järjestys palaa vasta kun tietäjä palaa takaisin. Tietäjä erottaa vedet toisistaan ja palauttaa kosmisen järjestyksen.

Nämä ikivanhat myyttiset sadut, joita kaikkia yhdistää varsin samankaltainen juonirakenne ja symbolikuvasto – niin sanottu monomyytti – on perinteisesti mielletty lasten ajanvietteeksi, mutta kun lukija pääsee jyvälle ikiaikaisen symbolikuvaston kerronnallisesta logiikasta, avautuu hänelle näiden satujen takaa kokonaan uusi tiedon, viisauden ja ymmärryksen taso, joka ei ole enää lainkaan lapsellinen, vaan äärimmäisen tärkeä, opettavainen ja ajankohtainen juuri omassa ajassamme.

Olipa kyse sitten prinsessa Ruususesta ja koko valtakunnan vaipumisesta syvään uneen; vanhempien hylkäämästä, pimeään metsään eksyneestä tai valtavan pedon vatsaan pudonneesta lapsesta; oman alkuperänsä kadottaneesta ja syntyperänsä unohtaneesta poikasesta; manalaan joutuneesta ja reittiä ulos etsivästä tietäjästä; maan alaiseen luolaan vangitusta tai meren rantakiveen kahlitusta neidosta; mierolle ajautuneesta, tieltä eksyneestä, parroittuneesta ja onton puunrungon sisällä asuvasta kuninkaan pojasta – tai melkeinpä mistä muusta ikivanhasta sadusta tai tarinasta hyvänsä – on niillä kaikilla myös syvällisempi ja opettavaisempi henkinen puolensa, jotka universaalin ja ajattoman symbolikuvaston kautta tulkittuina auttavat ihmistä ymmärtämään paremmin omaa asemaansa osana aikaan kahlittua pimeää maailmanaikaa.

Syksyllä vuonna 1666 ruttoa kaupungista pakoon lähtenyt nuori Isaac Newton istuu puun alla Englannin maaseudulla. Yhtäkkiä omena irtoaa oksasta ilman mitään näkyvää syytä ja putoaa tömähtäen maahan hänen edessään. Jokin voima veti omenaa puoleensa niin kauan, kunnes oksa antoi periksi. Tämä tapaus saa Newtonin pohdiskelemaan painovoimaa matemaattisena käsitteenä. Pohdiskelu johtaa oivalluksiin ensimmäisistä matemaattisten yhtälöiden muotoon puettavista luonnonlaeista.

Newtonin myötä kaaoksen merestä nousee vihdoin esiin jotain aidosti kestävää ja ajatonta. Vuosituhansia kestänyt etsintä on vihdoin tuottanut tulosta. Näin käynnistyy tieteen ja teknologian vallankumous, joka aloittaa ihmiskunnan nopean, mutta vaarallisen ylösnousun pois kaaoksen pimeimmistä ja syvimmistä syövereistä kohti valoa ja pelastusta.

Muinais-egyptiläisessä kansanrunoudessa pyramidin lakikivi, niin sanottu benben-kivi, on keskeinen osa maailmansyntyrunoutta. Lakikivi symboloi kaaoksen alkumerestä esiin nousevaa lujaa ja vakaata perustaa – kosmoksen korkeampaa lakia ja järjestystä – jonka perustalle taivaasta laskeutuva lintuhahmo rakentaa uuden maailman. Usein ensimmäinen yritys kuitenkin päättyy epäonnistumiseen.

Tämä ensimmäinen tiedon puun hedelmä – tuo ensimmäinen kaaoksesta esiin nouseva perusta – on näet luonteeltaan hieman arveluttava. Hedelmä on pintapuolisesti kaikin puolin hyvä ja kaunis, mutta sen toinen puoli... Se ei ole aivan puhdas, vaan yhä edelleen aikaan sekoittunut ja sellaisena omiaan johdattamaan ihmisiä harhaan ja vaivuttamaan heidät petolliseen uneen.

Vaikka Newtonin myötä maailmaan ilmestyy kokonaan uudenlainen, perimältään yliaistillinen, ylimaallinen ja yliajallinen energia, joka aiheuttaa yhteiskunnissa valtavia muutoksia ja ennen näkemätöntä edistystä, ei yhteiskunnan perusrakenteiden tasolla mikään kuitenkaan muutu. Yhä edelleen yhteiskunnat ovat elimellisesti aikaan sidottuja. Yhä edelleen ajan mekanismit pyörittävät yhteiskuntia. Yhä edelleen yhteiskunnat ovat rakenteellisesti epätasapainossa suhteessa ympäristöönsä. Valtavista pintapuolisista muutoksista huolimatta mikään yhteiskuntien perustasolla ei kuitenkaan muutu.

Niinpä ensimmäinen kaaoksesta esiin nouseva perusta on luonteeltaan petollinen: vain puoliksi hyvä hedelmä, jonka toinen puoli on yhä edelleen lumottu ja uneen tuudittava. Tiede ja teknologia tuovat kyllä valoa, edistystä ja hyvinvointia maailmaan, mutta tuo valo paistaa vain harvoille ja sen tuottama hyvinvointi on ehdollista ja epätasaisesti jakautunutta. Monien ihmisten arkielämä helpottuu, mutta sodat, puute, niukkuus ja kärsimys eivät sittenkään katoa maailmasta minnekään. Pikemminkin päinvastoin: kaaos yhteiskuntien perustana ylläpitää maailmassa sotia, joista tulee tieteen ja teknologian myötävaikutuksella vain entistäkin julmempia. Kaaoksen voimat ottavat kosmoksen tarjoaman potentiaalin omaan käyttöönsä ja alkavat ajaa sen turvin omaa ajallista asiaansa korkeamman järjestyksen vastaisesti. Paikallisesta edistyksestä huolimatta kokonaisuus pysyy kaoottisena ja teknologian suhde ympäröivään luontoon epätasapainoisena ja tuhoavana. Kaikki vaikuttaa pintapuolisesti järkevältä, mutta on siitä huolimatta jollain oudolla, selittämättömällä ja hyvin perinpohjaisella tavalla kieroutunutta.

Lukemattomat viisaat ja oppineet yrittävät vuorollaan löytää ongelmaan ratkaisua, mutta jokainen heistä epäonnistuu yksi toisensa jälkeen. Silti arvoituksen ratkaisu on lopulta äärimmäisen yksinkertainen ja ehkäpä maailmanhistorian tunnetuin. Se löytyy lähes jokaisen mytologisen perusteoksen ensimmäisiltä sivuilta. Kaikissa niissä kuvataan maailman synty, jota edeltää kosmoksen erottaminen kaaoksesta.

Uuden maailman synnyn perusedellytyksenä on kosmoksen erottaminen kaaoksesta: ajattoman tiedon ja totuuden erottaminen ajallisesta tiedosta ja totuudesta. Tiedon puun hyvät hedelmät johtavat vakauteen, tasapainoon, pysyvään hyvinvointiin ja hyvään elämään. Tiedon puun huonot hedelmät johtavat vastaavasti kaaokseen, kärsimykseen, kuolemaan ja kadotukseen. Viisas valitsee oikein.

Aikaan sidotun yhteiskunnan ja ajan henkeä myötäilevän arkijärjen puitteissa tuntuu usein siltä, ikään kuin puhdas arkijärki olisi asetettu palvelemaan pimeyden voimia. Kuinka muuten olisi mahdollista, että korkein juridinen, taloustieteellinen tai valtiotaidollinen järki johtaa niin usein valtavaan inhimilliseen kärsimykseen tai petollisimman, kavalimman ja nihilistisimmän machiavelliläisen kieroilijan voittoon ja menestykseen. Väärinkäytöksen mahdollistavia porsaanreikiä yritetään toki jatkuvasti paikata lainsäädännön keinoin, mutta lainsäädäntö kykenee lievittämään vain sairauden näkyvimpiä oireita – ei parantamaan itse sairautta, joka perimältään on sisäsyntyistä ja seurausta ajalliselle perustalle rakennetusta järjestelmästä itsestään. Lopullinen ratkaisu ongelmaan löydetään vasta kun ajaton erotetaan ajallisesta, eli kun kosmos erotetaan kaaoksesta – paitsi teoreettisella ja käsitteellisellä tasolla, myös varsin konkreettisesti yhteiskunnallisella tasolla kokonaisvaltaisen ajattoman yhteiskuntasuunnittelun keinoin.

Myös muun muassa suomalais-karjalaisessa ikirunoudessa ensimmäinen maailman perusta on luonteeltaan petollinen ja harhauttava. Lintu lentää kaaosta symboloivan alkumeren yllä ja etsii vakaata perustaa pesälleen – aivan kuten muinaisegyptiläinen vastineensakin. Vihdoin kaaoksesta nousee esiin jotain, joka vaikuttaa pintapuolisesti vakaalta ja luotettavalta, ja niin lintu laskeutuu ja rakentaa sille pesänsä. Vaikka perusta pintapuolisesti tarkasteltuna vaikuttaakin vakaalta, on se sitä kuitenkin vain päällisin puolin. Niinpä ensimmäinen pesä sortuu ja munat vierivät veteen. Vasta epäonnistuneen yrityksen jälkeen oivalletaan ajattoman, aidosti vakaan ja muuttumattoman perustan tärkeys. Vasta epäonnistuneen yrityksen jälkeen koittaa todellinen maailman synty.

Suomalais-karjalaisessa ikirunoudessa tunnetaan myös universaali kuvaus jumalallista ja taivaallista alkuperää olevasta kipinästä, joka putoaa alas ja joutuu itselleen väärään elementtiin. Tapaus aiheuttaa hetkellisen häiriön kosmiseen järjestykseen, sekä paljon tuskaa ja kärsimystä paitsi ihmisille, myös ympäröivälle luonnolle. Lopulta järjestys ja tasapaino kuitenkin palautetaan, ja niin alkutulesta irronnut kipinä löytää taas oman paikkansa osana korkeampaa järjestystä.

Niin sanotussa päivänpäästörunoudessa päivä on kätketty vuoren tai kiven sisään. Vuosituhansien ajan korkeampi järjen-, tiedon- ja totuudenvalo pysyy ihmisiltä salattuna ja ihmiset ovat tuomittuja värjöttelemään pimeyden voimien alaisuudessa. Kun päivä vihdoin pääsee kivestä, sijoitetaan se ensin paistamaan joksikin aikaa vain hyväosaisille. Myöhemmin sen asemaa kuitenkin korjataan, jonka jälkeen päivä pääsee paistamaan tasapuolisesti kaikille.

Kaaoksesta ylösnousu kuvataan siten kaksiosaiseksi tapahtumasarjaksi. Ensin tulee harhauttaja: ulkoa kaunis, mutta petollinen sisältä. Vain puoliksi hyvä hedelmä. Ensimmäinen perusta rakennetaan vain puoliksi hyvälle perustalle. Vasta toinen yritys tuottaa lopullisen onnistumisen.

Universaali symbolikuvasto tuntee myös häärunouden käsitteen. Ylösnousu alkaa kun näyttämölle astuu tietävä ja taitava sulhanen: ensimmäinen perusta. Sulhanen on kuitenkin vailla viisautta ja vakautta – vailla morsianta. Niinpä hän lähtee vaeltamaan kohti pohjoista, sillä morsian ja häähuone sijaitsevat pohjolassa. Pohjoinen ilmansuunta rinnastuu ikiaikaisessa symbolikuvastossa myös manalaan: kuolleiden maailmaan. Ihmisen matka ajattomuuteen kulkee aina manalan syvimpien vesien kautta.

Aikansa pimeydessä vaellettuaan sulhanen saapuu vihdoin pohjolaan, mutta morsianta pidetään yhä edelleen sulhaselta piilossa. Morsianta odotellessaan sulhaselle annetaan lukuisia tehtäviä, joita hän joutuu nyt yksin ratkomaan. Hän tekee paljon ihmetekoja ja saa aikaan suurta edistystä, mutta aiheuttaa samalla kuitenkin myös valtavasti tuskaa ja kärsimystä sekä ihmisille että ympäristölle. Lopulta, kun määrätty aika tulee täyteen, saa sulhanen vihdoin morsiamensa. Näin tieto saa rinnalleen viisauden ja seuraa pohjolan häät: ikisopu, manalasta ylösnousu ja uuden maailman synty.

Universaalin ikirunouden draamankaari on löydettävissä pääpiirteissään samanlaisena kaikkialta maailmasta, mikä viittaa jonkinlaisen yhteisen korkeakulttuurin olemassaoloon jo ennen tunnettuja korkeakulttuureja. Kaikki muinaiset kulttuurit tuntevat samankaltaisen tarinan vedenpaisumuksesta. Kaikki muinaiset mytologiat ja mysteeritraditiot toistavat yhtä samaa draaman kaarta, jossa pääasiallisena tapahtumapaikkana on kuolleiden maailma ja pääasiallisena tehtävänä manalasta ylösnousu.

Alussa - ennen manalaan syöksyä – kaikki on hyvin. Ihminen on yhtä totuuden kanssa ja elää kestävän tasapainon ja hyvinvoinnin tilassa ihmiskunnan kultakautta. Jostain syystä hän kuitenkin astuu kohtalokkaan harha-askeleen ja ajautuu ajattomasta totuudesta erilleen. Totuuden kipinä irtoaa alkutulesta ja putoaa yksin alas pimeään. Ihminen menettää tasapainon ja putoaa ajattomuudesta aikaan; syöksyy paratiisista alas tuonelaan; putoaa elämän valtakunnasta alas kuoleman valtakuntaan; eksyy pimeään metsään; joutuu maan tai veden alle; luolaan, hautaan, labyrinttiin tai jonkin suuren pedon mahaan tai suolistoon. Hän painuu symbolikuvaston pohjaosaan; putoaa taivaan valosta, lämmöstä ja kirkkaudesta keskelle yöllistä kylmyyttä ja pimeyttä – keskelle kaaoksen öistä ja myrskyävää merta.

Manalaan joutuessaan tarinan sankari lumotaan tai hän nukahtaa. Hänen kipinänsä sammuu ja hän kylmettyy, kovettuu, kivettyy, jäätyy tai jähmettyy. Hän kuolee ja hänestä tulee osa kaaoksen virtaa. Vaihtoehtoisesti totuutta symboloiva ja hyvinvointia ylläpitävä esine ryöstetään tai se katoaa, putoaa ja rikkoutuu. Palaset huuhtoutuvat tuonelan virtaan ja edelleen mereen, jonne ne katoavat ihmisiltä ehkäpä ikiajoiksi.

Kadotettuaan totuuden ja syöksyttyään ulos paratiisista, ihminen tuomitaan elämään vuosituhansien ajan pimeydessä vailla suoraa yhteyttä korkeampaan, hyväntahtoiseen ja huolehtivaan universaaliin älykkyyteen. Ihminen asuttaa nyt manalan lauttaa keskellä kaaoksen merta. Paluu taivaan kirkkauteen on estynyt vuosituhansiksi.

Maailmanaika käy raskaaksi. Alkaa vankeus, pitkä odotus ja pakkotyö syvällä maan alla ja kiven sisässä. Eletään uuden ihmiskunnan sikiövaihetta. Hauta: 'tomb', on myös kohtu: 'womb'. Ihmiskunta elää odotuksen aikaa kasvaen ja kehittyen hiljalleen pimeässä vetisessä kohdussaan. Koko luomakunta odottaa uutta päivän koittoa ja uuden maailman syntyä; ihmisen ylösnousua ja paluuta korkeamman järjestyksen yhteyteen – mutta sitä odottaessa aika käy kaikille raskaaksi. Ihmisten päälle on langetettu vuosituhansien mittainen aikaan sidottu kirous, jonka aikana nainen on synnyttävä lapsensa kivulla ja mies hankkiva leipänsä kovalla työllä.

Ihmisen ylevät piirteet sammuvat ja kaikki yhteydet taivaaseen katkeavat. Verho todellisuuksien välillä sankkenee ja pimeys tiivistyy. Ihmiset muuttuvat yhä enemmän eläinten kaltaisiksi ja heidän sääntönsä ja lakinsa muuttuvat julmiksi ja raaoiksi kuin viidakon lait. He vetävät ylleen eläimen nahkan, mutta tulevat myös itse kahlituiksi, vainotuiksi ja jahdatuiksi kuin eläimet. Heitä kiusataan, ahdistellaan, vangitaan ja ohjataan pakkotyöhön. He kulkevat varjojen maassa, jota pimeys ja vääryys hallitsevat, ja jossa ajan henki suosii väärintekijää. Aika on pimeyden, sokeuden, hulluuden ja kärsimyksen kyllästämää. Monet yrittävät viimeiseen asti taistella kirousta vastaan, mutta lopulta kukaan ei ole kyllin vahva.

Kirouksen syvimpään vaiheeseen saavuttaessa kukaan ei säästy lumouksen vaikutukselta. Joka ikinen on vaipunut syvään uneen, eikä kukaan enää tiedosta omaa tilaansa saati käsitä kokonaisuutta – mistä kaikessa perimmiltään on kyse. Nekin, jotka heräävät hetkeksi, nukahtavat pian uudestaan. Eletään tietoisuuden synkintä yövaihetta. Mikään vallitsevassa ajassa ei suosi heräämistä saati valveilla oloa. Yön pimeydessä kaikki kääntyy päälaelleen. Totuus kuulostaa ihmisten korvissa lapsellisilta saduilta, mutta todellisia sadunkertojia ja valehtelijoita he pitävät totuuden puhujina. Niinpä suurimmat teeskentelijät, valehtelijat ja pyrkyrit nousevat yhteiskunnissa korkeimpiin asemiin ja saavat aikaan valtavaa kollektiivista kärsimystä ja tuskaa. Eletään väärän kuninkaan aikakautta. Vietetään väärän kuninkaan päivää, jolloin kaikki kääntyy nurinkurin; jolloin suurimmat klovnit valitaan valtakuntien johtoon ja kaikki tehdään toisin kuin pitäisi. Monet tiedostavat tämän, mutta kukaan ei käsitä mistä se johtuu – miksi maailma on niin hullu kuin se on.

Suurimman hädän ja epätoivon hetkellä pohjan pimeimmästä onkalosta löytyy kuitenkin suuri aarre; kauan sitten särkyneen taikakalun puuttuva palanen, jonka avulla kammottava lumous alkaa hiljalleen väistyä. Elementit, jotka vuosituhansien ajan ovat olleet sekoittuneena toisiinsa, alkavat hiljalleen erottua toisistaan. Ihminen löytää kaaoksen keskeltä vihdoin kestävää, pysyvää ja vakaata maata jalkojensa alle, jonka turvin hän kykenee ensimmäistä kertaa vuosituhansiin ponnistamaan aidosti ylöspäin. Samassa pimeys alkaa hiljalleen väistyä. Näin alkaa nopea, mutta vaarallinen ylösnousun aika. Uuden maailman syntyhetki lähestyy.

Aivan kuten synnytyksessä, loppuhuipennusta edeltää kiihtyvät supistukset ja alati kasvava paine. Loppua kohden kaikki tapahtuu yhä nopeammin ja yhä suuremmalla intensiteetillä. Vain hetki ennen varsinaista synnytystä koetaan suurimmat synnytystuskat, mutta sillä hetkellä kun lapsi todella syntyy, myös kipu lakkaa ja vastasyntynyt lasketaan uupuneen mutta onnellisen äidin rinnoille. Koittaa ylösnousun hetki. Jää sulaa ja ihminen vapautuu kaaoksen vesien vankeudesta.

Ihminen nousee vedestä, kosmos erotetaan kaaoksesta ja ihminen asettuu tasapainoiseksi osaksi korkeampaa järjestystä. Kaikki harhan perustalle rakennettu huuhdotaan pois ja se katoaa ajan virtaan. Mikä on rikki, se korjataan; mikä on erillään, se yhdistetään; mikä on hajallaan, se eheytetään. Ei vain niin, että kaikki palaa ennalleen – kuten oli ennen putoamista – vaan niin, että kaikesta tulee jopa entistäkin ehompaa. Pitkä kuoleman kokemus virvoittaa ihmiskunnan uuteen kevääseen; ennen näkemättömän ja kokemattoman kehityksen, tasapainon ja hyvinvoinnin aikakauteen.

Päivän pääseminen kivestä; sankarin ylösnousu maan alta, vedestä tai kuolleista; kaaoksen vesien väistyminen; merimatkan, orjuuden, synnin, erämaavaelluksen tai pitkän pimeän yön päättyminen. Kaikki nämä ja lukemattomat muut symboliset kuvaukset voidaan käsittää yhden ja saman tapahtumasarjan kuvauksiksi. Uusi maailma syntyy kun kosmos erotetaan kaaoksesta ja ihmiskunta löytää oman paikkansa osana universaalia järjestystä.