sunnuntai 10. syyskuuta 2017

62. Ajattoman tiedon alkuperä


Viimeisten kappaleiden kuluessa olen pyrkinyt kuvailemaan, kuinka lukemattomista ikivanhoista saduista ja tarinoista tuttu monomyytti voidaan tulkita ajattoman metafyysisen symbolikuvaston puitteissa koko ihmiskunnan historiaa käsitteleväksi kuvaukseksi. Samalla tarkentuu myös oma paikkamme tarinan käsikirjoituksessa. Takanamme on pitkä pimeä maailmanaika, josta viimeiset vuosisadat – etenkin viimeksi kulunut vuosisata – on ollut poikkeuksellisen nopeaa edistyksen ja ylösnousun aikaa. Samaan aikaan kun vanha maailma ja sen ajallinen perusta on paljastumassa yhä kestämättömämmäksi, on uusi ajaton perusta nousemassa yhä selkeämmin näkyviin. On vain yksi tie, joka johtaa ihmisen ulos kaaoksesta – ja se on totuuden tie. Kaikki muut tiet vievät umpikujaan.

Olen edellä käsitellyt lyhyesti muun muassa esisokraatikkojen jo vuosituhansia sitten antamia kuvauksia korkeimman todellisuuden tason abstraktista hahmosta ja luonteesta. Voidaan pitää hämmästyttävänä, kuinka jo vuosituhansia sitten annetut kosmoksen hahmon kuvaukset vastaavat lähes sanatarkasti nykykosmologien antamia ja matemaattisen luonnontiedon paljastamia kuvauksia kosmoksen hahmon olemuksesta ja alkuperästä. Vaikka aikaa näiden kahden eri tradition välillä on jopa yli 2 500 vuotta, on kuvausten kohde silti helppo tunnistaa samaksi. Molemmat kuvailevat samoin sanoin yhtä ja samaa abstraktia todellisuuden tasoa, vieläpä kutsuvat sitä samalla nimellä. Kuinka tämä on mahdollista?

Aikaan sidottu ihmismieli kuulisi mielellään pinnallisesti loogisen tarinan, jonka kautta kaikki olisi jokseenkin järkevällä tavalla selitettävissä, mutta voiko mikään tarina korvata totuutta – jota ei ehkä enää koskaan saavuteta; joka on ehkäpä ikiajoiksi kadotettu ajan ja kaaoksen usvaan.

Kosmoksen hahmon kuvausten ohella tiedämme antiikin filosofien osuneen hämmästyttävän tarkasti oikeaan myös monien muiden sellaisten salattujen luonnonilmiöiden kuvailussa, joista heillä ei olisi vielä vuosituhansiin pitänyt olla mitään tietoa. Kuvaukset ovat niin yhdenmukaisia, johdonmukaisia, tarkkoja ja täsmällisiä, etteivät ne voi perustua vain pelkkiin onnekkaisiin arvauksiin, vaan niiden on täytynyt perustua todelliseen tietoon. Esisokraatikot tiesivät tämän myös itse. En tarkoita tällä sitä, että he olisivat itse saavuttaneet korkeampaa tietoa ja ymmärrystä omien tutkimustensa kautta. Pikemminkin he olivat perineet tietonsa jostain yhteisestä – yleisesti luotettavaksi tunnustetusta lähteestä.

Mikä sitten oli tämä alkuperäinen tiedon lähde ja kuinka sellaisen olemassaolo on selitettävissä? Vastaus on yksiselitteinen ja tyly.

Historiankirjoitus kuuluu kaaoksen piiriin, eikä mistään kaaoksen piiriin kuuluvasta voida koskaan muodostaa jälkikäteen täysin järkiperäistä ja riidatonta kertomusta. Niinpä ainoa rehellinen vastaus on, ettemme tiedä – ja se riittää. Mitä aikaan, kaaokseen ja historiaan tulee – on huomattavasti viisaampaa ja rohkeampaa myöntää tietämättömyytensä, kuin korvata se todennäköisimmällä arvauksella.

Aika on yhtä kuin kaaos ja kaikki kaaosta koskeva informaatio on palauttamatonta. Tulevaa säätilaa on mahdoton ennustaa aukottomasti tämän hetkisen säätilan perusteella. Sää, aivan kuten aikakin, on kaaoksen mekanismeille alisteinen. Ajan virta ei jätä pysyviä jälkiä. Aika on kuin vääristävä peilisali. Puhtaan totuuden sijaan tarjolla on aina vain jollain tavoin vääristyneitä tulkintoja todellisuudesta. Kaikki historialliset kertomukset ovat lopultakin vain pelkkiä kertomuksia – parhaimmillaankin vain pelkkiä todellisten tapahtumien likiarvoja. Lopullinen totuus katoaa aina kaaoksen usvaan. Kun puhumme ajallisesta historiasta, puhumme aina vain likiarvoista ja todennäköisyyksistä – emme koskaan totuuksista sinänsä.

Historia on lukemattomista tulkinnoista ja oletuksista kokoon kyhätty kertomus, jonka jokainen osatekijä on totta vain tietyllä todennäköisyydellä. Mitä kaukaisemmasta historiasta on kyse, sitä vähemmän tiedämme ja sitä suuremmalla varmuudella tulkintamme tulee johtamaan meidät harhaan. Kun puhumme ajallisesta historiankirjoituksesta, emme voi puhua aidosta tiedosta ja ymmärryksestä, vaan pikemminkin todennäköisimmästä arvauksesta.

Kosmoksen historian selvittäminen matemaattisen luonnontieteen menetelmin on kuitenkin kokonaan eri asia, sillä kosmos ei ole ajalle alisteinen. Siinä missä kosmologit kykenevät järjen, matematiikan ja luonnontieteellisten havaintojen keinoin johtamaan täsmällistä ja eksaktia tietoa jopa 13,8 miljardin vuoden takaisista tapahtumista yksittäisten sekunnin murto-osien tarkkuudella, ei kaaoksen piiriin lukeutuva ajallinen historiankirjoitus kykene täsmällisyyteen ja riidattomuuteen edes eilispäivän kuvauksessa.

On turha etsiä totuutta sieltä, mistä totuutta ei voida löytää. On turha etsiä totuutta ajasta. Aika harhauttaa aina ja mitä kaukaisemmasta historiasta on kyse, sitä suuremmalla varmuudella historiankirjoitus johdattaa meidät harhaan.

Niinpä riittää, että tunnistamme esisokraatikkojen henkisestä traditiosta sen, mikä on ajattomasti totta, ilman että kaipaisimme tälle ymmärrykselle ja tiedolle ajallisessa mielessä järkiperäistä selitystä. Ajaton totuus ei vaadi ajallisen tiedon siunausta. Kosmos ei ole tilivelvollinen kaaokselle. Emme tarvitse historiallista tarinankerrontaa ymmärtääksemme sen, mikä on ajattomasti totta. Seisomme ajan oikealla puolella, emmekä hylkää totuutta silloinkaan, vaikka ajan henki sen hylkäisi.

Kaiken tämän sanottuani tahdon kuitenkin esittää myös oman valistuneen arvaukseni historian kulusta, joka poikkeaa – kuten arvata saattaa – jonkin verran kouluissa opetetusta historiankirjoituksesta. Toisin kuin virallinen historiankirjoitus, tämä kertomus täyttää kuitenkin myös kaikki keskeisimmät aukkokohdat.

Eräs seikka johon antiikin filosofian historiaa käsittelevissä teoksissa toistuvasti törmään ja joka aina tuntuu minusta yhtä kiusalliselta on se tyyli, jolla antiikin filosofia tahdotaan kuvata ikään kuin kaikista muista tuon ajan henkisistä traditioista irrallisena ja itsenäisenä totuudenetsinnän traditiona. Ikään kuin ajattoman viisauden arvostus ja ajattoman totuuden etsintä olisivat olleet yksinomaan kreikkalaisten keksintöä – pelkkää kreikkalaisten vapaaherrojen omaksi ilokseen kehittelemää ajankulua vailla mitään edeltävää traditiota ja vailla mitään sen korkeampaa tarkoitusta.

Mikäli historialliselta tarinankerronnalta tahdotaan kuitenkin edellyttää edes hieman realismia, tulisi meidän olettaa kreikkalaisen filosofian edustamalle äärimmäisen pitkälle jalostuneelle tiedolle ja ymmärrykselle jokin sitä edeltänyt pitkäaikainen ja järjestelmällinen henkinen traditio. Niin pitkälle kehittynyt henkinen traditio, jota jo esisokraatikot ilmentävät, ei näet voi syntyä tyhjästä, vaan sellaisen kehittyminen edellyttää vuosituhantisia perinteitä jo ennen esisokraatikkoja.

Jostain syystä länsimainen filosofian historia ei kuitenkaan tahdo etsiä alkusyytä antiikin kreikkalaisten ymmärrykselle korkeatasoista matematiikkaa, tähtitiedettä, metafysiikkaa, luonnonfilosofiaa ja jopa teknologiaa (esimerkiksi Antikytheran koneisto) kohtaan, vaan on ikään kuin yhteisestä sopimuksesta päätetty, että kaikki korkeampi tieto ja ymmärrys, joka antiikin filosofiasta kumpuaa, on kreikkalaisten omaa ansiota, ja ettei ole mitään erityistä syytä tai tarvetta etsiä sivistyksen alkujuuria yhtään sen kauempaa historiasta.

Itse en kuitenkaan voi hyväksyä näkemystä antiikin Kreikasta ja sen filosofiasta ikään kuin muusta maailmasta eristäytyneenä saarekkeena, vaan tahdon laskea myös kreikkalaisen filosofian osaksi huomattavasti laajempaa ilmiötä: saksalaisen filosofin, Karl Jaspersin, esittelemää akseliaikaa, johon kuului esisokraatikkojen ohella myös monia muita henkisiä traditioita, kuten kirjan alussa mainitsemani kungfutselaisuus ja taolaisuus Kiinassa, buddhalaisuus ja hindulaisuus Intiassa, juutalainen mystiikka Lähi-Idässä, sekä zarathustralaisuus Persiassa.

Kaikkia näitä maailmankatsomuksia yhdistää hyvin samankaltainen metafysiikka. Kaikkia niitä yhdistää ymmärrys paitsi ajallisen aistitodellisuuden harhauttavasta luonteesta, myös tietoisuus aistitodellisuuden takaisen ylimaallisen, abstraktin, ajattoman, näkymättömän, vakaan ja muuttumattoman perustan olemassaolosta.

Niinpä en voi mieltää antiikin filosofiaa itsenäiseksi ja muista erilliseksi henkiseksi traditioksi, vaan näen kaikkien akseliajan henkisten traditioiden olevan perimältään yhtä ja samaa juurta. Vaikka jokainen niistä on omaksunut erilaisia kulttuurisia vaikutteita ja erikoistunut omaan erityisalaansa, jakavat ne kaikki silti yhteisen käsityksen kaikkeuden metafyysisestä perusjärjestyksestä. Tämä paljastaa niiden kaikkien olevan perimältään yhtä ja samaa alkuperää; peräisin yhdestä ja samasta alkulähteestä.

Ryhtyessämme pohdiskelemaan syitä akseliajan esiinmarssille, eli yhtäkkiselle ja varsin yhdenmukaiselle henkisten traditioiden levittäytymiselle halki pohjoisen pallonpuoliskon ja Euraasian mantereen, emme voi olla huomioimatta mitä mahtavassa Egyptin valtakunnassa samaan aikaan tapahtui. Vuoteen 800 eaa. asti – jota usein pidetään akseliajan alkuhetkenä – Egypti oli toiminut koko maailman tieteen, taiteen, arkkitehtuurin ja korkeakulttuurin kehtona yhtäjaksoisesti jo ainakin 3 000 vuoden ajan.

Se mikä juuri tässä ajanjaksossa on kuitenkin erityisen merkille pantavaa, on Egyptin monituhatvuotisen valtakunnan yhä pidemmälle etenevä rappio ja alkava romahdus. Sitä mukaa kun Egyptin rappio etenee, voimme havaita Egyptin ympärille ilmestyvän paljon uudenlaisia henkisiä traditioita ja koulukuntia, joilla kaikilla on keskenään paljon yhteistä.

Tämä saa meidät pohdiskelemaan, josko akseliajalle tyypillisellä uuden henkisyyden aallolla voisi olla jotain tekemistä Egyptin rappion kanssa. Syntyy mielikuva korkeampaa tietoa jo vuosituhansien ajan pantanneesta ja piilotelleesta egyptiläisestä papistosta, joka ennen valtakunnan lopullista romahdusta korruptoituu ja myy suurimmat salaisuutensa niitä Egyptistä etsimään tulleille tiedonjanoisille totuudenetsijöille.

Omassa katsannossani muinainen Egyptin valtakunta paljastuu siis eräänlaiseksi vuosituhansia hehkeänä loistaneeksi, joskin sisäänpäin kääntyneeksi ja sulkeutuneeksi ajattoman tiedon ja totuuden säilytyspaikaksi, joka hetkeä ennen lopullista kuihtumistaan ja katoamistaan avautuu lopulta vihdoin myös ulospäin ja hedelmöittää ympäristönsä ajattomilla hengenaarteiden siemenillä.

Suotuisaan henkisen ilmastoon ja sopivaan henkisen maaperään päätyneet hengensiemenet ryhtyvät itämään, kasvamaan ja kukoistamaan kukin omilla tahoillaan. Tältä pohjalta syntyy lukuisia uusia hengellisiä koulukuntia, oppisuuntia ja mysteeritraditioita, joilla kaikilla on pohjimmiltaan yksi yhteinen alkuperä muinaisessa Egyptissä, ja jonka vaikutukset ulottuvat voimakkaina paitsi antiikin Kreikkaan, myös omaan aikaamme asti.

Kun Egyptin yli kolmetuhatvuotinen valtakunta lopulta viimein romahtaa, muodostuu eräs keskeisimmistä tiedon keskittymistä suhteellisen lähelle alkuperäistä säteilykeskusta: Välimeren pohjoisrannalle Kreikan saaristoon. Näin korkeakulttuurin painopiste siirtyy vähitellen Afrikan mantereelta Eurooppaan, josta se seuraavina vuosisatoina ja -tuhansina jatkaa hitaasti mutta varmasti matkaansa edelleen kohti pohjoista.

Toisin kuin koskaan ennen ihmiskunnan historiassa, antiikin Kreikassa egyptiläisten pappien vuosituhansien ajan piilossa pitämä korkealuokkainen matemaattis-hengellinen tieto ja ymmärrys tuodaan ensimmäistä kertaa kaikkien halukkaiden nähtäville ja opiskeltavaksi. Enää tuo tieto ei ole vain egyptiläisten pappien tarkoin varjelemaa yksinoikeutta, joka paljastetaan pappisvihkimyksen hierarkiaa noudattaen vain hierarkian korkeimman pappissäädyn edustajille. Akseliajan uuden henkisyyden aallon vaikutuksesta tuo tieto vapautuu vihdoin myös aivan tavallisten ihmisten ulottuville ja sitä voivat opiskella kaikki, jotka suinkin siihen kykenevät.

Mikäli miellämme kreikkalaisen korkeakulttuurin Egyptistä peräisin olleen henkisen tradition jatkumoksi, edustaa kreikkalaisen filosofian arvokkainta antia tällöin sen varhaisin ilmentymä: ennen Sokratesta eläneet filosofit, eli niin sanotut esisokraatikot, jotka olivat paikalla kun Egyptin hermeettiset hengen- ja tiedonaarteet tuotiin ensimmäistä kertaa tavallisten ihmisten nähtäville.

Kansankielessä hermeettisellä tarkoitetaan ilmatiivistä. Ilmatiivis sulku edesauttaa hermeettisesti suljetun sisällön säilyvyyttä. Egyptiläinen papisto muodosti pappishierarkiansa keinoin hermeettisen sulun perimälleen ajattomalle tiedolle, jota se tällä tavoin pyrki suojelemaan epäsuotuisan maailmanajan korruptoivaa vaikutusta vastaan.

Vuosituhansien ajan egyptiläinen papisto kykeni pappishierarkian keinoin säilyttämään perimänsä korkean tiedon vain pienen piirin tiedossa, mikä piti sen myös suhteellisen puhtaana, mutta sillä samalla hetkellä kun hermeettinen sulku rikottiin ja ajaton tieto levisi laajojen kansankerrosten keskuuteen, sillä samalla hetkellä myös hermeettisesti säilötty sisältö alkoi pilaantua.

Tässä mielessä esisokraatikot edustavat antiikin filosofisessa traditiossa ajattoman viisaustradition korkeinta huipentumaa. Sen sijaan Sokrateen jälkeen tulleet maallistuneet ja kaupallistuneet sofistit edustavat laajalti jo mädännäisyyttä – aivan kuten Platon itsekin kuvailee.

Niinpä meidän on hyväksyttävä käänteisen kulttuurievoluution mahdollisuus; ettei aivan kaikki tieto ja ymmärrys ole seurausta lineaarisesta oppimisprosessista, vaan että rajatulla ja pienellä joukolla Egyptin korkeinta papistoa on voinut olla hyvinkin korkealuokkaista – joskin äärimmäisen salaisena pidettyä – tietoa todellisuuden metafyysisestä perusjärjestyksestä: sen piiloon jäävästä salatusta tasosta, kaikkeuden matemaattisen perusjärjestyksen olemassaolosta, sekä sen selvittämisen tärkeydestä mahdollisesti jo vuosituhansia ennen ajanlaskun alkua.

Tätä näkemystä tukevat muun muassa harvat, mutta sitäkin kiinnostavammat muinaisegyptiläiset matemaattiset papyrukset, jotka paljastavat muinaisten Egyptiläisten harjoittaneen hämmästyttävän kehittynyttä matematiikkaa jo vuosituhansia ennen kreikkalaisia. Erääseen tällaiseen papyrukseen on myös kirjattu lause, joka tukee näkemystä egyptiläisten ymmärryksestä matematiikan keskeisestä roolista todellisuuden salatun tason paljastajana. Niin sanottu Rhindin matemaattinen papyrus noin vuodelta 1650 eaa. – joka on kopio jo sitä huomattavasti varhaisemmasta papyruksesta – alkaa lauseella: ”Tarkkoja laskuja asioiden tutkimiseksi ja tietoa kaikista asioista, mysteereistä ja salaisuuksista.

Esisokraatikoista muun muassa Pythagoraan tiedetään viettäneen egyptiläisten pappien opissa noin 15 vuotta. Palatessaan Kreikkaan hän toi mukanaan paitsi korkealuokkaista matemaattista tietotaitoa, myös muun muassa ymmärryksen todellisuuden metafyysisestä perusjärjestyksestä. Hän oli ensimmäinen esisokraatikko, joka puhui luonnon korkeammasta matemaattisesta järjestyksestä kosmoksena: matemaattisten yhtälöiden muotoon puettavissa olevana korkeampana lakina ja järjestyksenä. Kosmoksen vastakohdaksi hän nimesi ajallisen aistitodellisuuden, eli kaaoksen, jota asuttivat pääasiassa eläimet, mutta jonka lakien alaisiksi myös ihmiset olivat tilapäisesti joutuneet. Tämä tieto, kuten kaikki muukin korkea tieto, oli alkujaan peräisin Egyptistä – ei Kreikasta.

Korkealuokkaisen tiedon ohella Pythagoras pyrki juurruttamaan Kreikkaan myös Egyptissä omaksumansa pappishierarkian, jossa korkealuokkainen matemaattinen tieto käsitettiin salatuksi mysteeriseksi tiedoksi, jota oli sallittua opettaa vain korkeampaan pappissäätyyn vihityille henkilöille. Vaikka Pythagoras ei näissä pyrkimyksessä onnistunutkaan, saamme hänen kauttaan kuitenkin vahvan käsityksen siitä, kuinka muinaisegyptiläinen pappishierarkia todennäköisesti toimi: kuinka se yhdisti korkean matemaattisen tiedon uskonnolliseen mystiikkaan ja toimi kuin hierarkkisesti järjestäytynyt, mustasukkaisesti pyhimpiä salaisuuksiaan suojeleva salaseura.

Muinaisen Egyptin tutkimus alkoi vasta niinkin myöhään kuin 1800-luvun alussa. Todenteolla se pääsi käyntiin kuitenkin vasta noin sata vuotta myöhemmin. Tulosten perusteella tiedämme muinaisten egyptiläisten pappien hallinneen paitsi erittäin kehittynyttä ja pitkälle vietyä matematiikkaa, myös täysin kehittynyttä hieroglyfikirjoitusta sekä äärimmäisen korkeatasoista taidetta ja arkkitehtuuria jo vähintään 5 000 vuotta sitten, siis jo noin 2 500 vuotta ennen antiikin kreikkalaisia.

Egyptiläisen korkeakulttuurin kehityshistoriaa vaivaa kuitenkin muuan kummallinen paradoksi: sille ei näet kyetä johtamaan minkäänlaista kehityshistoriaa. Egyptiläinen korkeakulttuuri ilmestyi Niilin jokilaaksoon aivan yhtäkkiä joskus vuoden 3 000 eaa. kieppeillä, ja oli jo heti ilmestymisensä hetkellä loppuun asti hiottua, täydellistä ja valmista. Muinaisen Egyptin tutkija Rolf Grönblom kuvailee ilmiötä kirjassaan seuraavasti:
”Alati hämmästyttävä egyptiläinen erikoisuus on se, että kulttuuri kaikkine siihen olennaisesti liittyvine piirteineen oli ”täysin” kehittynyt jo historiallisen ajan alussa eli niin kutsutulla yhdistymiskaudella, jolloin Egyptistä tuli Egypti. Taiteessa sovellettiin jo tuolloin sääntöjä, jotka tämän jälkeen pätivät runsaan kolmen tuhannen vuoden ajan, niin kauan kuin aito egyptiläinen kulttuuri piti pintansa. Kirjoitustaito oli käytännöllisesti katsoen valmis alusta asti, ja jo tuolloin oli vallalla egyptiläisille niin ominainen dualismi: vastapareihinsa perustuva kaksinaisuus, joka sai lukemattomia ilmiasuja kaikilla tasoilla, sekä abstrakteissa että konkreettisissa yhteyksissä.”
– Rolf Grönblom, Faaraoiden Egypti, Schildts, 2002.
On aivan selvää, ettei niin korkealuokkainen matemaattinen tietotaito, niin selkeä metafyysinen maailmankatsomus, loppuunsa hiottu kirjallinen ilmaisu, sekä muu taiteellinen, arkkitehtoninen ja rakennustekninen osaaminen, jonka egyptiläiset jo noin 5 000 vuotta sitten täydellisesti hallitsivat, ja joista muun muassa vanhimmat matemaattiset papyrukset, hieroglyfikirjoitukset ja pyramidit todistavat, ole voinut ilmestyä Egyptiin tyhjästä. Niiden esiintyminen edellyttää pitkäaikaisen edeltävän korkeakulttuurin olemassaoloa jo ennen muinaista Egyptiä ja vuotta 3 000 eaa.

Egyptistä ei kuitenkaan löydy merkkejä mistään sitä varhaisemmasta korkeakulttuurista. Muinaisen Egyptin korkeakulttuuri ilmestyi Niilin jokilaaksoon kuin tyhjästä – loppuun asti hiottuna ja vailla minkäänlaista mainittavaa kehityshistoriaa, ikään kuin se olisi tuotu sinne jostain muualta.

Ehkäpä se siis todellakin tuotiin sinne jostain muualta. Mutta mistä?

Egypti ei suinkaan ole ainoa paikka maailmassa, jota vaivaa täsmälleen samankaltainen kadonneen muinaisen korkeakulttuurin mysteeri. Pyramideja, hieroglyfikirjoitusta ja äärimmäisen korkeaa matemaattista ja tähtitieteellistä osaamista jälkeensä jättänyt muinainen kadonnut korkeakulttuuri löytyy muun muassa myös Amerikasta. Voisiko näiden kahden muinaisen korkeakulttuurin välillä olla jokin yhteinen selittävä tekijä?

Ainoa meidän aikoihimme säilynyt kirjallinen kuvaus Egyptiä edeltäneestä korkeakulttuurista on Platonin kuvaus muinaisesta Atlantiksesta – saaresta keskellä Atlantin valtamerta – jota Platonin mukaan asuttivat tiedoiltaan ja henkisiltä kyvyiltään erittäin korkealle kehittyneet ihmiset, mutta joka kuitenkin upposi ja katosi jäljettömiin vain yhden vuorokauden kuluessa jo vuosituhansia ennen Platonia.

Minkälainen saari tai manner voi upota jäljettömiin vain yhdessä vuorokaudessa? Kyse ei voi olla mistään todellisesta mantereesta, sillä geologit olisivat varmasti löytäneet merkkejä sellaisen olemassaolosta – jos sellainen todella olisi ollut olemassa. Niinpä ainoaksi varteenotettavaksi mahdollisuudeksi jää jonkinlainen keinotekoinen manner. Vain kelluva ja keinotekoinen saari voisi upota yhden vuorokauden aikana sen suurempia jälkiä jättämättä.

Jos siis ulotamme historiallisen tarinankerrontamme Platonin antamien vihjeiden perusteella jopa Egyptiä edeltäneeseen korkeakulttuuriin asti, ja tahdomme lisätä samaan kertomukseen selityksen myös muutamille muille selittämättä jääneille ilmiöille ja mysteereille, muodostuu ihmiskunnan tieteen- ja hengenfilosofian historiaa ja kokonaiskuvaa kartoittavasta kertomuksesta jokseenkin seuraavan kaltainen.

Jo kauan ennen kirjoitetun historian alkua ihmiskunta jakautui jyrkästi kahteen osaan. Yhtäältä oli olemassa mantereita asuttavat ihmiset, jotka olivat levittäytyneet kaikille mantereille ja elivät varsin yksinkertaista ja alkeellista metsästäjä-keräilijä-elämää omissa pienissä yhteisöissään, aivan kuten runsas arkeologinen todistusaineisto on osoittanut. Heidän lisäkseen maailmaa asuttivat kuitenkin myös tiedoiltaan ja henkisiltä kyvyiltään erittäin korkealle kehittyneet ihmiset, jotka olivat päässeet käsiksi todellisuuden ajattomaan tasoon – ajattomaan lakiin ja järjestykseen – ja joita sen tähden kutsuttiin ajattomuuden-, ykseyden-, jumalan- tai yhden lain lapsiksi.

Nämä yhden lain lapset pysyttelivät tyystin erillään mantereita asuttavista alkuasukas-ihmisistä. He asuttivat omaa keinotekoista pienoismannertaan, jossa vallitsi paitsi rikkumaton sisäinen harmonia, myös korkea tasapaino suhteessa ympäröivään luontoon. Ajaton teknologia yhdistettynä ajattomaan henkisyyteen takasi asukkaille hyvän ja täysipainoisen elämän.

Yhden lain lapsia oli lukumääräisesti vain murto-osa mantereilla eläviin ihmisiin nähden. He olivat paitsi henkisesti, myös tieteellisesti ja teknologisesti, hyvin korkeasti kehittyneitä ja heidän korkeimpana tarkoituksenaan oli yhdistää ihmis-suvut ja kohottaa myös mantereilla elävät metsästäjä-keräilijät osaksi ajatonta lakia ja järjestystä. Tämä muutos ei kuitenkaan voinut tapahtua ulkoa ohjaten, vaan viedäkseen kehityksen loppuun asti, täytyi myös yhden lain lasten laskeutua ajattomuudesta takaisin aikaan.

Heidän täytyi samaistua aikaan, unohtaa alkuperänsä ja kulkea ihmisten kanssa halki varjojen maailman. Vasta uhrautumalla tällä tavoin saattoivat he nostaa koko ihmissuvun yhdellä kertaa ajasta ja kaaoksesta ylös ajattomuuteen. Niinpä Atlantiksen oli kadottava ja yhden lain lasten pudottava todellisuuden ajattomalta tasolta sen alhaisemmalle tasolle osaksi aikaa ja kaaosta. Heidän täytyi ottaa evoluutiossa askel taaksepäin, ja tulla jälleen osaksi kuolemaa toteuttaakseen tätä kautta ihmiskunnan yhtäaikaisen ja laajamittaisen ylösnousun takaisin ajattomuuteen.

Atlantiksen upottua yhden lain lapsia muutti asumaan eri puolille maapalloa. Osa muutti Amerikkaan, mikä osaltaan selittää Amerikan alkuperäiskansojen kertomukset heidän keskuuteensa ilmestyneistä hyväntahtoisista jumalista, jotka tulivat perimätiedon mukaan Aztlanis-nimiseltä saarelta, rakensivat ensimmäiset pyramidit ja opettivat Amerikan alkuperäisasukkaille korkealuokkaisen matematiikan, kirjoitustaidon, tähtitieteen ja ajanlaskun lisäksi myös muun muassa maanviljelyksen, karjanhoidon ja järjestäytyneen yhteiskunnan alkeet.

Osa heistä muutti Egyptiin, jossa he myös opettivat paikallisille alkuasukkaille korkeakulttuurin perusteet. He rakensivat Egyptin ensimmäiset ja samalla ainoat läpi vuosituhansien ryhtinsä säilyttäneet pyramidit. Heistä tuli myös Egyptin valtakunnan ensimmäisiä pappeja ja faaraoita. Tämä muinaisten Atlantislaisten aloittama traditio jatkui Egyptissä keskeytyksettä jopa yli 3 000 vuotta.

Näin muinainen Atlantis ja sen perintöä pisimpään ylläpitänyt Egypti paljastuu katsannossani eräänlaiseksi ajattoman henkisen tiedon alkukodiksi ja säteilykeskukseksi, joka osaltaan selittää paitsi Egyptin ja Amerikan tyhjästä ilmestyneet muinaiset korkeakulttuurit, myös lukemattomat muut historian mysteerit ja paradoksit. Kaikki ne sulautuvat ristiriidattomalla tavalla osaksi yhtä suurta kertomusta.

Mutta sitten huomiomme kiinnittyy Egyptin historian ehkä kummallisimpaan hallitsijaan, jo ennen akseliaikaa eläneeseen farao Ekhnatoniin, ja hänen historiallisesti varsin poikkeukselliseen valtakauteensa ja pyrkimykseensä syrjäyttää Egyptiä hallinnut, maallistunut ja liian vaikutusvaltaiseksi käynyt Ammonin papisto noin vuonna 1350 eaa.

Ekhnatonin tarkoituksena oli palauttaa Egyptiin sen alkuperäinen hengellinen traditio - jo pyramidien rakentamisen aikoihin tunnettu usko Atoniin, jota on kutsuttu paitsi Egyptin ensimmäiseksi uskonnoksi, myös maailman ensimmäiseksi monoteistiseksi uskonnoksi, ja jonka alkuperä on tämän kertomuksen puitteissa muinaisella Atlantiksella. Monet tutkijat ovat rinnastaneet Atonin aurinkokultin myös eräänlaiseksi kristinuskon esiasteeksi – niin samankaltaisia ovat näiden uskontojen perusperiaatteet.

Perimätiedon mukaan usko Atoniin oli Egyptin valtauskonto vielä pyramidien rakentamisen aikoihin, mutta sittemmin se laajalti unohdettiin maallisen, ajallisen ja monijumalaisen Ammonin viedessä papiston päähuomion. Farao Ekhnaton nosti kuitenkin Atonin unohduksesta ja teki sen jälleen laajalti tunnetuksi halki Egyptin valtakunnan.

Ekhnatonin valtakausi jäi kuitenkin lyhyeksi ja hänen jälkeensä valta palautui jälleen Ammonin papistolle, joka pyrki järjestelmällisesti kadottamaan kaikki merkit Atonista ja Ekhnatonin valtakaudesta Egyptin kirjoitetusta historiasta. Farao Ekhnatonin ennen kuulumaton ja täysin poikkeuksellinen oppi kaikkien ihmisten perimmäisestä ykseydestä ja tasa-arvoisuudesta, sekä kaikkiin ihmisiin hyväntahtoisesti, myötätuntoisesti ja armollisesti suhtautuvasta korkeimmasta ajattomasta jumaluudesta Atonista ei kuitenkaan suostunut katoamaan, vaan jätti egyptiläisiin lähtemättömän vaikutuksen.

Pian Ekhnatonin hallituskauden jälkeen Egyptissä syntyi Mooses, joka toi Egyptistä uuden uskonnon, joka myös oli luonteeltaan monoteistinen ja saanut kiistatta vahvoja vaikutteita Ekhnatonin Atonista. Muun muassa Vanhan testamentin psalmi 104 on lähes suora kopio farao Ekhnatonin aurinkolaulusta. Näin alamme nähdä, kuinka eteemme muodostuu eheä ja kaunis historiallinen kertomus, joka liittää kaikki maailman keskeisimmät hengelliset traditiot yhteen ja paljastaa niiden kaikkien yhteiseksi alkuperäksi muinaisen Egyptin – ja edelleen muinaisen Atlantiksen.

Ekhnatonin kuvaukset Atonista, jota symboloi pyöreä auringonkehrä, muistuttavat hyvin läheisesti myös esisokraatikkojen kuvauksia kaiken perustana olevasta pyöreästä totuudesta. Aton oli kaiken perustana vaikuttava jakamaton ykseys, josta lähtöisin oli paitsi kaikki elämä, myös kaikkea hallitseva ja kaikessa läsnä oleva universaali laki ja järjestys. Pyöreä ympyrän muoto liittyy keskeisesti myös Atlantiksen kaupunkisuunnitteluun. Atlantiksen kaupunkisuunnittelun kerrotaan perustuneen ympyrän muotoon, jossa ympyrän muotoista keskus-saarta ympäröi vuoroin vesi- ja vuoroin maakehät.

Kirjailija Mika Waltarin ja hänen muinaista Egyptiä käsittelevän historiallisen romaaninsa Sinuhe Egyptiläisen ansiosta muinainen Egypti ja nimenomaan Ekhnatonin aikakausi ovat suomalaisille tunnetumpia kuin ehkäpä millekään muulle yksittäiselle kansakunnalle ja kieliryhmälle tässä maailmanajassa. Vuonna 2008 Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläinen äänestettiin suomalaisten rakkaimmaksi kirjaksi, minkä lisäksi se on myös maailmankirjallisuuden ehdoton kestoklassikko. Kerta toisensa jälkeen uudet lukijasukupolvet löytävät romaanin yhä uudelleen ja ihastuvat sen sisältämään kertomukseen egyptiläisestä lääkäristä ja totuudenetsijästä muinaisessa Kemin maassa.

Ekhnatonin alkuperäinen hallitsijanimi oli Amenhotep IV, mutta valtaan noustuaan hän vaihtoi nimensä Atonia kunnioittavaan muotoon Ekhn-Aton. Liekö pelkkää sattumaa, että sama loppuliite löytyy myös länsimaisen filosofian ja luonnontieteen isän – Platonin : Pl-Aton – nimestä. Platonin aikalaisen Demokritoksen atomiopissa puolestaan kuvataan pyöreä jakamaton alkuaine 'Atom', jonka alkuperä lienee niin ikään johdettavissa muinaisegyptiläisestä pyöreää jakamatonta ykseyttä merkitsevästä sanasta 'Aton'.

Atonin symbolina toimi pyöreä auringonkehrä. Jos tarkastelemme laajemmin akseliajan edustajien käyttämää symbolikuvastoa, voimme havaita myös sen rakentuvan laajalti yhdenmukaisen aurinko-symboliikan perustalle. Samoin tekee myös niin sanottu uusplatonistinen symbolikuvasto, jonka filosofiasta puolestaan kristinusko on imenyt tunnetusti suuria vaikutteita. Seurasimmepa siis lähes mitä henkisen totuudenetsinnän traditiota hyvänsä, näyttäisi niiden kaikkien jäljet johtavan lopulta aina muinaiseen Egyptiin, ja edelleen Atlantikseen.

Atonin kerrottiin olleen Egyptin alkuperäinen uskonto ja hallinneen Egyptissä jo pyramidien rakentamisen aikoihin. Tuolta ajalta nykyaikaan asti ovat säästyneet paitsi pyramidit, myös obeliskin muoto, jonka piirtämän varjon oletetaan myös liittyvän jollain tavoin ikiaikaiseen aurinkosymboliikkaan.

Aurinkoperusteisessa symboliikassa valo symboloi paitsi ajatonta totuuden ja järjen valoa, mutta se toimii myös elämän ja tietoisuudenvalon symbolina. Varjo ja pimeys rinnastuvat vastaavasti ajallisuuteen, tiedostamattomuuteen, ymmärtämättömyyteen, harhaan ja kuolemaan.

Seuraavassa kappaleessa otamme ikiaikaisen symbolikuvaston uusiokäyttöön ja käytämme auringon, obeliskin ja vuodenkierron yhteisvaikutuksesta syntyvää analemman muotoa ajatonta metafyysistä perusjärjestystä ilmentävän Totuuden ja tiedon hierarkian runkona.