5. Kauppiaat ja kultasepät

Erikoistuminen ja raha synnyttivät kaupankäynnin ja uuden ammattiryhmän – kauppiaat. Kauppiaat olivat ihmisiä, jotka ensimmäisinä ymmärsivät hyödykkeiden niukkuudesta syntyvän arvon ja sen mukanaan tuomat mahdollisuudet. Se mikä toisille oli jokapäiväisyydessään ja tavanomaisuudessaan lähes arvotonta ja yhdentekevää, saattoi toisille ihmisille tarkoittaa suurinta mahdollista ylellisyyttä. Kauppiaalle tämä tarkoitti hyvää bisnesmahdollisuutta.

Merenrannan kalastajakylissä ihmiset saivat syödä kyllästymiseen asti kaloja ja äyriäisiä, minkä vuoksi niitä ei rannikon läheisyydessä juurikaan arvostettu. Mutta heti kun siirryttiin sisämaan puolelle, tilanne muuttui täysin päinvastaiseksi. Sisämaassa pelkkä merenelävän näkeminen saattoi muodostua niin suureksi elämykseksi, että ihmiset olivat valmiita maksamaan jo pelkästä katsomisesta– maistamisesta puhumattakaan.

Näiden sisämaan ihmisten keskuudessa meren antimien arvo nousi moninkertaiseksi niiden hankintahintaan nähden. Maaseudun ihmiset, jotka olivat koko elämänsä ajan syöneet kaikilla aterioillaan vain kasviksia, viljatuotteita ja lihaa, eivät arastelleet hellittää kukkaronnyörejään rannikon ihmeiden edessä.

Myytyään merenelävät huikealla voitolla sisämaan asukeille kauppias lastasi kärrynsä täyteen edullisia sisämaan tuotteita, palasi kalastajakylään ja myi tuotteet rannikon kalastajille eksoottisina herkkuina monikertaisella voitolla. Tämä luonnollisen niukkuuden aikakaudella toiminut markkinatalous toimi ajan olosuhteet huomioon ottaen erinomaisesti. Lisääntynyt hyödykkeiden vaihto lisäsi kohisten paitsi rannikon ja sisämaan ihmisten elintasoa myös kauppiaan hyvinvointia.

Hyödyntämällä tätä niukkuuden aikaansaamaa voitontekomahdollisuutta monet kauppiaat vaurastuivat liiketoimintansa johdosta huomattavasti. Lisääntyneellä omaisuudella oli kuitenkin myös haittapuolensa. Mitä enemmän kauppiaille kertyi rahaa ja omaisuutta, sitä suuremmaksi kasvoi heidän epäluulonsa ja pelkonsa tuon kaiken kerätyn omaisuuden menettämistä kohtaan. Omaisuuden turvallinen säilöminen nousi kauppiaiden yhteiseksi kiinnostuksen kohteeksi. Kauppakaravaaneja suojaamaan voitiin kyllä aina palkata lisää miehiä, mutta kuka jäisi kotiin vahtimaan sinne jäävää omaisuutta useiden kuukausien, jopa vuosien mittaisten matkojen ajaksi? Voisiko palkkasotilaisiin luottaa? Tilaisuus voisi tehdä kenestä tahansa varkaan.

Kulta tulisi luovuttaa sellaisen tahon valvontaan, joka oli jo ennestään niin varakas, ettei tälle koituisi mainittavaa lisähyötyä kullan kavaltamisesta. Tällaisella taholla olisi myös oltava hyvä maine, vakaa asema ja korkea status oman yhteisönsä sisällä, jolloin houkutus kullan anastamisesta tyssäisi viimeistään pelkoon maineen ja sosioekonomisen aseman menetyksestä. Vastaus ongelmaan löytyi arvostetusta kultaseppien ammattikunnasta.

Kultasepät olivat jo ennestään varakkaita, ja työnsä puolesta he olivat tottuneita käsittelemään suuriakin määriä kultaa. Kauppiaiden kulta ei kyennyt saamaan heidän päätään sekaisin. Kultasepillä kullan varastointiin tarvittavat suuret ja jykevät holvit olivat jo valmiina. Niinpä he vastasivat kauppiaiden kysyntään ja ryhtyivät vuokraamaan holviensa ylimääräistä säilytystilaa varakkaiden liikemiesten tarpeisiin. Saatuaan omaisuudelleen luotettavan vartijan kauppiaat saattoivat huoletta lähteä kuukausien, jopa vuosien mittaisille kauppamatkoille.

Luotettaviksi todetut kultasepät keräsivät pian holveihinsa yhä useampien liikemiesten omaisuuksia. Kultaseppien ja liikemiesten kesken solmittiin vuokrasopimuksia, joiden merkiksi liikemiehet saivat kuitteja talletuksistaan. Näitä arvopapereita vastaan he saattoivat halutessaan nostaa kultansa ulos säilytyksestä. Kultaseppien toiminta oli siten alkujaan verrattavissa nykyajan pankkien tallelokerosäilytykseen.

1. Talousjärjestelmän lähtökohta

Talouden käsite kattaa kaiken sellaisen inhimillisen toiminnan, joka liittyy tavaroiden ja palvelujen tuotantoon, jakeluun, vaihtoon tai kulutukseen. Yksinkertaisimmassa muodossaan talous perustuu omavaraistalouteen. Tyypillisenä esimerkkinä omavaraistaloudesta voisi toimia maanviljelijäperhe, jossa pieni joukko ihmisiä valmistaa itse kaikki tarvitsemansa hyödykkeet eikä siten ole riippuvainen muista talousyksiköistä. Omavaraistalous ei harjoita vaihdantaa eikä se sen vuoksi tarvitse myöskään rahaa vaihdon välineeksi.

Elämä muinaisessa omavaraistaloudessa oli ravinnon, työn ja elämänlaadun puolesta tasaisen heikkoa ja yksipuolista. Maanviljelijäyhteisön jäsenet olivat kehittyneet kohtalaiseksi kaikissa töissä, mutta koska heidän oli tehtävä kaikki työt itse, heille ei jäänyt aikaa kehittyä erityisen hyväksi missään tietyssä työtehtävässä.

Ajan saatossa lähellä toisiaan asuneet maanviljelijäyhteisöt saattoivat havaita, kuinka joku yhteisön jäsen oli kaikkia muita taitavampi esimerkiksi sepän työssä. Hänellä saattoi olla luontaista lahjakkuutta siinä määrin, että naapuruston viljelijät, metsästäjät ja kalastajat toivat hänelle omia töitään ja korvasivat hänen vaivansa viljalla, lihalla ja kalalla. Näin yksi viljelijöistä saattoi jättää kokonaan maanviljelijän työn ja ryhtyä päätoimiseksi sepäksi.

Kun sepän ammatti oli ulkoistettu yhdelle ihmiselle, ei muiden enää kannattanut kuluttaa aikaansa metalliesineiden valmistamiseen. Sen sijaan heille jäi nyt enemmän aikaa kehittyä taitavaksi oman ammattinsa harjoittamisessa. Vastaavasti myös seppä pääsi nyt hiomaan taitojaan kokopäivätoimisesti. Pian huomattiinkin, että vaikka yksi maanviljelijä oli poistunut vahvuudesta, ei se kuitenkaan ollut laskenut ihmisten hyvinvointia. Päinvastoin. Kun yksi luontaista lahjakkuutta omaava seppä erikoistui valmistamaan kaikki lähitienoon metsästys-, pyynti- ja maanmuokkausvälineet, kaikkien alueen asukkaiden työvälineiden laatu parani, mikä näkyi välittömästi myös parantuneina satoina ja saaliina. Parantunut tietotaito ja työnjako näkyivät siten suoraan ihmisten parantuneena hyvinvointina.

Lopulta sepällä oli varaa ylläpitää jopa muutamaa oppipoikaa, jotka pitivät huolen ammattiin kuuluvista rutiinitöistä samalla kun mestari itse keskittyi yhä vaativimpiin työsuorituksiin. Tällä tavoin sepän vuosikymmenten työkokemus ja ammattitaito siirtyivät luonnollisella tavalla seuraavalle sukupolvelle, joka puolestaan siirsi sitä edelleen uusille alueille ja uusille sukupolville.

Tällä samalla periaatteella syntyivät ja kehittyivät myös muun muassa räätälien, suutarien ja muiden käsityöläisten ammattikunnat. Erikoistuminen maanviljelyyn, karjanhoitoon ja erilaisiin käsityöläisammatteihin sai ihmiset asettumaan paikoilleen ja synnyttämään yhä suurempia pysyviä asutuskeskuksia.

Luontaistalouden jälkeen talousjärjestelmän kehityksen seuraava vaihe olikin erikoistuminen ja vaihdantatalous. Ihmiset ymmärsivät, että erikoistumisen ja vaihdon avulla hyödykkeiden laatu ja määrä kasvoivat ja ne saatiin jakautumaan tasaisemmin yhä useampien ihmisten kesken.

Vaihdantatalous oli kuitenkin hankalaa. Vaihtaisikohan naapuri hevosensa kolmeen lampaaseen? Tai jos kalastajalla oli ylimääräinen kala, jonka hän tahtoi vaihtaa vaikkapa jauhoihin, ei mylläri välttämättä ollutkaan valmis vaihtamaan jauhojaan kalaan. Ehkäpä myllärillä oli kalaa jo omasta takaa ja hän kaipasikin suolaa kalansa säilömiseen? Siinä tapauksessa kalastajan oli ensin etsittävä jostain henkilö, joka omisti suolaa ja oli halukas vaihtamaan suolansa kalaan. Vasta onnistuttuaan suolan hankinnassa saattoi kalastaja marssia myllärin puheille ja toteuttaa alkuperäisen aikeensa jauhojen hankinnasta.

Vaihtotalous oli hidasta ja kömpelöä. Syntyi tarve yhteiselle vaihdon välineelle, arvon mitalle ja arvon säilyttäjälle. Syntyi tarve rahalle.


                                        Edellinen                           Seuraava                           
                                                               Alkuun