10. Valtiot pankkien takaajiksi

Kun kansa vaati pankkiireja tilille törkeästä petoksestaan, viranomaiset joutuivat hankalan tilanteen eteen. Oikeuslaitos ja valtakoneisto kyllä myönsivät huijauksen tapahtuneen, mutta samalla he myös näkivät talouteen virranneen rahan aikaansaaman vaikutuksen ihmisten käytökseen.

Pelkkä usko siihen, että tavallinen paperi oli kullan arvoista, oli saanut ihmiset paiskomaan töitä aamusta iltaan. Ja mitä enemmän kansalaisille oli paperia jaettu, sitä suurempia laivastoja oli rakennettu, massiivisempia armeijoita varustettu ja kaukaisempia maita valloitettu. Käsissä oli nyt liian suuri vallan väline hukkaan heitettäväksi.

Rahan tuli olla niukkaa, mutta vain näennäisesti. Nimittäin jos raha olisi ollut aidosti niukkaa, eikä sitä voitaisi synnyttää keinotekoisesti lisää – kuten aidon kultakannan aikaan vielä oli ollut – korkoon perustuva rahajärjestelmä olisi johtanut lopulta aina talouden näivettymiseen, sillä korko olisi ennen pitkää siirtänyt kaiken varallisuuden vain harvojen käsiin. Mutta pitämällä raha vain näennäisen niukkana ja luomalla sitä sopivassa suhteessa lisää oli talous mahdollista pitää jatkuvassa tasaisessa nousukiidossa. Ajatus oli lisätä talouteen rahaa samassa suhteessa sen "luonnollisen kasvun" kanssa. Se, mikä oli ennen ollut mahdotonta konkreettiseen fyysiseen kultaan perustuvassa taloudessa, olisi nyt mahdollista tässä uudessa ja abstraktissa paperirahataloudessa.

Vuosisatojen ajan olivat alkemistit yrittäneet luoda kultaa keinotekoisesti taivuttaakseen kansakunnat polvilleen edessään, mutta vielä koskaan aikaisemmin ei kenenkään päähän ollut pälkähtänyt kirjoittaa paperilapulle "kulta" ja kävellä sitten tuon paperin kanssa ostoksille aivan kuin paperi todella olisi ollut oikeaa kultaa. Ajatuksena se oli pähkähullu, mutta käytäntö osoitti jotain aivan muuta.

Kulta oli ihmisen arkielämän kannalta täysin hyödytön materiaali. Niinpä se paperille painettuna oli täsmälleen yhtä hyödytöntä kuin konkreettisena fyysisenä kultanakin, ja niin paradoksaalista kuin se onkin, nimenomaan juuri tuo kullan hyödyttömyys teki siitä arvokkaimman mahdollisen rahamuodon. Nimenomaan juuri kullan hyödyttömyys sellaisenaan mahdollisti yhdessä rahamäärän jatkuvaan laajentamiseen perustuvan pankkitoiminnan kanssa korkoon perustuvan rahajärjestelmän toiminnan ja ikuisen talouskasvun ideologian.

Todellisessa maailmassa paperilapulle painettu mikä tahansa muu asia ei olisi toiminut. Rahan täytyi olla ihmiselle sellaisenaan täysin hyödytöntä, jotta sen varaan voitiin rakentaa onnistunut kupla. Paperille painettu maito, liha, kala, saha, vasara tai hevonen eivät olisi käyneet rahasta, sillä niillä oli ihmiselle todellista hyötyarvoa. Kuka tahansa olisi heti ymmärtänyt, ettei paperilapulle kirjoitetulla sahalla pystynyt työstämään puuta. Työkalujen arvoa ei ollut mahdollista siirtää paperille. Samasta syystä paperille kirjoitettu "ruoka" ei maistunut ruualta, kuten ei myöskään paperille piirretty lehmä lypsänyt maitoa. Se oli kaikki yhä vain pelkkää paperia. Mutta pankkijärjestelmän luoman illuusion keinoin paperille painettu kulta todella muuttui ihmisten mielissä kullaksi. Olihan raha kaikkina aikoina perustunutkin vain ihmisten mielissä syntyvään luottamukseen rahan sisältämästä arvosta. Rahan asia on kaikkina aikoina ollut ennen kaikkea uskon asia.

Mutta olipa raha käsitteenä miten hullu ja hutera tahansa, kansa joka tapauksessa tarvitsi rahaa vaihdon välineeksi, arvon mitaksi ja arvon säilyttäjäksi. Rahalle ei ollut vaihtoehtoa. Tämä teki tilanteesta erityisen herkullisen valtion hallinnolle. Enää ei tarvittu pappeja kansan paimentajaksi. Papisto sai mennä. Raha korvasi nyt uskonnon suurimpana vallan välineenä, ja mikä parasta, tuo valta oli kansaan päin täysin näkymätöntä. Kansalle voitiin nyt antaa näennäinen vapaus. Todellista vapautta sillä ei kuitenkaan ollut. Niin kauan kuin kansa pysyi riippuvaisena hallinnon liikkeelle laskemasta rahasta, oli se myös täysin hallittavissa. Niinpä valtio katsoi tärkeäksi alistaa pankkijärjestelmän oman valvontansa alaisuuteen.

6. Ensimmäiset velkapaperit

Kun kauppiaat – joista yhä useammat säilyttivät omaisuuksiaan kultaseppien holveissa – tekivät keskenään kauppaa, ei tarvetta fyysisen kullan käsittelyyn enää ollut. Sovittuaan kaupasta kauppiaat marssivat yhdessä kultasepän puheille, jota sitten pyydettiin siirtämään sovittu määrä kultaa tallelokerosta toiseen. Näin vältyttiin paljolta vaivalta ja kaikilta niiltä riskeiltä, joita suurten kultamäärien käsittelyyn liittyi.

Maksujärjestelmän kehittyessä myös fyysisen läsnäolon pakko jäi pois maksutoimenpidettä hankaloittamasta. Lopulta kauppiaat saattoivat hoitaa maksutapahtuman keskenään pelkällä arvopapereiden vaihdolla. Suorittaessaan maksun kauppias luovutti kultaan oikeuttavan kuitin lisäksi henkilökohtaisella sinetillä vahvistetun valtakirjan, jota vastaan kaupan toinen osapuoli saattoi käydä kultansa lunastamassa.

Kaupantekojärjestelmien kehityksen myötä myös lainsäädäntöä tuli muuttaa. Kun tavara vaihtoi omistajaa ja kaupan toinen osapuoli vastaanotti kultaan oikeuttavan valtakirjan, hän vastaanotti velkapaperin, joka toimi lupauksena tulevasta maksusta. Tämä oli merkittävä askel kohti velkaan perustuvaa paperirahaa, sillä nyt kultaan oikeuttava velkakirja todettiin ensimmäisen kerran oikeuden päätöksellä lailliseksi maksuvälineeksi ja saman arvoiseksi todellisen fyysisen kullan kanssa. Valtakirjan allekirjoitus ja luovutus olivat nyt virallinen ja sitova maksutapahtuma, aivan samoin kuin fyysisen kullan antaminen, eikä kumpikaan kaupan osapuoli voinut sitä jälkikäteen yksipuolisesti perua.

Kultaan oikeuttavien arvopapereiden käsittely oli helppoa. Enää varakas liikemies ei tarvinnut omaisuutensa siirtoon hevosvankkureita ja omaa pientä armeijaa. Suuretkin kaupat saatettiin hoitaa nyt pelkkien kultatodistusten vaihdolla. Mutta vieläkään kyse ei ollut nykyaikaisesta pankkijärjestelmästä. Yhä edelleen kultasepät tarjosivat liikemiehille pelkkää kullan säilytyspalvelua. Tallelokeroissa makaava kulta oli aina kullan tallettajan henkilökohtaista omaisuutta, johon holvien ylläpitäjällä ei ollut mitään oikeutta.