Vuosien
saatossa ja erinäisten vaiheiden jälkeen edellä kuvatun kuplan
varaan rakentunut pankki- ja rahajärjestelmä laajeni
maailmanlaajuiseksi. Länsimaisen talousjärjestelmän standardi
siitä tuli maailmansotien yhteydessä, sotilasmenojen lisäämän
rahantarpeen pakottamana. Ajan saatossa liikkeelle lasketun
setelirahan – siis kultaan oikeuttavien kuittien – määrä
keskuspankkien todellisiin kultavarantoihin nähden kasvoi
kasvamistaan. Se oli väistämätöntä. Rahajärjestelmään
sisäänrakennetun koron ja säästäväiseen käytökseen ohjaavien
rahan sisäisten palkkiomekanismien johdosta järjestelmä kaipasi
polttoaineekseen jatkuvasti uutta painotuotetta. Rahan näennäinen
kultaperusteisuus kasvoi pian suoranaiseksi taakaksi.
Ajan saatossa todellisen kullan määrä liikkeelle laskettuihin kultaan oikeuttaviin kuitteihin nähden supistui niin mitättömäksi, ettei kultakannasta irrottautuminen muodostunut käytännön tasolla juurikaan periaatepäätöstä hankalammaksi operaatioksi. Ajatuksena se oli sitäkin hurjempi. Mutta niin lopulta kuitenkin tapahtui. Lupaus fyysiseen kultaan vaihdettavissa olevasta paperirahasta jäi ilman kultaansa. Lupaus muuttui tyhjäksi. Jäi pelkkä paperi. Mutta pian myös paperiraha sai väistyä uuden sähköisen rahan tieltä. Jäi pelkkä tyhjä lupaus.
Nyt raha oli puhtaasti pelkkää pankin myöntämää lupausta vailla mitään fyysistä takausta. Rahan arvo perustui pankin lupaukseen maksaa, mutta kun kulta oli otettu pois rahan arvoa takaamasta, oli samalla poistettu väline, jolla pankki olisi voinut lupauksensa lunastaa. Jäi pelkkä irrallinen lupaus. Lupaus maksaa. Mutta millä? No tietysti uudella lupauksella, jota pankki puolestaan takasi taas uudella lupauksella, jota se yhä takasi uudella, ja niin edelleen. Rahan luonne muuttui tyhjien lupausten loputtomaksi sarjaksi.
Ajan saatossa todellisen kullan määrä liikkeelle laskettuihin kultaan oikeuttaviin kuitteihin nähden supistui niin mitättömäksi, ettei kultakannasta irrottautuminen muodostunut käytännön tasolla juurikaan periaatepäätöstä hankalammaksi operaatioksi. Ajatuksena se oli sitäkin hurjempi. Mutta niin lopulta kuitenkin tapahtui. Lupaus fyysiseen kultaan vaihdettavissa olevasta paperirahasta jäi ilman kultaansa. Lupaus muuttui tyhjäksi. Jäi pelkkä paperi. Mutta pian myös paperiraha sai väistyä uuden sähköisen rahan tieltä. Jäi pelkkä tyhjä lupaus.
Nyt raha oli puhtaasti pelkkää pankin myöntämää lupausta vailla mitään fyysistä takausta. Rahan arvo perustui pankin lupaukseen maksaa, mutta kun kulta oli otettu pois rahan arvoa takaamasta, oli samalla poistettu väline, jolla pankki olisi voinut lupauksensa lunastaa. Jäi pelkkä irrallinen lupaus. Lupaus maksaa. Mutta millä? No tietysti uudella lupauksella, jota pankki puolestaan takasi taas uudella lupauksella, jota se yhä takasi uudella, ja niin edelleen. Rahan luonne muuttui tyhjien lupausten loputtomaksi sarjaksi.
Aina kun
valtio, yritys, yhteisö tai yksityinen henkilö ottaa velkaa, syntyy
talousjärjestelmään vastaava määrä uutta rahaa. Pankkien lupaus
maksaa – siis velka – on nykyihmiselle käypää rahaa.
Digitaalinen raha on aina jonkun maksamatonta velkaa jollekin. Näin
ollen aina kun velka kuitataan maksetuksi, yhtä paljon rahaa poistuu
talouden kierrosta. Toisin kuin kultarahan aikaan, jolloin rahan
määrä oli aina lähes vakio, nyt taloudessa kiertävän rahan –
siis velan – määrä vaihtelee jatkuvasti.