21. Teknologinen työttömyys ja täystyöllisyyden utopia

Ennemmin tai myöhemmin kansakunnan päättäjien on kohdattava tuottavuuden ja työllisyyden kiusallinen kääntäen verrannollisuus. Onhan vain yksinkertainen tosiasia, että mitä enemmän yhteiskunta irtisanoo työntekijöitään ja siirtää työntekoaan koneiden ja automaation varaan, sitä enemmän yhteiskunta tuottaa. Samaan aikaan kun yhteiskunta rikkoo tuotantoennätyksiään, yhä suurempi osa ihmisistä jää työttömiksi, vajoaa köyhyysrajan alapuolelle ja voi pahoin. Kaupat pursuavat tavaraa, joita yhä harvemmilla on rahaa ostaa. Niinpä yhteiskunnallisen hyvinvoinnin ongelma ei ole enää niinkään hyvinvoinnin tuottamisessa kuin alituisen niukkuuden varaan rakentuneessa raha- ja talousjärjestelmässä itsessään.

Markkinatalous pyrkii aina voiton maksimointiin, ja valitettavasti ihminen on kallis, sairasteleva, huolimaton ja epäluotettava tuotannontekijä. Meillä on jo nyt pankkiautomaatteja, lainausautomaatteja, limsa-automaatteja, karkkiautomaatteja, pullonpalautusautomaatteja, maksuautomaatteja, valokuvien kehitysautomaatteja, tilausautomaatteja, pysäköintiautomaatteja ja automaattisia puhelinvaihteita sekä lukuisia internetiin ulkoistettuja palveluita, jotka perustuvat siihen, että asiakas palvelee itse itseään. Esimerkiksi matkalle lähtiessään asiakas voi varata matkan netistä, tulostaa lipun kotonaan ja tehdä lentokentällä lähtöselvityksen automaatilla. Yhä useammissa kaupoissa asiakas voi valita itsepalvelutiskin, skannata tuotteiden viivakoodit tietokoneelle ja hoitaa koko maksutapahtuman itsenäisesti sirukortilla. Suunta on selvä ja väistämätön.

Teknologia korvasi ensin ihmistyövoiman maa- ja metsätaloudessa sekä karjanhoidossa. Maaseutu autioitui, ja ihmiset siirtyivät suurina joukkoina kaupunkeihin tehdastyöhön. Sitä mukaa, kun tehdastyö automatisoitui, työntekijät siirtyivät palvelusektorin palvelukseen. Viime aikoina myös palvelusektoria on automatisoitu alati kiihtyvällä vauhdilla. Mihin ihmiset työllistyvät palvelusektorin jälkeen? Turvapalveluiden, sotateollisuuden, vankeinhoidon, juridiikan, pankki- ja vakuutusalan, sosiaaliturvan vai jonkun muun ihmisongelmista elinvoimansa saavan elinkeinon piiriin? Jos ongelmalähtöinen yhteiskuntamme pyrkii työllistämään myös jatkossa kaikki kansalaisensa, tulee ihmisongelmien määrän kasvaa lähitulevaisuudessa räjähdysmäisesti. Sillä jos kaikki ihmisten peruspalvelut tulevat tyydytetyksi teknologian keinoin, mitä muuta jää enää jäljelle kuin ihmisongelmista elinvoimansa saava teollisuus? Ja siinä vaiheessa kun teollisuus saa voimansa ihmisongelmista, on ihmisongelmilla myös ihmeellinen taipumus lisääntyä. Se kaikki tapahtuu kuin itsestään, kuin näkymättömän käden ohjaamana. Täystyöllisyyden ihanne on kääntymässä kiroukseksemme.

Rahan ja markkinatalouden varaan rakennetussa yhteiskunnassa jokaisella tulee olla palkkatyö. Yhteiskuntamme toiminta on rakennettu täysin työnteon varaan. Työikäisten ihmisten täystyöllisyydestä on tehty käytännössä kaikkien nykyisten yhteiskuntajärjestelmien standardi – itsestään selvä tavoite, jota kohti pyrkiä. Vielä nykyteknologiankin aikana meidän oletetaan tekevän 8 tunnin työpäiviä viitenä päivänä viikossa yli 40 vuoden ajan – eikä se edes riitä. Jatkuvasti saamme lukea uutisia siitä, kuinka ihmisten eläkeikää ja verotusta tulisi nostaa vastapainona kansakunnan alati kiihtyvälle velkaantumiselle. Mikä pahinta, olemme tulleet täysin sokeiksi näiden yhteiskunnallisten mekanismien edessä. Vasta hieman pidempi tarkasteluväli asettaa asiat oikeaan perspektiiviin.

”Kuvitelkaamme, että sata vuotta sitten elänyt yhteiskuntatieteilijä olisi saanut näynomaisena ilmoituksena tietoonsa nykyisen modernin teknologiamme, mutta ei tietäisi mitään tulevasta yhteiskunnallisesta kehityksestä. Millaiseksi hän olisi kuvitellut yhteiskunnan, jossa lihastyötä säästävät koneet ja automaatio ovat tehneet välttämättömyyshyödykkeiden valmistamisen naurettavan helpoksi verrattuna siihen, kuinka suuria ponnistuksia pelkästään ravinnon tuottaminen hänen aikanaan vaati?

Yhteiskuntatieteilijämme olisi varmaankin olettanut, että yhteiskunnassa, joka olisi päässyt irti niukkuuden ongelmista, taloutta ja tuotantoa koskevat kysymykset olisivat väistyneet ihmisten mielissä ja puheissa taka-alalle. Miksi yhteiskunta, jolla on tarpeeksi kaikkea, olisi edes kiinnostunut, saati huolestunut, taloudellisista kysymyksistä? Varmaankin kulttuuria, filosofiaa, leikkiä, urheilua ja puutarhanhoitoa koskevat uutiset ja pohdinnat olisivat lehtien etusivuaineistoa; taloutta ja tuotantoa koskevat artikkelit olisivat siirtyneet omiin erikoislehtiinsä.

Hän olisi varmaan myös kuvitellut, että köyhyys ja aineellinen puute poistuvat yhteiskunnasta, joka pystyy helposti tuottamaan tarpeeksi kaikille.

Erityisen mahdotonta yhteiskuntatieteilijällemme olisi ollut ennustaa elämän kiireisyyttä. Miten kenelläkään voi olla kiire, kun työn tuottavuus on neljätoistakertaistunut – teemme muutamassa tunnissa työt, jotka hänen aikanaan veivät koko viikon. Eikö sen pitäisi antaa mahdollisuus nautinnolliseen joutilaisuuteen?”

– Osmo Soininvaara, Vauraus ja aika, 2007

Kaikki fyysisten perustarpeiden tuotanto on käytännössä jo automatisoitu. Loputkin työtehtävät voitaisiin automatisoida helposti, jolleivät raha- ja talousjärjestelmämme käänteiset mekanismit hidastaisi tai jopa suoranaisesti estäisi tätä prosessia.

Rahan ja palkkatyön varaan rakennetussa yhteiskunnassa rutiininomaiset työtehtävät automatisoidaan vain siinä tapauksessa, että työn automatisointi tulee edullisemmaksi kuin edullisimman tarjolla olevan halpatyövoiman palkkaaminen. Niin kauan kuin halpatyövoima on automaatiota edullisempaa, tulevat ihmiset raatamaan helposti automatisoitavissa, rutiininomaisissa työtehtävissä vuodesta toiseen. Tämä teknologista kehitystä tukahduttava mekanismi on hidastuttanut yhteiskunnallista kehitystämme arvatenkin jopa kymmenillä vuosilla – puhumattakaan sellaisten tieteen ja teknologian alojen rappiosta, joista ei ole minkäänlaista taloudellista hyötyä millekään voitonmaksimointiin tähtäävälle liiketoiminnalle. Monet tällaiset tieteen ja teknologian alat ovat lamautuneet jopa vuosikymmeniksi lähes täydellisen pysähtyneisyyden tilaan. Hyvänä esimerkkinä avaruusmatkailu ja -tutkimus. Ainoa takuuvarma keino, jolla rahan paradigmassa rypevä, taloustieteellisesti järkevä ihminen voitaisiin saada kiinnostumaan avaruustutkimuksesta, olisi esitellä kuu, asteroidit ja naapuriplaneetat potentiaalisina kaivosteollisuuden kohteina. Louhittuaan ensin oman planeettansa tyhjäksi homo economicus jatkaa leviämistään naapuriplaneetoille ja myöhemmin lähimpiin aurinkokuntiin. Syöpäkasvaimen älykkyys levittäytyy etäpesäkkeitä lähettämällä.

Täystyöllisyyden lähtökohtaan sidotulle yhteiskunnalle lisääntyvä automaatio ja teknologia näyttäytyvät uhkana, eivät mahdollisuutena. Jos nyky-yhteiskunnassa jotain tuotetta tai palvelua opitaan tuottamaan tai kopioimaan jonkin teknologisen innovaation keinoin yllin kyllin ja täysin automatisoidusti, ilman ihmistyövoimaa ja kustannuksia, pyritään tuota yltäkylläisyyttä tavalla tai toisella rajoittamaan joko verotuksen tai lainsäädännön keinoin. Raha- ja markkinatalous voivat toimia vain alituisen niukkuuden tilassa. Tästä nykyinen tekijänoikeuslainsäädäntömme ja sähköisestä kopioinnista syntyneet ongelmat ovat erinomainen esimerkki. Nyky-yhteiskuntamme on rakennettu niukkuuden varaan. Siinä vaiheessa kun luonnollinen niukkuus uhkaa kadota, ryhdytään sitä ylläpitämään keinotekoisesti. Sen sijaan että olisimme dynaamisessa, jatkuvan kehityksen ja hyvinvoinnin kasvun tilassa, olemme lukinneet itsemme ikuiseen niukkuuteen, köyhyyteen ja kurjuuteen – aivan kuin ne apinat tämän kirjan johdannossa.

Kuka tahansa voi intuitiivisesti ymmärtää, kuinka helposti esimerkiksi ihmisten asunnottomuuden ongelma olisi ratkaistavissa, ellei asuntojen niukkuutta tahdottaisi ylläpitää tarkoituksellisesti. Asuntojen rakentaminen ei ole äärimmäisen vaativaa nykyteknologian aikakaudella. Kaikki voivat helposti myös ymmärtää, kuinka nykyteknologian keinoin kaikille ihmisille voitaisiin tuottaa yllin kyllin ruokaa, lääkkeitä ja hyvinvointia, jos niin vain haluttaisiin tehdä. Kaikki myös ymmärtävät, ettei julkiseen terveydenhoitoon pääsyn tarvitsisi välttämättä edellyttää 3–5 tunnin jonotusta. Asunnottomuus, nälänhätä, jonotus ja ylipäänsä kaikki yhteiskunnallinen niukkuus on tyypillistä vain niukkuudesta elinvoimansa saaville yhteiskunnille.