Näytetään tekstit, joissa on tunniste kaksinkertainen kirjanpito. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kaksinkertainen kirjanpito. Näytä kaikki tekstit

maanantai 14. marraskuuta 2011

13. Kurkistus verhon taakse

Kun valtioiden rahajärjestelmät olivat vielä sidoksissa kultakantaan, keskuspankit määrittelivät pankeille niin sanotun vakuusvarantovaatimuksen, joka määräsi sen suhteen, jonka puitteissa pankki saattoi painaa kultaan oikeuttavia kuitteja maan keskuspankin todellisiin kultavarantoihin nähden. Jos tuo suhdeluku oli esimerkiksi 1:9, ilmoitettiin pankin vakuusvarantovaatimuksen olevan 10 prosenttia. Näin ollen yhtä pankkiin talletettua kultakiloa vastaan pankkiiri saattoi täysin laillisesti painaa 9 kultakilon edestä kultaan oikeuttavia kuitteja ja myydä tätä tyhjästä luotua rahaa asiakkailleen koron hinnalla.
Nykypäivänä tavalliset voittoa tavoittelevat liikepankit synnyttävät yli 98 prosenttia kaikesta järjestelmässämme kiertävästä rahasta. Toimintaan tarvitaan pankkitoimilupa, asiakkaan fyysistä omaisuutta velan vakuudeksi sekä keskuspankin vaatiman vakuusvarannon verran omaisuutta pankin kirjanpidossa. Kun nämä ehdot täyttyvät, voivat pankit luoda järjestelmään niin paljon uutta velkarahaa kuin uusille lainoille löytyy kysyntää sekä velvoittaa asiakkaat maksamaan korkoa kaikista synnytetyistä lainoista.

Jos pankkien harjoittamaa luottolaajennusta sovellettaisiin jonkin fyysisen esineen kauppaan, esimerkiksi autokauppaan, voisi sitä kuvata toimintana, jossa automyyjä myy yhden ja saman auton samanaikaisesti sadalle eri asiakkaalle. Se, mitä pankkimaailmassa kutsutaan luottolaajennukseksi, tarkoittaisi reaalimaailmassa törkeää petosta.

Kuinka tämä rahan synnyttäminen menee läpi kirjanpidossa? Kun pankkiin kävelee asiakas ja hän ottaa itselleen velan, pankin taseen toiselle puolelle kirjataan velan vakuudeksi asetettu omaisuus ja toiselle puolelle vakuutta vastaava summa luottolaajennettua velkarahaa. Nyt pankin tilikirjoissa näyttää siltä, että pankki olisi lainannut jo olemassa olevia varojaan, vaikka todellisuudessa pankki – sinä samana hetkenä, jona myönsi lainan – synnytti pelkän lupauksen maksaa. Tuo lupaus näkyy pankkitilin saldona ja tuosta lupauksesta – jota pankkiiri ei edes teoriassa voisi koskaan konkreettisesti lunastaa – maksaa asiakas pankille korkoa.

Koska pankkien vakuusvarantosäännöt käskevät pankkia tallettamaan jokaisen lainaustapahtuman yhteydessä tietyn määrän pakolliseen vakuusvarantoon (edellisessä esimerkissä 10 prosenttia), tasekirjoissa oman pääoman suhde vieraaseen pääomaan on lähtökohtaisesti aina 10 prosenttia suurempi, mikä antaa ulospäin kuvan järkevästi toteutetusta taloudenhoidosta. Täydellinen rikos.

Velan myöntävä pankkivirkailija voi elää koko työuransa siinä uskossa, että pankit lainaavat edelleen asiakkailtaan lainaamia varoja. Se tuntuisi järkevältä. Tavallisen kansalaisen oikeustajuun ei nimittäin mahdu se, että millekään yksityiselle voittoa tavoittelevalle taholle annetaan oikeus synnyttää rahaa tyhjästä ja periä siitä korkoa. Tätä asiaa ei opeteta kouluissamme.

Pankit perustavat rahalainansa jopa kymmenien vuosien takaisinmaksusuunnitelmiin. Koko tämän ajan velan ottaja roikkuu pankin asettamassa löysässä hirressä ja on pakotettu työntekoon. Pitkän maksuajan johdosta velkapääoman synnyttämä korko voi helposti kasvaa jopa moninkertaiseksi alkuperäiseen pääomaan verrattuna.

Kaupassa, jossa asiakas riskeeraa kaikki oman elämänsä perusedellytykset velkansa vakuudeksi, pankki ei anna mitään omastaan. Se vain toteuttaa valtion ja oikeuslaitoksen sille myöntämää oikeutusta synnyttää rahaa tyhjästä.
Kaikki raha, jota velallinen työllään ansaitsee ja jolla hän omaa velkaansa lyhentää, on myös synnytetty velkaa vastaan. Kaikki liikkeellä oleva raha on aina jonkun maksamatonta velkaa pankeille. Sitä mukaa kun lainaa maksetaan pois ja velkamäärä vähenee, myös kierrossa olevan rahan määrä vähenee.

Kun asiakas ottaa lainan, hän laskee järjestelmään sisään uutta rahaa. Kun hän maksaa lainansa takaisin pankkiin, vastaava summa rahaa poistuu kierrosta. Mutta maksettavaksi jää vielä lainasta lankeava korko. Mistä rahat korkojen maksuun?

Velan ottaja voi maksaa velkansa korkoineen pois ainoastaan sillä edellytyksellä, että ihmiset myös hänen jälkeensä ottavat velkaa ja laittavat tuon velkarahan kiertoon. Näin ollen rahan määrä on "terveessä" taloudessa ikuisessa kiihtyvässä kasvussa. Käytännössä se tarkoittaa valtioiden ja kansalaisten ikuista ja kiihtyvää velkaantumista. Kiihtyvä velkaantuminen on siten kiinteä osa nykyistä rahajärjestelmäämme. Tämä tosiasia olisi hyvä tiedostaa, ennen kuin ryhdymme syyllistämään velkaongelmiin ajautuneita maita huolimattomasta ja laiskasta taloudenpidosta. Se kaikki on sisäänrakennettuna nykyiseen velkaperusteiseen rahajärjestelmäämme. On vain ajan kysymys, milloin koko järjestelmä romahtaa omaan mahdottomuuteensa.

Jatkuva rahan määrän kasvun vaatimus tarkoittaa samalla kiihtyvää inflaatiota eli rahan arvon alenemista. Rahan arvon heikentyminen on siten sisäänrakennettuna nykyiseen rahajärjestelmäämme – siitä huolimatta, että yksi rahan tärkeimmistä tehtävistä tulisi nimenomaan olla rahan arvon, eli ostovoiman säilyttäminen. Niinpä rahaa ei kannata enää säästää. Inflaatio onkin eräänlainen kansalta piilotettu vero, joka omalta osaltaan vauhdittaa rahan nopeaa kiertoa ja kiihtyvää kulutusta.

Jos tämä alati kiihtyvä lainaaminen joskus häiriintyy, eivätkä ihmiset enää ota uusia lainoja vaan keskittyvät pikemminkin maksamaan vanhoja lainojaan pois, vähenee taloudessa kiertävän rahan määrä samassa suhteessa. Pian talouden kierrosta ei löydy enää riittävästi rahaa kaikkien lainojen takaisinmaksuun. Kun raha taloudessa vähenee, myös rahan kierto vähenee. Ja kun raha ei kierrä, yritykset irtisanovat ja ihmiset joutuvat työttömiksi. Pankit, jotka koko kuplan luottolaajennuksellaan alunperin aiheuttivat, ottavat nyt haltuunsa maksukyvyttömien ihmisten velan vakuudeksi asettaman reaaliomaisuuden.

Valtio hellii pankkeja niitä suosivalla lainsäädännöllä. Talouden taantuman aikaan, kun rahan määrä talousjärjestelmässä vähenee ja kun asuntojen ynnä muun reaaliomaisuuden arvot alenevat, voi pankki itsekin joutua vaikeuksiin. Se voi joutua myymään asiakkaiden velan vakuudeksi panttaamaa omaisuutta kirjanpitoarvoa huomattavasti alempaan hintaan, minkä seurauksena pankki voi ennen pitkää ajautua jopa konkurssiin. Mutta kaikki se tapahtuu vain kirjanpitomaailmassa. Todellisuudessa pankit eivät koskaan edes lainanneet omaa pääomaansa. Ne synnyttivät rahaa luottolaajennuksen keinoin tyhjästä asiakkaan panttaamaa omaisuutta vastaan. Ainoastaan kirjanpidon luoman illuusion ansiosta pankkien liiketoiminta saadaan ulospäin näyttämään oikeutetulta.

Niinpä etenkin suurten pankkien kohdalla pankkien liiketoimintariski on vain näennäinen, sillä jos pankki todella joutuisi vaikeuksiin, tulisi valtio apuun ja pelastaisi sen konkurssilta kansalaisten verovaroilla. Yksityinen velan ottaja sen sijaan kantaa vastuunsa aina yksin.

lauantai 12. marraskuuta 2011

11. Pankkijärjestelmä institutionalisoituu

Saatuaan maistaa kuplan varaan noussutta talousjärjestelmää valtiolla ei ollut enää mitään hinkua palata takaisin rahan niukkuuteen ja hitaan kasvun aikaan. Valtio tarvitsi pankkien tyhjästä loihtimaa varallisuutta pitääkseen korkoon perustuvan rahajärjestelmän elinvoimaisena, eikä se nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin laillistaa tämä pankkiirien petoksesta alkunsa saanut toiminta.

Pankkitoiminnan uskottavuus saatiin palautettua siirtämällä pankkien valvonta valtiojohtoisen instituution alaisuuteen. Perustettiin niin sanottu keskuspankki – kaikkien pankkien pankki – jonka tehtäväksi jäi valvoa kaikkia muita pankkeja. Yksityiset pankit saivat toimia vastaisuudessa vain keskuspankin valvonnan alaisuudessa. Rahan tyhjästä synnyttäminen sai luottamusta henkivän nimen "luottolaajennus" ja sen petollinen luonne kätkettiin monimutkaisen finanssitermistön, erilaisten vakuusvaatimusten ja kaksinkertaisen kirjanpidon taakse.

Tavoitteena oli luoda hallittu kupla ja pitää se sopivan pulleana, mutta kuitenkin ilman räjähdysvaaraa. Rahan määrää markkinoilla valvottaisiin ja säädeltäisiin valtion valvovan silmän alla suurella varovaisuudella, eikä ylilyöntejä annettaisi tapahtua. Valtion mukaan tulo rauhoitti kansalaisia ja luottamus pankkijärjestelmää kohtaan palautui.

Mukaan juoneen tarvittiin myös oikeuslaitos. Lainsäädäntöä uudistettiin ja pankkitoiminta sulautettiin oleelliseksi osaksi uuden ajan yhteiskuntajärjestelmää. Kansalaisille kohdistettiin valtion taholta määräys hyväksyä keskuspankin leimaama paperi virallisena rahana, ja vastaisuudessa myös kaikki verot tulisi maksaa uuden rahan muodossa.

Paperi toimi siis kuittina kultaan, jota todellisuudessa oli keskuspankin holveissa huomattavasti vähemmän kuin mihin kuittien kokonaismäärä oikeutti. Toisin sanoen: jos riittävän suuri määrä ihmisiä vaatisi saada haltuunsa setelien oikeuttaman määrän fyysistä kultaa, koko pankkijärjestelmä kaatuisi. Jos tämä ei jostain syystä miellyttänyt kansalaisia, tai jos asian johdosta syntyi jotain ongelmia, oikeuslaitos puolustaisi pankkien ylläpitämää rahajärjestelmää laillisena.

Pankkiireille valtioiden mukaantulo tuli siunauksena, vaikka he eivät pitäneetkään siitä, että heidän oikeutensa painaa rahaa ulkoistettiin nyt valtiojohtoiselle keskuspankille. Pääasia oli kuitenkin, että heidän asemansa oli virallistettu ja pankkitoiminta laillistettu.

Pankki oli nyt virallinen instituutio, aivan niin kuin kirkko tai valtio itse. Samalla myös liiketoiminnan riski hävisi olemattomiin. Nimittäin jos keskuspankin toiminta ei jostain syystä olisi pystynyt pitämään kuplataloutta pystyssä ja pankkien myöntämien lainojen vakuudeksi asetetun omaisuuden arvonalennukset uhkaisivat jo itse pankkitoimintaa, valtio ei antaisi suurten pankkien kaatua. Vaikka pankit olivat yksityisomisteisia, niistä oli tullut osa valtiojärjestelmää. Hyvinä aikoina pankkitoiminta tuotti omistajilleen huikeita voittoja, kun taas huonoina aikoina pankkeja pelastettiin kansalaisten verovaroilla. Pankkiirina olit aina voittajien puolella. Kävi mitä tahansa, et voinut koskaan hävitä.