Näytetään tekstit, joissa on tunniste korko. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste korko. Näytä kaikki tekstit

maanantai 14. marraskuuta 2011

13. Kurkistus verhon taakse

Kun valtioiden rahajärjestelmät olivat vielä sidoksissa kultakantaan, keskuspankit määrittelivät pankeille niin sanotun vakuusvarantovaatimuksen, joka määräsi sen suhteen, jonka puitteissa pankki saattoi painaa kultaan oikeuttavia kuitteja maan keskuspankin todellisiin kultavarantoihin nähden. Jos tuo suhdeluku oli esimerkiksi 1:9, ilmoitettiin pankin vakuusvarantovaatimuksen olevan 10 prosenttia. Näin ollen yhtä pankkiin talletettua kultakiloa vastaan pankkiiri saattoi täysin laillisesti painaa 9 kultakilon edestä kultaan oikeuttavia kuitteja ja myydä tätä tyhjästä luotua rahaa asiakkailleen koron hinnalla.
Nykypäivänä tavalliset voittoa tavoittelevat liikepankit synnyttävät yli 98 prosenttia kaikesta järjestelmässämme kiertävästä rahasta. Toimintaan tarvitaan pankkitoimilupa, asiakkaan fyysistä omaisuutta velan vakuudeksi sekä keskuspankin vaatiman vakuusvarannon verran omaisuutta pankin kirjanpidossa. Kun nämä ehdot täyttyvät, voivat pankit luoda järjestelmään niin paljon uutta velkarahaa kuin uusille lainoille löytyy kysyntää sekä velvoittaa asiakkaat maksamaan korkoa kaikista synnytetyistä lainoista.

Jos pankkien harjoittamaa luottolaajennusta sovellettaisiin jonkin fyysisen esineen kauppaan, esimerkiksi autokauppaan, voisi sitä kuvata toimintana, jossa automyyjä myy yhden ja saman auton samanaikaisesti sadalle eri asiakkaalle. Se, mitä pankkimaailmassa kutsutaan luottolaajennukseksi, tarkoittaisi reaalimaailmassa törkeää petosta.

Kuinka tämä rahan synnyttäminen menee läpi kirjanpidossa? Kun pankkiin kävelee asiakas ja hän ottaa itselleen velan, pankin taseen toiselle puolelle kirjataan velan vakuudeksi asetettu omaisuus ja toiselle puolelle vakuutta vastaava summa luottolaajennettua velkarahaa. Nyt pankin tilikirjoissa näyttää siltä, että pankki olisi lainannut jo olemassa olevia varojaan, vaikka todellisuudessa pankki – sinä samana hetkenä, jona myönsi lainan – synnytti pelkän lupauksen maksaa. Tuo lupaus näkyy pankkitilin saldona ja tuosta lupauksesta – jota pankkiiri ei edes teoriassa voisi koskaan konkreettisesti lunastaa – maksaa asiakas pankille korkoa.

Koska pankkien vakuusvarantosäännöt käskevät pankkia tallettamaan jokaisen lainaustapahtuman yhteydessä tietyn määrän pakolliseen vakuusvarantoon (edellisessä esimerkissä 10 prosenttia), tasekirjoissa oman pääoman suhde vieraaseen pääomaan on lähtökohtaisesti aina 10 prosenttia suurempi, mikä antaa ulospäin kuvan järkevästi toteutetusta taloudenhoidosta. Täydellinen rikos.

Velan myöntävä pankkivirkailija voi elää koko työuransa siinä uskossa, että pankit lainaavat edelleen asiakkailtaan lainaamia varoja. Se tuntuisi järkevältä. Tavallisen kansalaisen oikeustajuun ei nimittäin mahdu se, että millekään yksityiselle voittoa tavoittelevalle taholle annetaan oikeus synnyttää rahaa tyhjästä ja periä siitä korkoa. Tätä asiaa ei opeteta kouluissamme.

Pankit perustavat rahalainansa jopa kymmenien vuosien takaisinmaksusuunnitelmiin. Koko tämän ajan velan ottaja roikkuu pankin asettamassa löysässä hirressä ja on pakotettu työntekoon. Pitkän maksuajan johdosta velkapääoman synnyttämä korko voi helposti kasvaa jopa moninkertaiseksi alkuperäiseen pääomaan verrattuna.

Kaupassa, jossa asiakas riskeeraa kaikki oman elämänsä perusedellytykset velkansa vakuudeksi, pankki ei anna mitään omastaan. Se vain toteuttaa valtion ja oikeuslaitoksen sille myöntämää oikeutusta synnyttää rahaa tyhjästä.
Kaikki raha, jota velallinen työllään ansaitsee ja jolla hän omaa velkaansa lyhentää, on myös synnytetty velkaa vastaan. Kaikki liikkeellä oleva raha on aina jonkun maksamatonta velkaa pankeille. Sitä mukaa kun lainaa maksetaan pois ja velkamäärä vähenee, myös kierrossa olevan rahan määrä vähenee.

Kun asiakas ottaa lainan, hän laskee järjestelmään sisään uutta rahaa. Kun hän maksaa lainansa takaisin pankkiin, vastaava summa rahaa poistuu kierrosta. Mutta maksettavaksi jää vielä lainasta lankeava korko. Mistä rahat korkojen maksuun?

Velan ottaja voi maksaa velkansa korkoineen pois ainoastaan sillä edellytyksellä, että ihmiset myös hänen jälkeensä ottavat velkaa ja laittavat tuon velkarahan kiertoon. Näin ollen rahan määrä on "terveessä" taloudessa ikuisessa kiihtyvässä kasvussa. Käytännössä se tarkoittaa valtioiden ja kansalaisten ikuista ja kiihtyvää velkaantumista. Kiihtyvä velkaantuminen on siten kiinteä osa nykyistä rahajärjestelmäämme. Tämä tosiasia olisi hyvä tiedostaa, ennen kuin ryhdymme syyllistämään velkaongelmiin ajautuneita maita huolimattomasta ja laiskasta taloudenpidosta. Se kaikki on sisäänrakennettuna nykyiseen velkaperusteiseen rahajärjestelmäämme. On vain ajan kysymys, milloin koko järjestelmä romahtaa omaan mahdottomuuteensa.

Jatkuva rahan määrän kasvun vaatimus tarkoittaa samalla kiihtyvää inflaatiota eli rahan arvon alenemista. Rahan arvon heikentyminen on siten sisäänrakennettuna nykyiseen rahajärjestelmäämme – siitä huolimatta, että yksi rahan tärkeimmistä tehtävistä tulisi nimenomaan olla rahan arvon, eli ostovoiman säilyttäminen. Niinpä rahaa ei kannata enää säästää. Inflaatio onkin eräänlainen kansalta piilotettu vero, joka omalta osaltaan vauhdittaa rahan nopeaa kiertoa ja kiihtyvää kulutusta.

Jos tämä alati kiihtyvä lainaaminen joskus häiriintyy, eivätkä ihmiset enää ota uusia lainoja vaan keskittyvät pikemminkin maksamaan vanhoja lainojaan pois, vähenee taloudessa kiertävän rahan määrä samassa suhteessa. Pian talouden kierrosta ei löydy enää riittävästi rahaa kaikkien lainojen takaisinmaksuun. Kun raha taloudessa vähenee, myös rahan kierto vähenee. Ja kun raha ei kierrä, yritykset irtisanovat ja ihmiset joutuvat työttömiksi. Pankit, jotka koko kuplan luottolaajennuksellaan alunperin aiheuttivat, ottavat nyt haltuunsa maksukyvyttömien ihmisten velan vakuudeksi asettaman reaaliomaisuuden.

Valtio hellii pankkeja niitä suosivalla lainsäädännöllä. Talouden taantuman aikaan, kun rahan määrä talousjärjestelmässä vähenee ja kun asuntojen ynnä muun reaaliomaisuuden arvot alenevat, voi pankki itsekin joutua vaikeuksiin. Se voi joutua myymään asiakkaiden velan vakuudeksi panttaamaa omaisuutta kirjanpitoarvoa huomattavasti alempaan hintaan, minkä seurauksena pankki voi ennen pitkää ajautua jopa konkurssiin. Mutta kaikki se tapahtuu vain kirjanpitomaailmassa. Todellisuudessa pankit eivät koskaan edes lainanneet omaa pääomaansa. Ne synnyttivät rahaa luottolaajennuksen keinoin tyhjästä asiakkaan panttaamaa omaisuutta vastaan. Ainoastaan kirjanpidon luoman illuusion ansiosta pankkien liiketoiminta saadaan ulospäin näyttämään oikeutetulta.

Niinpä etenkin suurten pankkien kohdalla pankkien liiketoimintariski on vain näennäinen, sillä jos pankki todella joutuisi vaikeuksiin, tulisi valtio apuun ja pelastaisi sen konkurssilta kansalaisten verovaroilla. Yksityinen velan ottaja sen sijaan kantaa vastuunsa aina yksin.

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

12. Kultakannasta luopuminen ja rahan uusi luonne

Vuosien saatossa ja erinäisten vaiheiden jälkeen edellä kuvatun kuplan varaan rakentunut pankki- ja rahajärjestelmä laajeni maailmanlaajuiseksi. Länsimaisen talousjärjestelmän standardi siitä tuli maailmansotien yhteydessä, sotilasmenojen lisäämän rahantarpeen pakottamana. Ajan saatossa liikkeelle lasketun setelirahan – siis kultaan oikeuttavien kuittien – määrä keskuspankkien todellisiin kultavarantoihin nähden kasvoi kasvamistaan. Se oli väistämätöntä. Rahajärjestelmään sisäänrakennetun koron ja säästäväiseen käytökseen ohjaavien rahan sisäisten palkkiomekanismien johdosta järjestelmä kaipasi polttoaineekseen jatkuvasti uutta painotuotetta. Rahan näennäinen kultaperusteisuus kasvoi pian suoranaiseksi taakaksi.

Ajan saatossa todellisen kullan määrä liikkeelle laskettuihin kultaan oikeuttaviin kuitteihin nähden supistui niin mitättömäksi, ettei kultakannasta irrottautuminen muodostunut käytännön tasolla juurikaan periaatepäätöstä hankalammaksi operaatioksi. Ajatuksena se oli sitäkin hurjempi. Mutta niin lopulta kuitenkin tapahtui. Lupaus fyysiseen kultaan vaihdettavissa olevasta paperirahasta jäi ilman kultaansa. Lupaus muuttui tyhjäksi. Jäi pelkkä paperi. Mutta pian myös paperiraha sai väistyä uuden sähköisen rahan tieltä. Jäi pelkkä tyhjä lupaus.

Nyt raha oli puhtaasti pelkkää pankin myöntämää lupausta vailla mitään fyysistä takausta. Rahan arvo perustui pankin lupaukseen maksaa, mutta kun kulta oli otettu pois rahan arvoa takaamasta, oli samalla poistettu väline, jolla pankki olisi voinut lupauksensa lunastaa. Jäi pelkkä irrallinen lupaus. Lupaus maksaa. Mutta millä? No tietysti uudella lupauksella, jota pankki puolestaan takasi taas uudella lupauksella, jota se yhä takasi uudella, ja niin edelleen. Rahan luonne muuttui tyhjien lupausten loputtomaksi sarjaksi.

Aina kun valtio, yritys, yhteisö tai yksityinen henkilö ottaa velkaa, syntyy talousjärjestelmään vastaava määrä uutta rahaa. Pankkien lupaus maksaa – siis velka – on nykyihmiselle käypää rahaa. Digitaalinen raha on aina jonkun maksamatonta velkaa jollekin. Näin ollen aina kun velka kuitataan maksetuksi, yhtä paljon rahaa poistuu talouden kierrosta. Toisin kuin kultarahan aikaan, jolloin rahan määrä oli aina lähes vakio, nyt taloudessa kiertävän rahan – siis velan – määrä vaihtelee jatkuvasti.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

8. Rahalainasta perittävän koron ongelma

Pankkijärjestelmän seurauksena ihmisten kannatti tallettaa kaikki ylimääräinen kulta pankkeihin ja haalia siten tarjolla ollut korkotulo itselleen. Tallettajan pankkikirjaan tehtiin pano-merkintä, ja niin asiakkaan kulta siirtyi pankin hallintaan. Vastineeksi pankki antoi asiakkaalle lupauksen koron maksusta ja siitä, että talletettu kulta maksettiin takaisin asiakkaan niin halutessa.

Kaikkea holveihin talletettua kultaa vastaan pankit painoivat kultaan oikeuttavia kuitteja, joita kutsuttiin seteleiksi. Kun pankkiin saapui asiakas, joka tahtoi lainata rahaa, hän sai käteensä fyysisen kullan sijaan paperisia painotuotteita. Holveissa makailevan kullan tehtäväksi jäikin enää rahajärjestelmän perustana toimiminen. Pankkien holveissa kultavaranto oli kaiken liikkeellä olevan paperirahan arvon takaaja, minkä vuoksi sen oli välttämätön olla olemassa. Jokaista liikkeelle laskettua kultaan oikeuttavaa seteliä vastaan holveista tuli löytyä vastaava määrä konkreettista, fyysistä kultaa.

Rahalainasta perittävä korko kätki sisäänsä kuitenkin perustavanlaatuisen ongelman. Kun rahoituksen hakija sai pankista lainan, hänen tuli määräajan kuluttua maksaa pankkiin takaisin lainan pääoman lisäksi myös lainasta langennut korko. Niinpä kaikkien kullan lainaajien tuli lainan takaisinmaksun yhteydessä haalia kokoon enemmän kultaan oikeuttavia seteleitä kuin mitä oli itse järjestelmään laskenut. Syntyi kestämätön tilanne. Koska pankeilla oli runsaasti lainanottajia, koron johdosta yhä suurempi osa kierrossa olevasta rahasta virtasi pankkeihin korkotuloina.

Jotta tämä mekanismi olisi voinut olla pidemmällä aikavälillä edes jossain määrin kestävä, olisi se edellyttänyt kaiken liikkeellä olevan rahan jatkuvaa, täydellistä kiertoa. Saatuaan korkotulot itselleen olisi pankkiirin pitänyt välittömästi laskea kaikki raha takaisin liikenteeseen, jotta kierrossa olevan rahan määrä ei olisi vähentynyt ja vaikeuttanut siten velkataakan alla kärvistelevien ihmisten lainojen takaisinmaksua. Valitettavasti rahajärjestelmä ei lähtökohtaisesti kannusta tuhlailuun.

Rahajärjestelmässä tuhlaileva ihminen löytää itsensä pian rahattomana ja kodittomana kaduilta kerjäämästä. Rahaa on aina järkevämpää säästää kuin pistää surutta menemään. Rahajärjestelmässä, jossa ihmisten valta, sosiaalinen status sekä oma ja läheisten ihmisten terveys ja hyvinvointi ovat suoraan sidoksissa omistetun rahan määrään, säästäväisyys muodostuu hyvin luonnolliseksi hyveeksi.

Raha sellaisenaan ei ole puolueeton eikä neutraali käsite. Rahalla on oma älykkyytensä. Kun ihmisyhteisö päättää rakentaa yhteiskuntansa rahajärjestelmän varaan, ottaa se samalla rahan älykkyyden – ja sitä myötä koko joukon yhteiskunnallisia pelisääntöjä – annettuna. Yksi tällainen rahaan kiinteänä kuuluva kannustin on säästäminen. Koska raha on luonteeltaan niukkaa, on sitä kannattavaa säästää pahan päivän varalle. Säästäväiset ihmiset rikastuvat. Rikastuminen tarkoittaa kasvanutta vapautta, valtaa ja hyvinvointia. Rikas ihminen herättää kanssaihmisissä kunnioitusta, pelkoa ja ihailua. Niinpä rahaa ei voi olla koskaan liikaa. Järkevä ihminen pyrkii aina elämään säästeliäästi ja – jos suinkin mahdollista – rikastumaan.

Tämä järjestelmän sisäsyntyinen ristiriita, joka toisaalta edellytti jatkuvaa rahan kiertoa ja kulutusta mutta toisaalta armotta rankaisi kaikkia tuhlailevia ihmisiä, muodosti yhteiskuntaan säästäväistä käyttäytymistä suosivan palkkiojärjestelmän, mikä väistämättä johti rajallisten rahavarojen kasautumiseen yhä harvempien käsiin.

Uusi pankkijärjestelmä muodosti yhteiskuntaan nyt eräänlaisen näkymättömän pyramidirakenteen. Pyramidin huipulla korko toimi kuin jättimäisenä imurina, joka imi rahaa pyramidin lukuisten vähäosaisten laajoista alakerroksista ylöspäin pienelle hyväosaiselle eliitille. Uutta kultaa virtasi järjestelmään liian vähän, jotta siitä olisi riittänyt kattamaan koron järjestelmään aiheuttama krooninen rahanpuute.

Köyhät ihmiset olivat valmiita paitsi kovaan työhön ja rikoksiin myös valtaeliitin toimeenpanemiin sotiin ja ryöstöretkiin. Laajojen ihmisjoukkojen alituinen puute ja köyhyys muodostivat siten vallan välineen harvoille hyväosaisille. Mitä suurempaa puutetta rahvas kärsi, sitä suurempana tuntui valta vauraan käsissä. Se taho, joka hallitsi yhteiskunnassa rahaa, hallitsi kaikkea muutakin.

tiistai 8. marraskuuta 2011

7. Ensimmäiset pankit syntyvät Euroopassa

Varsinainen korkotuottoon perustuva pankkitoiminta oli keskiajalla papiston toimesta vielä ankarasti kiellettyä. Koronkiskonta oli kirkollisen lainsäädännön mukaan rahan hankkimista ilman työtä. Rahan lainaamisesta ei saanut periä minkäänlaista lisämaksua.

Rahan tehtävä oli toimia kaupankäynnin helpottajana ja edesauttaa siten ihmisten tyydyttävää elintasoa ja hyveellistä elämää. Koron periminen rahasta oli epäeettistä ja soti ihmisten oikeuskäsitystä vastaan. Kaikki ymmärsivät, että ihmisten – myös koron perijöiden – hyvinvointi syntyi ja oli riippuvainen tavallisen kansan tekemästä työstä, joten ylellistä elämää viettävät koronperijät nähtiin ahkeran ja rehellisen kansan verta imevinä vapaamatkustajina, eräänlaisina parasiitteina.

Ei ollut oikein tehdä rahaa rahalla. Suljetussa rahajärjestelmässä, jossa rahaa oli kierrossa vain rajattu määrä, koron periminen rahalainasta keskittäisi rajalliset rahavarat yhä harvempien käsiin, mikä johtaisi väistämättä tavallisen kansan köyhtymiseen. Jokaista, joka harjoitti koronkiskontaa, oli kohdeltava kerettiläisenä, vääräoppisena, ja rangaistava olemassa olevan lainsäädännön mukaan, mikä ei keskiajalla tarkoittanut erityisen lempeää kohtelua.

Keskiajan Italiassa katolilaiset papit olivat kuitenkin näiden sääntöjen suhteen huolettomampia. Kun korko puettiin taidokkaaseen valeasuun ja kun samalla huolehdittiin siitä, että papitkin saivat oman osansa, koronperijöiden toimintaa katsottiin läpi sormien. Ajan saatossa koron perimisestä tuli yhä vain julkisempaa, ja lopulta katolinen kirkko joutui myös virallisesti tinkimään koron perinnän ehdottomasta kiellosta. Syntyi teoria, jonka mukaan vain määrätyn prosenttimäärän ylittävä korko oli koronkiskontaa. Mitään muuta pankkijärjestelmä ei syntyäkseen tarvinnutkaan.

Päätös koron perimisen sallimisesta sai aikaan perinpohjaisen muutoksen kultaseppien ja tallettajien välisiin suhteisiin. Vanhan järjestelmän aikaan holveihin talletettu kulta oli säilytyksessä ollessaan jatkuvasti tallettajan henkilökohtaista omaisuutta, jonka säilyttämisestä tallettaja maksoi asiaan kuuluvaa vuokraa säilytyspalvelun ylläpitäjälle. Uuden järjestelyn myötä sopimus kullan säilyttämisestä vaihtui kultasepälle – nyt siis pankkiirille – myönnetyksi lainaksi. Tehtiin pano-merkintä pankkikirjaan, ja niin kulta siirtyi pankkiirin määräysvallan alaisuuteen. Vaikka muutos saattaa käytännössä tuntua pieneltä, on kysymys varsin merkittävästä asiasta. On eri asia omistaa omaisuutta konkreettisesti kuin lainata se toiselle osapuolelle ja saada vastineeksi pelkkä lupaus takaisinmaksusta. Silti tallettajat ottivat riskin. Olihan järkevämpää lainata tallelokeroiden kulta pankkiirille ja saada samalla korkotuloa kuin seisottaa kultaa tallelokerossa tyhjän panttina ja maksaa siitä hyvästä säilytyspalkkiota.

Pankkiirit lainasivat asiakkaidensa kultaa koron hinnalla omaan käyttöönsä. Lainaamalla kultaa eteenpäin hieman suuremmalla korolla he tekivät summien erotuksen verran tuottoa itselleen.

Vaikka uusi järjestely lisäsi huomattavasti kultatalletusten riskiä, oli kullan tallettaminen pankkeihin silti äärimmäisen houkuttelevaa, sillä talletusta vastaan maksettu korko mahdollisti varakkaille tallettajille hyvän elintason ilman työponnisteluja. Kun pelkkä rahan tallettaminen pankkiin tarkoitti varallisuuden lisääntymistä ilman vaivaa ja työntekoa, vain hyvin harva varakas ihminen jätti tällaisen mahdollisuuden hyödyntämättä. Vähintään osa varallisuudesta kannatti siirtää tallelokeroista pankkitalletuksiksi.

Ajan saatossa pankkien holveihin virtasi yhä enemmän kultaa. Kun rahoituksen hakija pyysi pankista lainaa, hän ei saanutkaan käteensä konkreettista fyysistä kultaa vaan kultaan oikeuttavia kuitteja, seteleitä. Setelit olivat tulleet aiemmin tunnetuksi varakkaiden kauppiaiden keskinäisessä kaupanteossa, jota tavallinen rahvas oli hieman ihaillen seurannut sivusta. Sen vuoksi paperirahalle oli luontaista kysyntää – onhan rahvas aina tahtonut jäljitellä menestyvämpien ihmisten toimia – eikä setelirahan käyttöönottoa siksi tarvinnut juuri tyrkyttää tavalliselle kansalle. Paperiraha oli uuden ajan ja edistyksen merkki, josta jokainen aikaansa seuraava ihminen tahtoi päästä osalliseksi. Näin seteliraha korvasi pikkuhiljaa fyysisen kullan vaihdon välineenä.

Aluksi jokaista pankin liikkeelle laskemaa seteliä vastaan pankin holveista löytyi vastaava määrä fyysistä kultaa. Kun asiakas toi setelin pankkiin ja tahtoi muuttaa sen kullaksi, oli pankkiiri velvoitettu myös tekemään niin. Näin ollen seteliraha oli käytännössä täsmälleen saman arvoista kullan kanssa. Vielä 1900-luvun alussa myös Suomen Pankin liikkeelle laskemissa seteleissä luki "tätä seteliä vastaan Suomen Pankki maksaa X markkaa kullassa".

Koska seteliraha oli jo yleisesti korvannut kullan maksuliikenteessä eikä kullalla ollut sellaisenaan ihmiselle mitään luonnollista arvoa, vain hyvin harva tahtoi enää vaihtaa paperirahansa kultarahaan. Niinpä kulta sai maata pankkien holveissa kaikessa rauhassa. Paperi oli korvannut kullan vaihdon välineenä.

Pikaisesti tarkasteltuna järjestelmä vaikutti oikeudenmukaiselta ja näytti hyödyttävän kaikkia osapuolia. Kullan omistajat olivat parhaassa asemassa. He saivat turvallisen säilytyspaikan kullalleen ja korkotuloa talletuksilleen. Raha tuli rahan luo. Nyt ihminen saattoi rikastua, vaikka hän ei olisi koskaan tehnyt mitään tuottavaa. Pankkiirit taas keräsivät saadun ja maksetun koron erotuksesta muodostuneen voiton itselleen. Rahoituksen hakijat puolestaan saivat tyydytyksen rahoituksen tarpeelleen. Yrittämisen ja riskinoton kautta myös tavallinen työväestö sai mahdollisuuden rikastua. Jos tavallinen työnteko tai yrittäminen ei kiinnostanut kansalaista, tuntui ihan oikeudenmukaiselta, ettei tällaisella ihmisellä ollut niin hyvä elintaso kuin häntä ahkerammalla kansalaisella. Pankkijärjestelmä nopeutti rahavirtojen hakeutumista tuottavimpiin kohteisiinsa, mikä yhdessä heikentyneen kirkon määräysvallan kanssa edesauttoi tieteen ja teknologian nopeaa kehitystä, johtaen yleiseen elintason ja hyvinvoinnin nousuun.

Jos peruskouluista, lukioista tai jopa kaupallisen alan korkeakouluista valmistuneilta nuorilta kysytään heidän käsityksiään pankki- ja talousjärjestelmän toiminnan peruslogiikasta, he suurella todennäköisyydellä selittävät kysyjälle juuri edellä esitetyn mekanismin. On loogista olettaa, että pankit todella lainaisivat eteenpäin toisten ihmisten pankkeihin tallettamia rahoja. Tällä tavoin ymmärrettynä pankkijärjestelmä todella tuntuu järkevältä ja pankkien toiminta on helppo oikeuttaa. Valitettavasti tämä ei kuitenkaan ole totuus nykypäivän pankkitoiminnasta.

Jos nykyajan pankkijärjestelmä todella perustuisi pelkkään olemassa olevan rahan edelleen lainaamiseen, niin kuinka sitten selitetään kaikki talouteen syntyvät kuplat? Kuinka saavat alkunsa nousu- ja laskukaudet? Entä kuinka selitetään maailman talouksien jatkuva velkaantuminen yhdessä alati lisääntyvän köyhyyden kanssa? Miksi maailmassa on huomattavasti enemmän yhteenlaskettua velkaa kuin yhteenlaskettua rahaa? Miksi planeettamme on niin ylivelkaantunut, että se on käytännöllisesti katsottuna konkurssissa? Kenelle planeettamme on velkaa? Kenen syytä on, että juoksemme ikuisessa ja alati kiihtyvässä oravanpyörässä pakoon joko omaa henkilökohtaista köyhyyttämme tai valtion talouden velkaa? Miksi työelämän sääntöjä ja tahtia kiristetään jatkuvasti? Miksi hyvinvointipalveluitamme leikataan? Miksi verotusta ja eläkeikää korjataan pääasiassa vain ylöspäin, vaikka lisääntyneen teknologian tulisi päinvastoin vapauttaa meidät yksitoikkoisesta työstä ja turhasta aherruksesta? Miksi voimme niin kokonaisvaltaisesti niin pahoin? Miksi olemme pakotettuja tekemään aina vain enemmän työtä perustoimentulomme eteen?

Kaikki hyvinvointimme on peräisin luonnosta. Eikö jatkuvassa kiihtyvässä kasvussa olevan luonnontieteellisen ja teknologisen ymmärryksemme pitäisi näkyä suoraan lisääntyneenä kiireettömyytenä ja parantuneena hyvinvointina? Miksi näin ei ole? Missä vaiheessa meitä on huijattu? Onko jotain hyvin oleellista jätetty kertomatta? Mikä on talous- ja rahajärjestelmämme todellinen luonne?

maanantai 7. marraskuuta 2011

6. Ensimmäiset velkapaperit

Kun kauppiaat – joista yhä useammat säilyttivät omaisuuksiaan kultaseppien holveissa – tekivät keskenään kauppaa, ei tarvetta fyysisen kullan käsittelyyn enää ollut. Sovittuaan kaupasta kauppiaat marssivat yhdessä kultasepän puheille, jota sitten pyydettiin siirtämään sovittu määrä kultaa tallelokerosta toiseen. Näin vältyttiin paljolta vaivalta ja kaikilta niiltä riskeiltä, joita suurten kultamäärien käsittelyyn liittyi.

Maksujärjestelmän kehittyessä myös fyysisen läsnäolon pakko jäi pois maksutoimenpidettä hankaloittamasta. Lopulta kauppiaat saattoivat hoitaa maksutapahtuman keskenään pelkällä arvopapereiden vaihdolla. Suorittaessaan maksun kauppias luovutti kultaan oikeuttavan kuitin lisäksi henkilökohtaisella sinetillä vahvistetun valtakirjan, jota vastaan kaupan toinen osapuoli saattoi käydä kultansa lunastamassa.

Kaupantekojärjestelmien kehityksen myötä myös lainsäädäntöä tuli muuttaa. Kun tavara vaihtoi omistajaa ja kaupan toinen osapuoli vastaanotti kultaan oikeuttavan valtakirjan, hän vastaanotti velkapaperin, joka toimi lupauksena tulevasta maksusta. Tämä oli merkittävä askel kohti velkaan perustuvaa paperirahaa, sillä nyt kultaan oikeuttava velkakirja todettiin ensimmäisen kerran oikeuden päätöksellä lailliseksi maksuvälineeksi ja saman arvoiseksi todellisen fyysisen kullan kanssa. Valtakirjan allekirjoitus ja luovutus olivat nyt virallinen ja sitova maksutapahtuma, aivan samoin kuin fyysisen kullan antaminen, eikä kumpikaan kaupan osapuoli voinut sitä jälkikäteen yksipuolisesti perua.

Kultaan oikeuttavien arvopapereiden käsittely oli helppoa. Enää varakas liikemies ei tarvinnut omaisuutensa siirtoon hevosvankkureita ja omaa pientä armeijaa. Suuretkin kaupat saatettiin hoitaa nyt pelkkien kultatodistusten vaihdolla. Mutta vieläkään kyse ei ollut nykyaikaisesta pankkijärjestelmästä. Yhä edelleen kultasepät tarjosivat liikemiehille pelkkää kullan säilytyspalvelua. Tallelokeroissa makaava kulta oli aina kullan tallettajan henkilökohtaista omaisuutta, johon holvien ylläpitäjällä ei ollut mitään oikeutta.