Näytetään tekstit, joissa on tunniste inflaatio. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste inflaatio. Näytä kaikki tekstit

maanantai 14. marraskuuta 2011

13. Kurkistus verhon taakse

Kun valtioiden rahajärjestelmät olivat vielä sidoksissa kultakantaan, keskuspankit määrittelivät pankeille niin sanotun vakuusvarantovaatimuksen, joka määräsi sen suhteen, jonka puitteissa pankki saattoi painaa kultaan oikeuttavia kuitteja maan keskuspankin todellisiin kultavarantoihin nähden. Jos tuo suhdeluku oli esimerkiksi 1:9, ilmoitettiin pankin vakuusvarantovaatimuksen olevan 10 prosenttia. Näin ollen yhtä pankkiin talletettua kultakiloa vastaan pankkiiri saattoi täysin laillisesti painaa 9 kultakilon edestä kultaan oikeuttavia kuitteja ja myydä tätä tyhjästä luotua rahaa asiakkailleen koron hinnalla.
Nykypäivänä tavalliset voittoa tavoittelevat liikepankit synnyttävät yli 98 prosenttia kaikesta järjestelmässämme kiertävästä rahasta. Toimintaan tarvitaan pankkitoimilupa, asiakkaan fyysistä omaisuutta velan vakuudeksi sekä keskuspankin vaatiman vakuusvarannon verran omaisuutta pankin kirjanpidossa. Kun nämä ehdot täyttyvät, voivat pankit luoda järjestelmään niin paljon uutta velkarahaa kuin uusille lainoille löytyy kysyntää sekä velvoittaa asiakkaat maksamaan korkoa kaikista synnytetyistä lainoista.

Jos pankkien harjoittamaa luottolaajennusta sovellettaisiin jonkin fyysisen esineen kauppaan, esimerkiksi autokauppaan, voisi sitä kuvata toimintana, jossa automyyjä myy yhden ja saman auton samanaikaisesti sadalle eri asiakkaalle. Se, mitä pankkimaailmassa kutsutaan luottolaajennukseksi, tarkoittaisi reaalimaailmassa törkeää petosta.

Kuinka tämä rahan synnyttäminen menee läpi kirjanpidossa? Kun pankkiin kävelee asiakas ja hän ottaa itselleen velan, pankin taseen toiselle puolelle kirjataan velan vakuudeksi asetettu omaisuus ja toiselle puolelle vakuutta vastaava summa luottolaajennettua velkarahaa. Nyt pankin tilikirjoissa näyttää siltä, että pankki olisi lainannut jo olemassa olevia varojaan, vaikka todellisuudessa pankki – sinä samana hetkenä, jona myönsi lainan – synnytti pelkän lupauksen maksaa. Tuo lupaus näkyy pankkitilin saldona ja tuosta lupauksesta – jota pankkiiri ei edes teoriassa voisi koskaan konkreettisesti lunastaa – maksaa asiakas pankille korkoa.

Koska pankkien vakuusvarantosäännöt käskevät pankkia tallettamaan jokaisen lainaustapahtuman yhteydessä tietyn määrän pakolliseen vakuusvarantoon (edellisessä esimerkissä 10 prosenttia), tasekirjoissa oman pääoman suhde vieraaseen pääomaan on lähtökohtaisesti aina 10 prosenttia suurempi, mikä antaa ulospäin kuvan järkevästi toteutetusta taloudenhoidosta. Täydellinen rikos.

Velan myöntävä pankkivirkailija voi elää koko työuransa siinä uskossa, että pankit lainaavat edelleen asiakkailtaan lainaamia varoja. Se tuntuisi järkevältä. Tavallisen kansalaisen oikeustajuun ei nimittäin mahdu se, että millekään yksityiselle voittoa tavoittelevalle taholle annetaan oikeus synnyttää rahaa tyhjästä ja periä siitä korkoa. Tätä asiaa ei opeteta kouluissamme.

Pankit perustavat rahalainansa jopa kymmenien vuosien takaisinmaksusuunnitelmiin. Koko tämän ajan velan ottaja roikkuu pankin asettamassa löysässä hirressä ja on pakotettu työntekoon. Pitkän maksuajan johdosta velkapääoman synnyttämä korko voi helposti kasvaa jopa moninkertaiseksi alkuperäiseen pääomaan verrattuna.

Kaupassa, jossa asiakas riskeeraa kaikki oman elämänsä perusedellytykset velkansa vakuudeksi, pankki ei anna mitään omastaan. Se vain toteuttaa valtion ja oikeuslaitoksen sille myöntämää oikeutusta synnyttää rahaa tyhjästä.
Kaikki raha, jota velallinen työllään ansaitsee ja jolla hän omaa velkaansa lyhentää, on myös synnytetty velkaa vastaan. Kaikki liikkeellä oleva raha on aina jonkun maksamatonta velkaa pankeille. Sitä mukaa kun lainaa maksetaan pois ja velkamäärä vähenee, myös kierrossa olevan rahan määrä vähenee.

Kun asiakas ottaa lainan, hän laskee järjestelmään sisään uutta rahaa. Kun hän maksaa lainansa takaisin pankkiin, vastaava summa rahaa poistuu kierrosta. Mutta maksettavaksi jää vielä lainasta lankeava korko. Mistä rahat korkojen maksuun?

Velan ottaja voi maksaa velkansa korkoineen pois ainoastaan sillä edellytyksellä, että ihmiset myös hänen jälkeensä ottavat velkaa ja laittavat tuon velkarahan kiertoon. Näin ollen rahan määrä on "terveessä" taloudessa ikuisessa kiihtyvässä kasvussa. Käytännössä se tarkoittaa valtioiden ja kansalaisten ikuista ja kiihtyvää velkaantumista. Kiihtyvä velkaantuminen on siten kiinteä osa nykyistä rahajärjestelmäämme. Tämä tosiasia olisi hyvä tiedostaa, ennen kuin ryhdymme syyllistämään velkaongelmiin ajautuneita maita huolimattomasta ja laiskasta taloudenpidosta. Se kaikki on sisäänrakennettuna nykyiseen velkaperusteiseen rahajärjestelmäämme. On vain ajan kysymys, milloin koko järjestelmä romahtaa omaan mahdottomuuteensa.

Jatkuva rahan määrän kasvun vaatimus tarkoittaa samalla kiihtyvää inflaatiota eli rahan arvon alenemista. Rahan arvon heikentyminen on siten sisäänrakennettuna nykyiseen rahajärjestelmäämme – siitä huolimatta, että yksi rahan tärkeimmistä tehtävistä tulisi nimenomaan olla rahan arvon, eli ostovoiman säilyttäminen. Niinpä rahaa ei kannata enää säästää. Inflaatio onkin eräänlainen kansalta piilotettu vero, joka omalta osaltaan vauhdittaa rahan nopeaa kiertoa ja kiihtyvää kulutusta.

Jos tämä alati kiihtyvä lainaaminen joskus häiriintyy, eivätkä ihmiset enää ota uusia lainoja vaan keskittyvät pikemminkin maksamaan vanhoja lainojaan pois, vähenee taloudessa kiertävän rahan määrä samassa suhteessa. Pian talouden kierrosta ei löydy enää riittävästi rahaa kaikkien lainojen takaisinmaksuun. Kun raha taloudessa vähenee, myös rahan kierto vähenee. Ja kun raha ei kierrä, yritykset irtisanovat ja ihmiset joutuvat työttömiksi. Pankit, jotka koko kuplan luottolaajennuksellaan alunperin aiheuttivat, ottavat nyt haltuunsa maksukyvyttömien ihmisten velan vakuudeksi asettaman reaaliomaisuuden.

Valtio hellii pankkeja niitä suosivalla lainsäädännöllä. Talouden taantuman aikaan, kun rahan määrä talousjärjestelmässä vähenee ja kun asuntojen ynnä muun reaaliomaisuuden arvot alenevat, voi pankki itsekin joutua vaikeuksiin. Se voi joutua myymään asiakkaiden velan vakuudeksi panttaamaa omaisuutta kirjanpitoarvoa huomattavasti alempaan hintaan, minkä seurauksena pankki voi ennen pitkää ajautua jopa konkurssiin. Mutta kaikki se tapahtuu vain kirjanpitomaailmassa. Todellisuudessa pankit eivät koskaan edes lainanneet omaa pääomaansa. Ne synnyttivät rahaa luottolaajennuksen keinoin tyhjästä asiakkaan panttaamaa omaisuutta vastaan. Ainoastaan kirjanpidon luoman illuusion ansiosta pankkien liiketoiminta saadaan ulospäin näyttämään oikeutetulta.

Niinpä etenkin suurten pankkien kohdalla pankkien liiketoimintariski on vain näennäinen, sillä jos pankki todella joutuisi vaikeuksiin, tulisi valtio apuun ja pelastaisi sen konkurssilta kansalaisten verovaroilla. Yksityinen velan ottaja sen sijaan kantaa vastuunsa aina yksin.

torstai 10. marraskuuta 2011

9. Rahan illuusio

Samaan aikaan, kun rikkaat rikastuivat ja tavallinen väestö kärvisteli alati pahenevassa rahanpuutteessa, valtaosa olemassaolevasta kullasta seisoi vuodesta toiseen koskemattomana pankkien holveissa. Vain hyvin harva ihminen kävi koskaan vaihtamassa kultaan oikeuttavia seteleitään fyysiseksi kullaksi.

Pankkiiria ajatus kullan seisottamisesta kiusasi. Hän kyllä tiesi, että kaikkea tuota kultaa vastaan oli painettu seteleitä, jotka nyt kiersivät järjestelmässä. Pankkiiri ymmärsi, että vaikka holveissa lepäävä kulta näytti seisovan tyhjän panttina, täytti se sellaisenaan silti tärkeää tehtävää liikkeelle laskettujen seteleiden arvon säilyttäjänä. Silti kullan panttaaminen tuntui järjettömältä.

Jos kullan ainoa tehtävä oli seistä hievahtamatta holvien pimeydessä, paksujen panssariovien takana kansan katseilta piilossa, niin mitä hyötyä kullasta ylipäänsä edes oli? Mikä teki siitä niin arvokasta? Vaikka pankkiiri upottaisi nyt kaiken kullan meren pohjaan ja pitäisi asian vain omana tietonaan, ei mikään maailmassa muuttuisi. Ihmiset käyttäisivät edelleen paperirahaa kuten ennenkin. Meren pohjassa tuo kulta hyödyttäisi ihmisiä tasan yhtä paljon kuin pimeissä holveissa panssariovien takana. Raha itsessään ei perustunut mihinkään muuhun kuin ihmisten uskoon rahan arvosta. Ei kultaa voinut syödä tai juoda. Ei kultaa sellaisenaan voinut käyttää talon tai vaatteiden valmistukseen. Rahalla itsellään ei ollut todellista arvoa. Rahan arvo perustui uskoon rahan arvosta, ja joka kerta kun ihminen teki palveluksia rahaa vastaan, tuosta uskosta tuli todellisuutta. Rahalla oli arvoa vain, koska rahalla uskottiin olevan arvoa ja koska ihmiset vapaaehtoisesti ottivat osaa tähän yhteiseen leikkiin. Kaikki rahaan sidottu valta oli vain näennäistä. Köyhät valittivat rikkaiden tehneen heistä orjiaan, vaikka todellisuudessa köyhät itse tekivät itsestään orjia hyväksymällä pelin säännöt ja alistumalla niiden alaisuuteen. Tosin mitään muutakaan mahdollisuutta ei ollut tarjolla.

Raha ei ollut todellista. Se, mikä oli todellista ja mihin kaikki perustui, oli ihmisiä ympäröivä luonto ja sieltä työn ja teknologian keinoin haalittu hyvinvointi. Luonnosta ihminen oli kaikkina aikoina saanut kaiken tarvitsemansa. Niin kauan kuin aurinko paistaisi, ei ihmisellä olisi todellista hätää. Pellot tuottivat viljaa ja metsät kasvoivat riistaa; lapio söi maata ja kirves puri puuta riippumatta siitä, oliko ihmisillä käytössään rahaa tai ei. Mitä tehokkaampia työvälineitä ihminen kykeni valmistamaan, sitä paremmin hän pystyi luonnon resursseja hyväksikäyttämään ja sitä paremmaksi kasvoi hänen hyvinvointinsa.

Mitä useampi ihminen muutti kaupunkeihin ja mitä vieraantuneemmaksi luonnosta ihmiset tulivat, sitä helpompi heidät oli kahlita näkymättömin kahlein rahan vallan alaisuuteen. Rahan arvo perustui pelkkään uskoon rahan arvosta, ja ne harvat, jotka tämän ymmärsivät, pitelivät käsissään suunnatonta vallan välinettä.

Rahan lainaaminen oli pankkiirille hyvää liiketoimintaa. Mitä enemmän lainoja pankkiiri myönsi, sitä enemmän hän sai korkotuottoa itselleen. Ainoa asia, mikä rajoitti liiketoiminnan kasvua, oli kullan rajallinen määrä pankin holveissa. Uusia lainoja kun sai myöntää vain holveissa makaavaa kultaa vastaan. Yhteiskunnan sujuvan toiminnan kannalta rahaa olisi kuitenkin saanut olla liikkeellä hieman enemmän.

Kukaan muu kuin pankkiiri ei ollut tietoinen holvien sisältämän kullan todellisesta määrästä. Kukaan ulkopuolinen ei myöskään kyennyt selvittämään liikkeelle laskettujen setelirahojen todellista suhdetta holveissa makaavaan fyysisen kultaan verrattuna. Pankkiiri sai idean. Mitähän tapahtuisi, jos hän painaisi kultaan oikeuttavia seteleitä hieman kultavarantoja enemmän? Näin hän voisi lainata ihmisille yhä enemmän rahaa ja kasvattaa paitsi yhteiskunnassa liikkuvan rahan määrää, myös omaa liiketoimintaansa. Jos joku tulisi vaihtamaan setelit fyysiseen kultaan, vaihto ei tuottaisi ongelmaa. Valtaosa kullastahan seisoi vuodesta toiseen holveissa täysin koskemattomana. Kultaa olisi kyllä riittävästi suuriinkin nostoihin.

Kun kultaan oikeuttavia seteleitä painettaisiin enemmän, saataisiin holveissa tyhjänpanttina makaava kulta tehokkaammin liikkeelle. Rahan määrän lisääminen talouteen vähentäisi koron aiheuttamaa kroonista köyhyyttä ja mahdollistaisi uusien projektien rahoituksen, mikä puolestaan kasvattaisi talouden dynaamisuutta ja lisäisi pankkiirin liiketoiminnan tuottoja.

Kukaan ulkopuolinen ei saisi tietää. Huijaus voisi paljastua vain siinä tapauksessa, että kaikki asiakkaat tulisivat jostain syystä yhtä aikaa vaihtamaan seteleitään takaisin kullaksi. Niin ei kuitenkaan koskaan kävisi. Pankkiiri ei voinut kuvitella mitään sellaista syytä, mikä saisi ihmiset vaihtamaan uuden ja helpon paperirahan takaisin vanhanaikaiseen ja hankalaan kultarahaan. Ei kukaan tahtoisi palata takaisin menneisyyteen. Niinpä pankkiiri kääri hihat, käynnisti painokoneet ja ryhtyi toteuttamaan rohkeaa suunnitelmaansa.

Seteleiden painamisen ansiosta talous todellakin piristyi ja ihmisten hyvinvointi kääntyi kasvuun. Niin helppoa se oli. Lisääntynyt raha sai ihmiset kuluttamaan ennen näkemättömällä innolla. Jopa ennen tappiollisiksi todetut liikeideat menestyivät ja tuottivat nyt omistajilleen voittoa. Konkurssit väistyivät, kun maksuvaikeuksiin joutuneet liikemiehet saivat lisäaikaa lainojensa maksuun. Lisärahan synnyttämät uudet liiketoimet ja rakennushankkeet imivät maaseudulta työvoimaa kaupunkeihin. Rakennuksia kohosi ja kauppa kukoisti. Ihmiset tekivät töitä ja heille myös maksettiin kohtuullisesti. Kaikki tahtoivat rikastua, ja yhtäkkiä se tuntui myös täysin mahdolliselta. Aina kun vanhat lainat erääntyivät korkoineen, ihmiset ottivat uusia. Ja niin kupla kasvoi kasvamistaan.

Myös valtio hyötyi edullisesta lainarahasta talouden aktiivisuuden ja lisääntyneiden verotulojen muodossa. Niiden turvin voitiin nyt rakentaa laivastoja ja perustaa kauppa-asemia ja orjaplantaaseja uusiin siirtomaihin. Muinaisilta sivilisaatioilta opittu tietotaito ja tekniset innovaatiot sekä uudet viljelyskasvit ja -tekniikat näkyivät suoraan ihmisten elintason ja hyvinvoinnin kasvuna. Alkuperäiskansoilta ryöstetty kulta toi talousjärjestelmään lisää sen kipeästi kaipaamaa polttoainetta. Maailmankuvan avartuminen ja vieraiden sivilisaatioiden tutkimus kyseenalaistivat vanhat käsitykset. Puhtaan järjen ihanne vapautti tieteet uskontojen ikeen alta, murtaen näin tieltään monta kehitystä rajoittanutta estettä.

Kun kriittisyys, loogisuus ja puhdas järki nostettiin ihanteiksi ja kirkon kahlitseva auktoriteettiusko kyseenalaistettiin, syntyi itseään ruokkiva positiivinen kehä. Jatkuvasti kehittyvä luonnon parempi tuntemus johti uusiin teknologisiin innovaatioihin, jotka yhdessä avokätisen rahoituksen kanssa saatiin myös toteutettua. Ennen pitkää kehitys johti teolliseen vallankumoukseen.

Pankkiirien suunnitelma toimi alussa hienosti. Pienessä mittakaavassa pankkien tyhjästä luoma katteeton setelirahoitus antoi talouteen mukavan piristysruiskeen, mutta mitä pidempään rahanpainaminen jatkui ja mitä useampi henkilö siitä pääsi osalliseksi, sitä suuremmiksi myös ongelmat paisuivat.

Rahan määrän lisääntyminen kasvatti nopeasti hyödykkeiden kysyntää. Sen sijaan hyödykkeiden tarjonta kasvoi huomattavasti rahan määrän kasvua hitaammin. Kun kysyntä ylitti tarjonnan, tuotteiden hinnat lähtivät nousuun, mikä kosketti kipeimmin köyhää väestönosaa, joka ei ollut lainkaan päässyt osallisiksi halvan rahan ja kuplatalouden riemuista.

Setelirahoituksen aiheuttaman hintojen nousun riistäydyttyä käsistä pankkiirit ymmärsivät menneensä liian pitkälle. Pian huijaus paisui hallitsemattomiin mittasuhteisiin, mutta ei uuden rahan painamista voinut yhtäkkiä lopettaakaan. Koron aiheuttama krooninen rahan puute pakotti pankkiirin myöntämään yhä uusia katteettomia lainoja talouden kiertoon pelatakseen itselleen aikaa ja viivyttääkseen kuplan puhkeamista. Ei ollut enää epäilystäkään, etteikö rahan arvo ja siten koko talousjärjestelmä tulisi romahtamaan. Kyse oli enää vain siitä, milloin ja miten se kaikki tulisi käytännössä tapahtumaan.

Hintojen jo hallitsemattomaksi muuttuneen nousun seurauksena yhä useampi kauppias kieltäytyi vastaanottamasta pankin myöntämiä setelirahoja vaihdon välineenä. Sen sijaan monet alkoivat taas vaatia maksua fyysisessä kullassa. Ihmisten epäluottamus pankkeja kohtaan näyttäytyi nyt konkreettisesti heidän pyrkimyksissään hankkiutua eroon arvoaan jatkuvasti menettävistä seteleistä. Koska kultaan oikeuttavia kuitteja oli painettu huomattavasti todellisia kultavarantoa enemmän, alkoivat pankkien holvit pian ammottaa tyhjyyttään.

Pankkiirien pahin pelko toteutui, kun pankkien eteen syntyi vihaisten kansalaisten muodostamia pitkiä jonoja. Asiakkaita oli tulossa liikaa. Kultavarat eivät enää riittäisi kattamaan heidän kaikkien nostoja. Niinpä pankit päättivät pitää konttorinsa suljettuina erilaisiin tekosyihin vedoten. Kupla oli puhjennut.