17. Yhteiskunnallisen hyvinvoinnin mittarit

Kansakunnan menestyksen virallinen mittari, bruttokansantuote eli BKT, mittaa kansakunnan kykyä tuottaa. Tuottava kansakunta tarvitsee ostovoimaisia kuluttajia. Kuluttaja voi kuluttaa vain siinä tapauksessa, että hänellä on ostovoimaa. Niinpä kansakunnan kyky tuottaa on suoraan verrannollinen ihmisten käytettävissä olevan rahan määrään.

Kun ihmisillä ei ole rahaa, heidän kulutuksensa laskee. Samassa suhteessa vähenee myös kansakunnan tuotanto. Näin ollen BKT ei todellisuudessa kerro mistään muusta kuin liikkeellä olevan rahan määrästä. Mitä enemmän ihmiset ja valtiot ottavat lainaa, sitä enemmän heillä on rahaa käytettävissään ja sitä enemmän he sitä kuluttavat. Nousukausina kasvanut rahan määrä näkyy kasvavana kulutuksena ja BKT:n kasvuna. Laskukausina vähentynyt rahan määrä näkyy vähentyneenä kulutuksena ja BKT:n laskuna. Siinä kaikki.

Koska keskeisin talouden tilaa kuvaava mittarimme näyttää todellisuudessa vain käytössämme olevan velkarahan määrän, tulee meidän kysyä, mitä hyötyä sellaisesta mittarista lainkaan on? Entä mitä järkeä on mitata kansakunnan hyvinvointia mittarilla, jossa kaikki yhteiskunnan rahankäyttö – kuten ihmisten lisääntyneestä henkisistä ja fyysisestä sairauksista koituvat hoitokulut, huonosti suunniteltujen hyödykkeiden korjaus- ja korvauskulut, aseita ja pommeja tuottavaan sotateollisuuteen sijoitetut miljardit, luonnonresurssien holtiton tuhlailu ja ahnehtiminen, ympäristökatastrofien siivous, lisääntynyt pelko ja turvattomuus, ja niin edelleen – lisää rahan kiertoa ja siten bruttokansantuotetta? Entä mitä ylipäänsä ovat talouskasvun ja taloustaantumien ajanjaksot, kun kaikki loppujen lopuksi perustuu vain taloudessa virtaavan rahan määrään? Jos nousu- ja laskukausien vaihtelu ja siten myös ihmisten hyvinvointi on kiinteästi sidoksissa vain liikkeelle lasketun rahan määrään, niin eikö raha jo sellaisenaan ole valtava inhimillisen kärsimyksen lähde ja kehityksen hidaste?

Kun tsunami iski Japanin rannikolle keväällä 2011, sai se aikaan valtavaa aineellista tuhoa ja inhimillistä kärsimystä. Ei mennyt kuitenkaan montakaan päivää, kun ekonomit jo laskeskelivat, kuinka suuren piristysruiskeen tuhojen korjaaminen ja uudelleenrakentaminen aiheuttaisi Japanin BKT:lle ja siten hyvinvoinnille. Ongelmalähtöisessä yhteiskunnassa perinteinen hyvinvoinnin mittari, bruttokansantuote, onkin muuttumassa yhä enemmän yhteiskunnallisen pahoinvoinnin mittariksi. Taloustieteellisestä näkökulmasta tarkasteltuna kaikki sodat, luonnonkatastrofit ja ihmiskärsimys on nähtävissä vain hyvänä bisneksenä. Mitä muuta voisimmekaan odottaa syöpäkasvaimen älykkyydeltä? Nykyjärjestelmässä ihmistä jopa kutsutaan kuluttajaksi ja ihmiset kutsuvat myös itseään kuluttajiksi näkemättä tässä nimityksessä mitään ihmistä alentavaa tai kieroutunutta. Niin sokeita meistä on tullut.

Yhteiskunnassa, jossa valtaosa ihmisten perustarpeista tulee tyydytetyksi pääasiassa automaation keinoin ja vain hyvin vähäisellä työvoimalla, työllistyy valtaosa ihmisistä ihmisongelmien varaan rakentuneen teollisuuden ja palveluiden työpaikkoihin. Mitä useampi ihminen saa hyvinvointinsa toisten ihmisten pahoinvoinnista, sitä enemmän myös bruttokansantuote muuttuu ihmisten pahoinvoinnin mittariksi.

Bruttokansantuotteeseen tuijottavaa talous- ja yhteiskuntajärjestelmää ohjaavat täysin vääristyneet signaalit suhteessa siihen, mikä ihmisten mielissä on todella arvostettua ja tärkeää. Tarkastelun ulkopuolelle jäävät lähes kaikki ihmisten todelliseen hyvinvointiin olennaisesti vaikuttavat tekijät, kuten elämänlaatu, kiireettömyys, stressittömyys, oman ajankäytön hallinta, luonnon puhtaus, ruuan puhtaus ja terveellisyys, perhesuhteet ja niin edelleen.

On kuitenkin olemassa myös mittareita, jotka mittaavat todellista hyvinvointiamme pelkän rahan kierron sijaan. GPI (Genuine Progress Indicator) eli aidon kehityksen mittari on eräs uusista hyvinvoinnin kehityksen mittauksen menetelmistä, joka riisuu BKT:n alastomaksi ja osoittaa, mitä todelliselle hyvinvoinnillemme on tapahtumassa.

Siinä missä Yhdysvaltojen bruttokansantuote on noussut lähes keskeytyksettä aina 1950-luvun alusta tähän päivään, on aidon kehityksen mittarin nousu katkennut jo 1970-luvun puolivälin tienoilla ja jäänyt sille tasolleen. Yhdysvalloissa BKT:n kasvu ei siis ole enää lähes neljäänkymmeneen vuoteen lisännyt kansalaisten todellista hyvinvointia. Sama kehitys on pääpiirteissään tyypillistä kaikille länsimaille. Suomessa huippu saavutettiin myöhemmin, vasta 1980-luvun lopulla, jonka jälkeen hyvinvointimme on hiipunut takaisin 1970-luvun tasolle.

Näyttäisi siis vahvasti siltä, ettei yhteiskunta voi rahan paradigmassa kehittyä kuin tiettyyn pisteeseen saakka. Tämän jälkeen rahan mekanismit kääntyvät itseään vastaan. Markkinoiden näkymätön käsi ei enää suostukaan yhteistyöhön vaan nostaa keskisormensa pystyyn ja pysäyttää kehityksen. Jotta hyvinvoinnin kehitys voisi jatkua nousujohteisena, tulee meidän irrottautua rahan paradigmasta ja löytää uusi, tasapainoisempi ja älykkäämpi resurssienhallintamekanismi, jossa yhteiskunnan jäsen ei enää ole kuluttaja, vaan pikemminkin eheyttäjä.