sunnuntai 6. marraskuuta 2011

5. Kauppiaat ja kultasepät

Erikoistuminen ja raha synnyttivät kaupankäynnin ja uuden ammattiryhmän – kauppiaat. Kauppiaat olivat ihmisiä, jotka ensimmäisinä ymmärsivät hyödykkeiden niukkuudesta syntyvän arvon ja sen mukanaan tuomat mahdollisuudet. Se mikä toisille oli jokapäiväisyydessään ja tavanomaisuudessaan lähes arvotonta ja yhdentekevää, saattoi toisille ihmisille tarkoittaa suurinta mahdollista ylellisyyttä. Kauppiaalle tämä tarkoitti hyvää bisnesmahdollisuutta.
Merenrannan kalastajakylissä ihmiset saivat syödä kyllästymiseen asti kaloja ja äyriäisiä, minkä vuoksi niitä ei rannikon läheisyydessä juurikaan arvostettu. Mutta heti kun siirryttiin sisämaan puolelle, tilanne muuttui täysin päinvastaiseksi. Sisämaassa pelkkä merenelävän näkeminen saattoi muodostua niin suureksi elämykseksi, että ihmiset olivat valmiita maksamaan jo pelkästä katsomisesta– maistamisesta puhumattakaan.

Näiden sisämaan ihmisten keskuudessa meren antimien arvo nousi moninkertaiseksi niiden hankintahintaan nähden. Maaseudun ihmiset, jotka olivat koko elämänsä ajan syöneet kaikilla aterioillaan vain kasviksia, viljatuotteita ja lihaa, eivät arastelleet hellittää kukkaronnyörejään rannikon ihmeiden edessä.

Myytyään merenelävät huikealla voitolla sisämaan asukeille kauppias lastasi kärrynsä täyteen edullisia sisämaan tuotteita, palasi kalastajakylään ja myi tuotteet rannikon kalastajille eksoottisina herkkuina monikertaisella voitolla. Tämä luonnollisen niukkuuden aikakaudella toiminut markkinatalous toimi ajan olosuhteet huomioon ottaen erinomaisesti. Lisääntynyt hyödykkeiden vaihto lisäsi kohisten paitsi rannikon ja sisämaan ihmisten elintasoa myös kauppiaan hyvinvointia.

Hyödyntämällä tätä niukkuuden aikaansaamaa voitontekomahdollisuutta monet kauppiaat vaurastuivat liiketoimintansa johdosta huomattavasti. Lisääntyneellä omaisuudella oli kuitenkin myös haittapuolensa. Mitä enemmän kauppiaille kertyi rahaa ja omaisuutta, sitä suuremmaksi kasvoi heidän epäluulonsa ja pelkonsa tuon kaiken kerätyn omaisuuden menettämistä kohtaan. Omaisuuden turvallinen säilöminen nousi kauppiaiden yhteiseksi kiinnostuksen kohteeksi. Kauppakaravaaneja suojaamaan voitiin kyllä aina palkata lisää miehiä, mutta kuka jäisi kotiin vahtimaan sinne jäävää omaisuutta useiden kuukausien, jopa vuosien mittaisten matkojen ajaksi? Voisiko palkkasotilaisiin luottaa? Tilaisuus voisi tehdä kenestä tahansa varkaan.

Kulta tulisi luovuttaa sellaisen tahon valvontaan, joka oli jo ennestään niin varakas, ettei tälle koituisi mainittavaa lisähyötyä kullan kavaltamisesta. Tällaisella taholla olisi myös oltava hyvä maine, vakaa asema ja korkea status oman yhteisönsä sisällä, jolloin houkutus kullan anastamisesta tyssäisi viimeistään pelkoon maineen ja sosioekonomisen aseman menetyksestä. Vastaus ongelmaan löytyi arvostetusta kultaseppien ammattikunnasta.

Kultasepät olivat jo ennestään varakkaita, ja työnsä puolesta he olivat tottuneita käsittelemään suuriakin määriä kultaa. Kauppiaiden kulta ei kyennyt saamaan heidän päätään sekaisin. Kultasepillä kullan varastointiin tarvittavat suuret ja jykevät holvit olivat jo valmiina. Niinpä he vastasivat kauppiaiden kysyntään ja ryhtyivät vuokraamaan holviensa ylimääräistä säilytystilaa varakkaiden liikemiesten tarpeisiin. Saatuaan omaisuudelleen luotettavan vartijan kauppiaat saattoivat huoletta lähteä kuukausien, jopa vuosien mittaisille kauppamatkoille.

Luotettaviksi todetut kultasepät keräsivät pian holveihinsa yhä useampien liikemiesten omaisuuksia. Kultaseppien ja liikemiesten kesken solmittiin vuokrasopimuksia, joiden merkiksi liikemiehet saivat kuitteja talletuksistaan. Näitä arvopapereita vastaan he saattoivat halutessaan nostaa kultansa ulos säilytyksestä. Kultaseppien toiminta oli siten alkujaan verrattavissa nykyajan pankkien tallelokerosäilytykseen.