Markkinoilla
on käynnissä jatkuva omituinen ristiriita hyödykkeiden kuluttajien
ja hyödykkeiden tuottajien välillä. Siinä missä kuluttajaa
hyödyttäisivät mahdollisimman pitkään, jopa vuosikymmeniä,
kestävät tuotteet – jotka olisi rakennettu kestävimpien
tunnettujen materiaalien ja huoltovapaimman teknologian varaan; jotka
olisi tuotettu ekologisesti kestävällä tavalla ja päivitettävissä
uuden veroisiksi vain pienin muutoksin – olisi tällaisten
tuotteiden valmistus nykyjärjestelmän puitteissa haitaksi paitsi
valtiontaloudelle myös liiketoiminnalle itselleen.
Tuotteiden
täytyy hajota ja tulla korvatuksi uusilla alati kiihtyvään
tahtiin. Tätä tarkoitusta varten talousjärjestelmämme on
suunniteltu ja tähän kaikkien markkinoilla toimivien toimijoiden on
sopeuduttava. Markkinatalouden mekanismeihin ei kuulu niinkään
ongelmien ratkaiseminen kuin ongelmien varaan rakentaminen ja
ongelmista hyötyminen.
Mielenkiintoisen
käytännön esimerkin tästä tarjoaa laatu- ja kestävyysongelmien
kanssa paininut 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun
hehkulampputeollisuus – ja etenkin tuon teollisuudenalan laatu- ja
kestävyysongelmien nurinkurisuus. Tuohon aikaan oli nimittäin
huomattavasti helpompi valmistaa kuluttajaystävällisiä, jopa
vuosikymmeniä kestäviä hehkulamppuja kuin saada ne hajoamaan vain
parin vuoden kuluttua ostohetkestä, mikä puolestaan olisi ollut
ihanteellisinta liiketoiminnan ja voitonmaksimoinnin kannalta.
Kumpihan aate markkinataloudessa määrää tahdin, kun vastakkain
ovat kuluttajaystävällisyys ja voitontavoittelu? Ei liene vaikea
arvata?
Vuonna
1924 maailman merkittävimmät hehkulamppujen valmistajat
kokoontuivat Sveitsin Genevessä järjestettyyn, ulkomaailmalta
salassa pidettyyn konferenssiin, jonka tarkoituksena oli saattaa
kaikki hehkulamppujen tuottajat saman pöydän ääreen sopimaan alan
yhteisistä pelisäännöistä. Liian kova hintakilpailu ei ollut
kenenkään etu. Se pienensi kaikien alan toimijoiden tuottoja. Ei
ollut myöskään mitään järkeä kilpailla liikaa tuotekehityksen
saralla. Hehkulamppujen alati kasvava käyttöikä söi perustaa
kannattavalta liiketoiminnalta. Kartellin nimi oli Phoebus ja siihen
kuuluivat suurimmat lamppujen valmistajat Euroopassa ja
Yhdysvalloissa sekä Aasian ja Afrikan siirtomaissa. Kartelli
määritteli hehkulamppujen pisimmän sallitun käyttöiän ja siirsi
tuotekehityksen painopisteen hehkulamppujen käyttöiän
kasvattamisesta hehkulamppujen käyttöiän tarkoitukselliseen
lyhentämiseen.
Myöhemmin
kulutustuotteiden pitkäikäisyyden ongelmaan törmättiin myös
muilla teollisuudenaloilla, ja ajan saatossa tuotteiden suunniteltu
lyhytikäisyys (englanniksi planned obsolescence) mukautui rahan
mekanismien ”näkymättömän käden” ohjauksessa kiinteäksi
osaksi kaikkea teollista suunnittelua. Syntyi kulutusyhteiskunnan
käsite, jonka puitteissa kaikkien tuotteiden tuli ajan saatossa
hajota ja tulla korvatuksi uusilla tuotteilla alati kiihtyvään
tahtiin.
Näin ei
suinkaan tapahtunut siksi, että ihminen olisi pohjimmiltaan läpensä
ahne ja saisi erityisen suurta nautintoa kehnojen tuotteiden
suunnittelusta, vaan koska rahaan perustuva
resurssienhallintajärjestelmämme tarjoaa välittömän palkinnon
sellaiselle toimijalle, joka on valmis tinkimään tuotteidensa
asiakasystävällisyydestä voitonmaksimoinnin hyväksi. Tällä
tavoin voitonmaksimointiin perustuva markkinatalous pakottaa kaikki
markkinoiden toimijat ennemmin tai myöhemmin osaksi samaa eettisesti
arveluttavaa käyttäytymistapaa. Joko sopeudut pelin henkeen tai
katoat markkinoilta. Näin rahan älykkyys – markkinoiden
”näkymätön käsi” – ohjaa kehitystä.
"Kehittynyt
talousjärjestelmämme vaatii, että teemme kuluttamisesta kiinteän
osan elämäntapaamme, että muunnamme tuotteiden ostamisen ja
kulutuksen rituaaleiksi, että haemme kuluttamisesta henkistä
tyydytystä sekä tyydytystä egollemme. [...] Tuotteiden
tulee kulua, palaa loppuun, tulla korvatuiksi ja pois heitetyiksi
alati kiihtyvään tahtiin."
– Victor Lebow, 1955
– Victor Lebow, 1955
Maailman
pisimpään palanut hehkulamppu valmistettiin jo kauan ennen
kartellin perustamista, noin vuonna 1895. Se on palanut
yhtäjaksoisesti vuodesta 1901 alkaen – siis jo yli 115 vuoden ajan
– ja tosiaikaista kuvaa lähettävästä nettikamerasta voimme
todeta sen palavan yhä tänäkin päivänä Kalifornian
Livermoressa.
Kuvittele
kuinka erilaiselta maailma voisikaan näyttää, jos kaikki tuotteet
ja palvelut suunniteltaisiin voiton maksimoinnin sijaan ihmisten
hyödyn maksimoinnin lähtökohdasta. Raha planeettamme
resurssienhallintajärjestelmänä muodostaa nykypäivänä valtavan
jarrun ihmiskunnan hyvinvoinnin kehitykselle. Olemme vain tulleet
täysin sokeiksi sen mekanismien edessä.
Nykyaikana
tuotteiden takuuaika määrittää hyvin usein myös niiden kestoiän.
Jokainen päivä, jonka tuote toimii yli takuuaikansa, lykkää
samalla korvaavan tuotteen hankintaa ja tuottaa siten yritykselle
laskennallista tappiota. Siksi monet tuotteet ohjelmoidaan hajoamaan
tietyn käyttöajan jälkeen. Tuotteen tulee rikkoutua määräajassa,
jotta ihmiselle syntyisi tarve ostaa tilalle uusi korvaava tuote.
Ohjelmoitu
hajoaminen on keskeisessä osassa kaikkea nykypäivän teollista
suunnittelua. Jos jotain tuotetta on mahdoton ohjelmoida hajoamaan
määräaikaan mennessä, muodostetaan sen ympärille tehokas
mielikuvabisnes, jolloin viimeistään sosiaalinen paine pakottaa
ihmiset hankkiutumaan eroon muodista pois jääneistä – vielä
täysin käyttökelpoisista – hyödykkeistä. Syytä on kuitenkin
turha lähteä hakemaan yrityksistä tai yksilöistä niiden
johdossa. Kaikki tämä on kiinteä osa rahan, voitonmaksimoinnin ja
markkinatalouden luonnollisia mekanismeja. Ongelma on rakenteellinen
ja sen ydin piilee paljon syvemmällä kuin tahtoisimme
myöntää.
Koska nykyinen järjestelmämme ei palkitse vaan päinvastoin rankaisee yrityksiä, jotka tuottavat kestäviä tuotteita, ei ihmisillä ole minkäänlaista käsitystä siitä, kuinka kestäviä tuotteet voisivat olla, jos ne todella suunniteltaisiin kestämään. Tämä vääristää nykyihmisen uskoa teknologiaan. Ihmiset alkavat vältellä teknologiaa ja kaivata takaisin vuosikymmenten takaiseen maailmaan, jossa kaikki kaupasta ostetut laitteet olivat yksinkertaisia ja kestäviä. Syy tuotteiden lyhytikäisyyteen ei kuitenkaan ole teknologiassa eikä vastaus nykyisin ongelmiin löydy menneisyyteen palaamisesta. Tuotteet kyllä osattaisiin suunnitella kestämään, jos ihmisten käyttäytymistä ohjaavat rahajärjestelmän rakenteelliset palkkiomekanismit eivät nimenomaisesti palkitsisi yrityksiä kehnosti suunniteltujen kertakäyttötuotteiden valmistamisesta.
Koska nykyinen järjestelmämme ei palkitse vaan päinvastoin rankaisee yrityksiä, jotka tuottavat kestäviä tuotteita, ei ihmisillä ole minkäänlaista käsitystä siitä, kuinka kestäviä tuotteet voisivat olla, jos ne todella suunniteltaisiin kestämään. Tämä vääristää nykyihmisen uskoa teknologiaan. Ihmiset alkavat vältellä teknologiaa ja kaivata takaisin vuosikymmenten takaiseen maailmaan, jossa kaikki kaupasta ostetut laitteet olivat yksinkertaisia ja kestäviä. Syy tuotteiden lyhytikäisyyteen ei kuitenkaan ole teknologiassa eikä vastaus nykyisin ongelmiin löydy menneisyyteen palaamisesta. Tuotteet kyllä osattaisiin suunnitella kestämään, jos ihmisten käyttäytymistä ohjaavat rahajärjestelmän rakenteelliset palkkiomekanismit eivät nimenomaisesti palkitsisi yrityksiä kehnosti suunniteltujen kertakäyttötuotteiden valmistamisesta.
Autoteollisuuden
ympärille kasvanut merkkikorjaamoiden huoltopalvelubisnes saa
elinvoimansa autojen kuluvista osista ja autoissa ilmenneistä
vioista. Jos auton huoltovälin standardi on 20 000 kilometriä,
tulee insinöörien suunnitella osien kestävyys vain 20 000
kilometrin tavoitetta silmälläpitäen. Kaikilla ei kuitenkaan ole
varaa huollattaa autoaan säännöllisesti. Niinpä ihmiset ajavat
huoltamattomilla ja turvattomilla autoilla, minkä vuoksi syntyy
lukematon määrä turhia onnettomuuksia, loukkaantumisia ja
kuolonkolareita. Sama ongelma koskee kaikkea liikennettä;
lentokoneita, laivoja, linja-autoja ja junia. Taloudellisen ahdingon
edessä ihmiset ja yritykset pyrkivät säästämään kaikesta –
myös turvallisuudesta. Turvallisuuden ei tarvitsisi olla
kustannuskysymys.
Alati
lyhyemmäksi käyvä tuotteiden elinikä tarkoittaa luonnollisesti
myös alati kiihtyvää luonnonresurssien tuhlausta ja kasvavaa
jäteongelmaa. Tuhannet samankaltaiset keskenään kilpailevat
tehtaat ympäri maailmaa työntävät jatkuvasti ulos miljoonia
samankaltaisia kehnosti suunniteltuja ja mahdollisimman edullisista
raaka-aineista valmistettuja halpatuotteita, jotka parin vuoden
kuluttua makaavat jo jätteinä kaatopaikoillamme. Kilpailuasetelman
vuoksi teknologiayhtiöt joutuvat puristamaan ulos yhä
monimutkaisempia laitteita yhä nopeammin, minkä vuoksi tuotteet
kiirehditään ulos keskeneräisinä ja testaamattomina. Laitteet
toimivat huonosti ja hajoavat ennen aikojaan. Rikkoutuneen laitteen
huoltaminen maksaa tyypillisesti aina enemmän kuin uuden korvaavan
laitteen hankkiminen.
Nykyjärjestelmän
puitteissa valtiot voivat ylläpitää kansalaisten hyvinvointia vain
elinvoimaista talousjärjestelmää ylläpitämällä. Koska
valtioiden ensisijainen tarkoitus on ylläpitää elinvoimaista
talousjärjestelmää, täytyy heidän tukea maan teollisuutta kaikin
mahdollisin keinoin. Näin markkinoiden paine heijastuu suoraan myös
poliittiseen tahtoon lyhentää tuotteiden sallittua kestoikää.
Valtaosa
käyttämistämme kulutushyödykkeistä ovat hehkulamppujen tapaan jo
aikaa sitten saavuttaneet toiminnallisen maksiminsa. Lampun
toiminnallinen funktio täyttyy, kun se valaisee riittävästi.
Myöskään esimerkiksi silitysrauta ei ole kokenut suuria teknisiä
mullistuksia vuosikymmeniin. Sama koskee kaikkia perinteisiä
työkaluja, kotitalouskoneita ja kulkuvälineitä – kaikkia
fyysisen hyvinvointimme peruslähtökohtia. Kun tuotteen
toiminnallinen maksimi on saavutettu, olisi seuraava luonteva tavoite
(normaalioloissa) pyrkiä pidentämään sen käyttöikää.
Kodinkoneiden ei tarvitsisi kestää vain kolmea vuotta.
Nykykokemuksen ja tieteen keinoin olisi helppoa rakentaa
kodinkoneita, jotka kestäisivät huoltovapaina kokonaisen ihmisen
eliniän. Tuotteiden käyttöikä voisi kasvaa loputtomasti ilman,
että niiden toiminnalliset ominaisuudet siitä kärsisivät.
Tuotteet voitaisiin myös suunnitella helposti päivitettäviksi,
jolloin uuden teknologian voisi liittää jo olemassa olevaan
laitteeseen ilman, että vanhaa toimivaa laitetta tarvitsisi heittää
pois. Valitettavasti syöpäkasvaimen älykkyyteen perustuva
yhteiskunta ei synnytä luontaista kannustinjärjestelmää
tasapainoiselle ja älykkäälle resurssienhallinnalle vaan palkitsee
ihmisiä ja yrityksiä täysin päinvastaisesta käytöksestä.
Myös
monet perinteiset tietokoneohjelmistot ovat jo aikaa sitten päässeet
lähelle toiminnallista maksimiaan. Esimerkiksi tekstinkäsittelyssä,
taulukkolaskennassa ja lukemattomissa muissa toimistosovelluksissa ei
ole enää aikoihin tapahtunut sellaisia perustavanlaatuista
muutoksia, mitä ei oltaisi voitu hoitaa verkosta ladattavalla
ilmaisilla päivityksillä niin haluttaessa. Voitonmaksimoinnin
tavoitteiden pakottamina näistä ohjelmistoista julkaistaan
kuitenkin säännöllisesti uudet versiot, joissa sama vanha
ohjelmistokoodi myydään uusissa kuorissa yhä uudestaan
kuluttajille. Digitaaliset tuotteet myydään naarmuuntuvilla cd- ja
dvd-levyillä, vaikka internet mahdollistaisi täysin virheettömän
tiedonsiirron ilman ylimääräistä vaivaa tai ekologista
kuormitusta. Eräässä mielessä myös koulukirjat ovat hyvin
lähellä toiminnallista maksimiaan, ja ne vähäiset päivitykset,
joita kirjojen tietoihin täytyisi aika ajoin tehdä, voitaisiin
toteuttaa internetin kautta kätevästi reaaliajassa täysin ilman
kustannuksia.
Lainsäädäntö
on nyky-yhteiskunnassamme ainoa tapa hillitä ihmisten ja ympäristön
kannalta yhä haitallisimmaksi käyviä rahan ja markkinoiden
mekanismeja. Lainsäädäntöä tuottavat kansanedustajat, joiden
vaalikampanjoita rahoitetaan avoimesti maan teollisuuden ja
elinkeinoelämän taholta. Koska ihmisten hyvinvointi on
rakenteellisesti sidottu työhön, rahaan ja talouskasvuun, ei
elinkeinoelämä luonnollisestikaan tahdo hillitä talouden ja
markkinoiden toimintaa. Niinpä jokainen voi ymmärtää, kuinka
rahan varaan rakennettu yhteiskunta aivan huomaamatta ylläpitää
itse itseään. Kaikki se vaikuttaa täysin järkevältä ja kaikki
se tapahtuu aivan kuin itsestään. Silti se kaikki on kuitenkin vain
näennäisesti järkevää, vain näennäisesti älykästä. Kaikki
se on pohjimmiltaan syöpäkasvaimen älykkyyttä.
Yhteiskunnan
toiminnan rationalisointi ei ajatuksen tasolla ole mikään erityisen
suuri haaste. Nykyisten rakenteiden puitteissa kaikki nämä
muutokset kuitenkin vähentäisivät yhteiskunnissa rahan kiertoa,
talouden dynaamisuutta ja työllisyyttä, joihin olemme oman
hyvinvointimme sitoneet. Niinpä tämä umpisolmu ei voi koskaan
aueta perinteisen ajattelun puitteissa. On kyseenalaistettava kaikki
yhteiskunnalliset rakenteet, raha ennen kaikkea – ja sitä myötä
kaikki sen päälle rakentuneet mekanismit. Joskus joudumme joka
tapauksessa päästämään irti kaikesta vanhasta ja suunnittelemaan
koko resurssienhallintajärjestelmämme uusiksi. Miksi emme
aloittaisi muutosta jo nyt?