maanantai 28. marraskuuta 2011

20. Kertakäyttökulutuskulttuurimme

Markkinoilla on käynnissä jatkuva omituinen ristiriita hyödykkeiden kuluttajien ja hyödykkeiden tuottajien välillä. Siinä missä kuluttajaa hyödyttäisivät mahdollisimman pitkään, jopa vuosikymmeniä, kestävät tuotteet – jotka olisi rakennettu kestävimpien tunnettujen materiaalien ja huoltovapaimman teknologian varaan; jotka olisi tuotettu ekologisesti kestävällä tavalla ja päivitettävissä uuden veroisiksi vain pienin muutoksin – olisi tällaisten tuotteiden valmistus nykyjärjestelmän puitteissa haitaksi paitsi valtiontaloudelle myös liiketoiminnalle itselleen.

Tuotteiden täytyy hajota ja tulla korvatuksi uusilla alati kiihtyvään tahtiin. Tätä tarkoitusta varten talousjärjestelmämme on suunniteltu ja tähän kaikkien markkinoilla toimivien toimijoiden on sopeuduttava. Markkinatalouden mekanismeihin ei kuulu niinkään ongelmien ratkaiseminen kuin ongelmien varaan rakentaminen ja ongelmista hyötyminen.

Mielenkiintoisen käytännön esimerkin tästä tarjoaa laatu- ja kestävyysongelmien kanssa paininut 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun hehkulampputeollisuus – ja etenkin tuon teollisuudenalan laatu- ja kestävyysongelmien nurinkurisuus. Tuohon aikaan oli nimittäin huomattavasti helpompi valmistaa kuluttajaystävällisiä, jopa vuosikymmeniä kestäviä hehkulamppuja kuin saada ne hajoamaan vain parin vuoden kuluttua ostohetkestä, mikä puolestaan olisi ollut ihanteellisinta liiketoiminnan ja voitonmaksimoinnin kannalta. Kumpihan aate markkinataloudessa määrää tahdin, kun vastakkain ovat kuluttajaystävällisyys ja voitontavoittelu? Ei liene vaikea arvata?

Vuonna 1924 maailman merkittävimmät hehkulamppujen valmistajat kokoontuivat Sveitsin Genevessä järjestettyyn, ulkomaailmalta salassa pidettyyn konferenssiin, jonka tarkoituksena oli saattaa kaikki hehkulamppujen tuottajat saman pöydän ääreen sopimaan alan yhteisistä pelisäännöistä. Liian kova hintakilpailu ei ollut kenenkään etu. Se pienensi kaikien alan toimijoiden tuottoja. Ei ollut myöskään mitään järkeä kilpailla liikaa tuotekehityksen saralla. Hehkulamppujen alati kasvava käyttöikä söi perustaa kannattavalta liiketoiminnalta. Kartellin nimi oli Phoebus ja siihen kuuluivat suurimmat lamppujen valmistajat Euroopassa ja Yhdysvalloissa sekä Aasian ja Afrikan siirtomaissa. Kartelli määritteli hehkulamppujen pisimmän sallitun käyttöiän ja siirsi tuotekehityksen painopisteen hehkulamppujen käyttöiän kasvattamisesta hehkulamppujen käyttöiän tarkoitukselliseen lyhentämiseen.

Myöhemmin kulutustuotteiden pitkäikäisyyden ongelmaan törmättiin myös muilla teollisuudenaloilla, ja ajan saatossa tuotteiden suunniteltu lyhytikäisyys (englanniksi planned obsolescence) mukautui rahan mekanismien ”näkymättömän käden” ohjauksessa kiinteäksi osaksi kaikkea teollista suunnittelua. Syntyi kulutusyhteiskunnan käsite, jonka puitteissa kaikkien tuotteiden tuli ajan saatossa hajota ja tulla korvatuksi uusilla tuotteilla alati kiihtyvään tahtiin.

Näin ei suinkaan tapahtunut siksi, että ihminen olisi pohjimmiltaan läpensä ahne ja saisi erityisen suurta nautintoa kehnojen tuotteiden suunnittelusta, vaan koska rahaan perustuva resurssienhallintajärjestelmämme tarjoaa välittömän palkinnon sellaiselle toimijalle, joka on valmis tinkimään tuotteidensa asiakasystävällisyydestä voitonmaksimoinnin hyväksi. Tällä tavoin voitonmaksimointiin perustuva markkinatalous pakottaa kaikki markkinoiden toimijat ennemmin tai myöhemmin osaksi samaa eettisesti arveluttavaa käyttäytymistapaa. Joko sopeudut pelin henkeen tai katoat markkinoilta. Näin rahan älykkyys – markkinoiden ”näkymätön käsi” – ohjaa kehitystä.

"Kehittynyt talousjärjestelmämme vaatii, että teemme kuluttamisesta kiinteän osan elämäntapaamme, että muunnamme tuotteiden ostamisen ja kulutuksen rituaaleiksi, että haemme kuluttamisesta henkistä tyydytystä sekä tyydytystä egollemme. [...] Tuotteiden tulee kulua, palaa loppuun, tulla korvatuiksi ja pois heitetyiksi alati kiihtyvään tahtiin."

– Victor Lebow, 1955

Maailman pisimpään palanut hehkulamppu valmistettiin jo kauan ennen kartellin perustamista, noin vuonna 1895. Se on palanut yhtäjaksoisesti vuodesta 1901 alkaen – siis jo yli 115 vuoden ajan – ja tosiaikaista kuvaa lähettävästä nettikamerasta voimme todeta sen palavan yhä tänäkin päivänä Kalifornian Livermoressa.

Kuvittele kuinka erilaiselta maailma voisikaan näyttää, jos kaikki tuotteet ja palvelut suunniteltaisiin voiton maksimoinnin sijaan ihmisten hyödyn maksimoinnin lähtökohdasta. Raha planeettamme resurssienhallintajärjestelmänä muodostaa nykypäivänä valtavan jarrun ihmiskunnan hyvinvoinnin kehitykselle. Olemme vain tulleet täysin sokeiksi sen mekanismien edessä.

Nykyaikana tuotteiden takuuaika määrittää hyvin usein myös niiden kestoiän. Jokainen päivä, jonka tuote toimii yli takuuaikansa, lykkää samalla korvaavan tuotteen hankintaa ja tuottaa siten yritykselle laskennallista tappiota. Siksi monet tuotteet ohjelmoidaan hajoamaan tietyn käyttöajan jälkeen. Tuotteen tulee rikkoutua määräajassa, jotta ihmiselle syntyisi tarve ostaa tilalle uusi korvaava tuote.

Ohjelmoitu hajoaminen on keskeisessä osassa kaikkea nykypäivän teollista suunnittelua. Jos jotain tuotetta on mahdoton ohjelmoida hajoamaan määräaikaan mennessä, muodostetaan sen ympärille tehokas mielikuvabisnes, jolloin viimeistään sosiaalinen paine pakottaa ihmiset hankkiutumaan eroon muodista pois jääneistä – vielä täysin käyttökelpoisista – hyödykkeistä. Syytä on kuitenkin turha lähteä hakemaan yrityksistä tai yksilöistä niiden johdossa. Kaikki tämä on kiinteä osa rahan, voitonmaksimoinnin ja markkinatalouden luonnollisia mekanismeja. Ongelma on rakenteellinen ja sen ydin piilee paljon syvemmällä kuin tahtoisimme myöntää.

Koska nykyinen järjestelmämme ei palkitse vaan päinvastoin rankaisee yrityksiä, jotka tuottavat kestäviä tuotteita, ei ihmisillä ole minkäänlaista käsitystä siitä, kuinka kestäviä tuotteet voisivat olla, jos ne todella suunniteltaisiin kestämään. Tämä vääristää nykyihmisen uskoa teknologiaan. Ihmiset alkavat vältellä teknologiaa ja kaivata takaisin vuosikymmenten takaiseen maailmaan, jossa kaikki kaupasta ostetut laitteet olivat yksinkertaisia ja kestäviä. Syy tuotteiden lyhytikäisyyteen ei kuitenkaan ole teknologiassa eikä vastaus nykyisin ongelmiin löydy menneisyyteen palaamisesta. Tuotteet kyllä osattaisiin suunnitella kestämään, jos ihmisten käyttäytymistä ohjaavat rahajärjestelmän rakenteelliset palkkiomekanismit eivät nimenomaisesti palkitsisi yrityksiä kehnosti suunniteltujen kertakäyttötuotteiden valmistamisesta.

Autoteollisuuden ympärille kasvanut merkkikorjaamoiden huoltopalvelubisnes saa elinvoimansa autojen kuluvista osista ja autoissa ilmenneistä vioista. Jos auton huoltovälin standardi on 20 000 kilometriä, tulee insinöörien suunnitella osien kestävyys vain 20 000 kilometrin tavoitetta silmälläpitäen. Kaikilla ei kuitenkaan ole varaa huollattaa autoaan säännöllisesti. Niinpä ihmiset ajavat huoltamattomilla ja turvattomilla autoilla, minkä vuoksi syntyy lukematon määrä turhia onnettomuuksia, loukkaantumisia ja kuolonkolareita. Sama ongelma koskee kaikkea liikennettä; lentokoneita, laivoja, linja-autoja ja junia. Taloudellisen ahdingon edessä ihmiset ja yritykset pyrkivät säästämään kaikesta – myös turvallisuudesta. Turvallisuuden ei tarvitsisi olla kustannuskysymys.

Alati lyhyemmäksi käyvä tuotteiden elinikä tarkoittaa luonnollisesti myös alati kiihtyvää luonnonresurssien tuhlausta ja kasvavaa jäteongelmaa. Tuhannet samankaltaiset keskenään kilpailevat tehtaat ympäri maailmaa työntävät jatkuvasti ulos miljoonia samankaltaisia kehnosti suunniteltuja ja mahdollisimman edullisista raaka-aineista valmistettuja halpatuotteita, jotka parin vuoden kuluttua makaavat jo jätteinä kaatopaikoillamme. Kilpailuasetelman vuoksi teknologiayhtiöt joutuvat puristamaan ulos yhä monimutkaisempia laitteita yhä nopeammin, minkä vuoksi tuotteet kiirehditään ulos keskeneräisinä ja testaamattomina. Laitteet toimivat huonosti ja hajoavat ennen aikojaan. Rikkoutuneen laitteen huoltaminen maksaa tyypillisesti aina enemmän kuin uuden korvaavan laitteen hankkiminen.

Nykyjärjestelmän puitteissa valtiot voivat ylläpitää kansalaisten hyvinvointia vain elinvoimaista talousjärjestelmää ylläpitämällä. Koska valtioiden ensisijainen tarkoitus on ylläpitää elinvoimaista talousjärjestelmää, täytyy heidän tukea maan teollisuutta kaikin mahdollisin keinoin. Näin markkinoiden paine heijastuu suoraan myös poliittiseen tahtoon lyhentää tuotteiden sallittua kestoikää.

Valtaosa käyttämistämme kulutushyödykkeistä ovat hehkulamppujen tapaan jo aikaa sitten saavuttaneet toiminnallisen maksiminsa. Lampun toiminnallinen funktio täyttyy, kun se valaisee riittävästi. Myöskään esimerkiksi silitysrauta ei ole kokenut suuria teknisiä mullistuksia vuosikymmeniin. Sama koskee kaikkia perinteisiä työkaluja, kotitalouskoneita ja kulkuvälineitä – kaikkia fyysisen hyvinvointimme peruslähtökohtia. Kun tuotteen toiminnallinen maksimi on saavutettu, olisi seuraava luonteva tavoite (normaalioloissa) pyrkiä pidentämään sen käyttöikää. Kodinkoneiden ei tarvitsisi kestää vain kolmea vuotta. Nykykokemuksen ja tieteen keinoin olisi helppoa rakentaa kodinkoneita, jotka kestäisivät huoltovapaina kokonaisen ihmisen eliniän. Tuotteiden käyttöikä voisi kasvaa loputtomasti ilman, että niiden toiminnalliset ominaisuudet siitä kärsisivät. Tuotteet voitaisiin myös suunnitella helposti päivitettäviksi, jolloin uuden teknologian voisi liittää jo olemassa olevaan laitteeseen ilman, että vanhaa toimivaa laitetta tarvitsisi heittää pois. Valitettavasti syöpäkasvaimen älykkyyteen perustuva yhteiskunta ei synnytä luontaista kannustinjärjestelmää tasapainoiselle ja älykkäälle resurssienhallinnalle vaan palkitsee ihmisiä ja yrityksiä täysin päinvastaisesta käytöksestä.
Myös monet perinteiset tietokoneohjelmistot ovat jo aikaa sitten päässeet lähelle toiminnallista maksimiaan. Esimerkiksi tekstinkäsittelyssä, taulukkolaskennassa ja lukemattomissa muissa toimistosovelluksissa ei ole enää aikoihin tapahtunut sellaisia perustavanlaatuista muutoksia, mitä ei oltaisi voitu hoitaa verkosta ladattavalla ilmaisilla päivityksillä niin haluttaessa. Voitonmaksimoinnin tavoitteiden pakottamina näistä ohjelmistoista julkaistaan kuitenkin säännöllisesti uudet versiot, joissa sama vanha ohjelmistokoodi myydään uusissa kuorissa yhä uudestaan kuluttajille. Digitaaliset tuotteet myydään naarmuuntuvilla cd- ja dvd-levyillä, vaikka internet mahdollistaisi täysin virheettömän tiedonsiirron ilman ylimääräistä vaivaa tai ekologista kuormitusta. Eräässä mielessä myös koulukirjat ovat hyvin lähellä toiminnallista maksimiaan, ja ne vähäiset päivitykset, joita kirjojen tietoihin täytyisi aika ajoin tehdä, voitaisiin toteuttaa internetin kautta kätevästi reaaliajassa täysin ilman kustannuksia.

Lainsäädäntö on nyky-yhteiskunnassamme ainoa tapa hillitä ihmisten ja ympäristön kannalta yhä haitallisimmaksi käyviä rahan ja markkinoiden mekanismeja. Lainsäädäntöä tuottavat kansanedustajat, joiden vaalikampanjoita rahoitetaan avoimesti maan teollisuuden ja elinkeinoelämän taholta. Koska ihmisten hyvinvointi on rakenteellisesti sidottu työhön, rahaan ja talouskasvuun, ei elinkeinoelämä luonnollisestikaan tahdo hillitä talouden ja markkinoiden toimintaa. Niinpä jokainen voi ymmärtää, kuinka rahan varaan rakennettu yhteiskunta aivan huomaamatta ylläpitää itse itseään. Kaikki se vaikuttaa täysin järkevältä ja kaikki se tapahtuu aivan kuin itsestään. Silti se kaikki on kuitenkin vain näennäisesti järkevää, vain näennäisesti älykästä. Kaikki se on pohjimmiltaan syöpäkasvaimen älykkyyttä.

Yhteiskunnan toiminnan rationalisointi ei ajatuksen tasolla ole mikään erityisen suuri haaste. Nykyisten rakenteiden puitteissa kaikki nämä muutokset kuitenkin vähentäisivät yhteiskunnissa rahan kiertoa, talouden dynaamisuutta ja työllisyyttä, joihin olemme oman hyvinvointimme sitoneet. Niinpä tämä umpisolmu ei voi koskaan aueta perinteisen ajattelun puitteissa. On kyseenalaistettava kaikki yhteiskunnalliset rakenteet, raha ennen kaikkea – ja sitä myötä kaikki sen päälle rakentuneet mekanismit. Joskus joudumme joka tapauksessa päästämään irti kaikesta vanhasta ja suunnittelemaan koko resurssienhallintajärjestelmämme uusiksi. Miksi emme aloittaisi muutosta jo nyt?