Valtiojärjestelmästä
riippumatta valtaapitävä eliitti kertoo kansalaistensa elävän
aina vapaassa ja demokraattisessa yhteiskunnassa. Tässä uskossa
mekin elämme. Mutta kuinka voimme olla täysin varmoja siitä, ettei
meitäkin ole vain aivopesty? Olemmeko todellisuudessa vapaita, vai
onko meidät vain saatu uskomaan niin?
Hengissä
pysyäkseen jokaisen ihmisen tarvitsee tyydyttää välttämättömät
fysiologiset perustarpeensa ravinnon, juomaveden ja suojan osalta.
Mutta kuinka vapaa ihminen voi olla järjestelmässä, jossa kaikki
hengissä pysymiseen ja kelvolliseen elämään vaadittavat
luonnonresurssit ovat voitontavoitteluun perustuvien
yksityisomisteisten yritysten hallinnassa? Nyky-yhteiskunnassa
ihminen tarvitsee ensin rahaa voidakseen ostaa itselleen kelvollista
ruokaa, puhdasta vettä, kunnollisen asunnon ja kelvollisen
terveydenhuollon. Rahaa ei kuitenkaan ole koskaan liikenteessä
riittävästi jo pelkästään siksi, että rahan täytyy olla
niukkaa. Jos raha ei olisi niukkaa, ei sillä myöskään olisi
arvoa. Mutta sekään ei vielä riitä. Voidakseen tehdä
elintarvikkeilla voittoa täytyy myös elintarvikkeiden pysyä
niukkoina. Niinpä ihmiset kokevat fyysisten perustarpeiden puutetta
tällä luonnonvaroja pursuavalla planeetallamme.
Hyvinvointimme
on siis nykyjärjestelmän puitteissa kiinteästi sidoksissa rahaan.
Saadakseen rahaa yhteiskunnan perustasolla elävän ihmisen on yhä
edelleen pakko mennä töihin siitäkin huolimatta, vaikka kaikkien
ihmisten välttämättömät perustarpeet voitaisiin jo helposti
tyydyttää tieteen, teknologian ja automaation avulla vain
murto-osalla nykyisten työntekijöiden määrästä. Kaikkien
työikäisten ihmisten tulee tehdä työtä – ei siksi, että
kaikkien ihmisten fyysinen työnteko olisi enää välttämätöntä,
vaan koska kaikki yhteiskuntamme rakenteet ovat rakentuneet työnteon
varaan. Mitä ihmisten tekemä työ sitten on? Olemmeko työssämme
vapaita?
Sillä
hetkellä kun ihminen astuu työpaikkansa ovesta sisään, hän
luopuu vapaa-ajastaan, vapaasta liikkuvuudestaan,
itsemääräämisoikeudestaan ja itsenäisestä ajattelustaan –
ellei toisin määrätä. Toisin sanoen: työpaikalla ihminen alistuu
diktatuuriin. Työpaikalla työntekijä tekee työtehtäviä, joita
hänen käsketään tehdä, puhuu asioita, joita hänen käsketään
puhua ja mukauttaa oman ajattelunsa osaksi työtehtävänsä
edellyttämää ajattelua. Työpaikka määrää myös ihmisen
asuinpaikan.
Työn lisäksi ihminen ottaa osaa tyypillisesti myös erilaisiin vapaaehtoisiin itseorjuutusmenetelmiin. Yksi tyypillisimmistä tällaisista menetelmistä on omaisuuden hankkiminen. Rahajärjestelmässä kaikella tavaralla on jokin teoreettinen arvo, jonka vuoksi se kannattaa säilyttää riippumatta siitä, kuinka tarpeellinen esine on tai kuinka usein sitä käytetään. Näitä tavaroita ihmisille kaupataan ihmismielen manipulointiin erikoistuneen teollisuudenhaaran eli mainosteollisuuden keinoin. Manipuloinnin seurauksena ympärillemme kertyy ajan saatossa käsittämätön määrä näennäisen arvokasta tavaraa – tavaraa, jolla emme juuri koskaan tee mitään, mutta jota olisi myös hullua heittää kaatopaikalle sen sisältämän teoreettisen arvon vuoksi. Niinpä tarvitsemme kaikelle tälle tavaralle lisää säilytystilaa. Tarvitsemme isomman asunnon, jossa on paljon varastotilaa ja vahvat lukot, niin että kaikki roju varmasti mahtuu sisään eikä kukaan vie sitä meiltä pois.
Myös asunto itsessään pitää sisällään tietyn arvon, minkä vuoksi se on suojattava mahdollisen tulipalon, murron tai vesivahingon varalta. Niinpä se tulee vakuuttaa. Sama juttu liikkumisen mahdollistavan auton kanssa. Jotta voimme maksaa kaiken tämän, tarvitsemme pysyvän työpaikan ja pankkilainaa. Nyt koko elämämme on sidottu yhteen ja samaan pisteeseen, jonka ympärillä kiertelemme täsmällisesti ohjelmoidun aikataulun sanelemina. Jos tahdomme muuttaa, meidän tulee hankkia uusi työpaikka ja siirtää kaikki roju mukanamme uuteen pisteeseen. Näin järjestelmä houkuttelee ihmisen muodostamaan itselleen konkreettisen, vapaata liikkumista haittaavan esteen. Koska ihminen ei tiedä paremmasta, hän uskoo virallista totuutta, joka väittää hänen olevan täydellisen vapaa ja hallitsevan itse omaa elämäänsä. Mutta tämä ei ole todellista vapautta. Yhteiskunta on salakavalasti kasannut niskaamme niin paljon erilaisia vastuita ja velvoitteita, ettei meillä ole enää todellista käsitystä siitä, mitä todellinen vapaus voisi olla. Yhteiskunta, joka velvoittaa ihmisen keräämään itselleen omaisuutta pysyäkseen hengissä, ei ole vapaa yhteiskunta vaan täysin päinvastoin. Omistamisen pakko ei ole vapautta.
Mitä enemmän ihminen omistaa, sitä enemmän omistusten ylläpidosta koituu huolta ja rahankulua, mikä puolestaan johtaa lisääntyneeseen tarpeeseen tehdä työtä. Kaikki nämä asiat linkittyvät myös siihen, miten ihminen mieltää itsensä ja kuinka muut ihmiset mieltävät hänet yhteisön sisällä. Tavallinen ihminen ajautuu lopulta niin kiinteäksi osaksi järjestelmää, että vaikka hän alitajuisesti tunnistaa kaiken järjettömyyden, on hänen siitä huolimatta lähes mahdotonta kuvitella mitenkään muuten järjestäytynyttä yhteiskuntaa. Niinpä hän on samalla myös täysin voimaton niiden ihmisten edessä, jotka hallitsevat näitä vallan välineitä.
Ne tahot, jotka päättävät liikkeelle lasketun rahan määrästä, verotuksesta, energian, ruuan ja asumisen hinnasta, ohjailevat massoja mielensä mukaan – joskin heitäkin johtaa viimekädessä rahan ja talouden älykkyys. Kun ihminen sitoo itsensä velkaan, omaisuuteen ja rahaan, hän antaa suitset valtaeliitille, joka voi lähes loputtomasti kiristää tahtia ilman, että sen tarvitsisi juurikaan välittää kansalaisten vasta-argumenteista. Jos joku asettuisi poikkiteloin järjestelmää vastaan, hän menettäisi pian omaisuutensa lisäksi myös työpaikkansa ja sosiaalisen statuksensa. Ja koska ihminen, jolla ei ole omaisuutta, työpaikkaa tai sosiaalista statusta, on toisten ihmisten silmissä arvoton, hänen sanoillaan ei ole enää painoarvoa. Vain menestyvien ihmisten mielipiteillä on merkitystä. Menestyvät – järjestelmään hyvin sopeutuneet – ihmiset päättävät asioista, ja he ovat tyypillisesti ihmisiä, jotka pitävät nykyistä järjestelmää erinomaisena. Heillä ei ole mitään tarvetta muuttaa sellaisen pelin sääntöjä, jossa he itse pärjäävät ja jonka varaan heidän identiteettinsä on rakentunut.
Järjestelmä pakottaa kaikki ihmiset samaan muottiin. Valtaeliittiä ei kiinnosta, kuinka radikaaleja mielipiteitä esität, kunhan vain käytät rahaa. Ja kun käytät rahaa, olet välittömästi mukana pelissä. Tällöin joku muu päättää siitä mitä teet, missä olet, mitä puhut ja kuinka sinun tulee asioista ajatella. Nykyjärjestelmässä kukaan ei ole vapaa.
Työn lisäksi ihminen ottaa osaa tyypillisesti myös erilaisiin vapaaehtoisiin itseorjuutusmenetelmiin. Yksi tyypillisimmistä tällaisista menetelmistä on omaisuuden hankkiminen. Rahajärjestelmässä kaikella tavaralla on jokin teoreettinen arvo, jonka vuoksi se kannattaa säilyttää riippumatta siitä, kuinka tarpeellinen esine on tai kuinka usein sitä käytetään. Näitä tavaroita ihmisille kaupataan ihmismielen manipulointiin erikoistuneen teollisuudenhaaran eli mainosteollisuuden keinoin. Manipuloinnin seurauksena ympärillemme kertyy ajan saatossa käsittämätön määrä näennäisen arvokasta tavaraa – tavaraa, jolla emme juuri koskaan tee mitään, mutta jota olisi myös hullua heittää kaatopaikalle sen sisältämän teoreettisen arvon vuoksi. Niinpä tarvitsemme kaikelle tälle tavaralle lisää säilytystilaa. Tarvitsemme isomman asunnon, jossa on paljon varastotilaa ja vahvat lukot, niin että kaikki roju varmasti mahtuu sisään eikä kukaan vie sitä meiltä pois.
Myös asunto itsessään pitää sisällään tietyn arvon, minkä vuoksi se on suojattava mahdollisen tulipalon, murron tai vesivahingon varalta. Niinpä se tulee vakuuttaa. Sama juttu liikkumisen mahdollistavan auton kanssa. Jotta voimme maksaa kaiken tämän, tarvitsemme pysyvän työpaikan ja pankkilainaa. Nyt koko elämämme on sidottu yhteen ja samaan pisteeseen, jonka ympärillä kiertelemme täsmällisesti ohjelmoidun aikataulun sanelemina. Jos tahdomme muuttaa, meidän tulee hankkia uusi työpaikka ja siirtää kaikki roju mukanamme uuteen pisteeseen. Näin järjestelmä houkuttelee ihmisen muodostamaan itselleen konkreettisen, vapaata liikkumista haittaavan esteen. Koska ihminen ei tiedä paremmasta, hän uskoo virallista totuutta, joka väittää hänen olevan täydellisen vapaa ja hallitsevan itse omaa elämäänsä. Mutta tämä ei ole todellista vapautta. Yhteiskunta on salakavalasti kasannut niskaamme niin paljon erilaisia vastuita ja velvoitteita, ettei meillä ole enää todellista käsitystä siitä, mitä todellinen vapaus voisi olla. Yhteiskunta, joka velvoittaa ihmisen keräämään itselleen omaisuutta pysyäkseen hengissä, ei ole vapaa yhteiskunta vaan täysin päinvastoin. Omistamisen pakko ei ole vapautta.
Mitä enemmän ihminen omistaa, sitä enemmän omistusten ylläpidosta koituu huolta ja rahankulua, mikä puolestaan johtaa lisääntyneeseen tarpeeseen tehdä työtä. Kaikki nämä asiat linkittyvät myös siihen, miten ihminen mieltää itsensä ja kuinka muut ihmiset mieltävät hänet yhteisön sisällä. Tavallinen ihminen ajautuu lopulta niin kiinteäksi osaksi järjestelmää, että vaikka hän alitajuisesti tunnistaa kaiken järjettömyyden, on hänen siitä huolimatta lähes mahdotonta kuvitella mitenkään muuten järjestäytynyttä yhteiskuntaa. Niinpä hän on samalla myös täysin voimaton niiden ihmisten edessä, jotka hallitsevat näitä vallan välineitä.
Ne tahot, jotka päättävät liikkeelle lasketun rahan määrästä, verotuksesta, energian, ruuan ja asumisen hinnasta, ohjailevat massoja mielensä mukaan – joskin heitäkin johtaa viimekädessä rahan ja talouden älykkyys. Kun ihminen sitoo itsensä velkaan, omaisuuteen ja rahaan, hän antaa suitset valtaeliitille, joka voi lähes loputtomasti kiristää tahtia ilman, että sen tarvitsisi juurikaan välittää kansalaisten vasta-argumenteista. Jos joku asettuisi poikkiteloin järjestelmää vastaan, hän menettäisi pian omaisuutensa lisäksi myös työpaikkansa ja sosiaalisen statuksensa. Ja koska ihminen, jolla ei ole omaisuutta, työpaikkaa tai sosiaalista statusta, on toisten ihmisten silmissä arvoton, hänen sanoillaan ei ole enää painoarvoa. Vain menestyvien ihmisten mielipiteillä on merkitystä. Menestyvät – järjestelmään hyvin sopeutuneet – ihmiset päättävät asioista, ja he ovat tyypillisesti ihmisiä, jotka pitävät nykyistä järjestelmää erinomaisena. Heillä ei ole mitään tarvetta muuttaa sellaisen pelin sääntöjä, jossa he itse pärjäävät ja jonka varaan heidän identiteettinsä on rakentunut.
Järjestelmä pakottaa kaikki ihmiset samaan muottiin. Valtaeliittiä ei kiinnosta, kuinka radikaaleja mielipiteitä esität, kunhan vain käytät rahaa. Ja kun käytät rahaa, olet välittömästi mukana pelissä. Tällöin joku muu päättää siitä mitä teet, missä olet, mitä puhut ja kuinka sinun tulee asioista ajatella. Nykyjärjestelmässä kukaan ei ole vapaa.